keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Oltaisiinpa nuorillekin ystävällisiä

Olimme rakentamassa rippikoulunuorten kanssa lumikirkkoa läheiseen metsikköön. En tiedä, oliko se seurakunnan vai jonkin lähistöllä sijainneen talon mailla, mutta ainakaan siitä ei ollut kenelläkään haittaa.

Silloin joku nuorista huomasi, että peltoaukeamalla käveli tuntematon mies. Samassa joku nuorista sanoi: "Se tulee valittamaan." Yhtäkkiä kaikki olivat samaa mieltä.

Kohdalle tultuaan mies kuitenkin kyseli ystävällisesti kotipaikkaamme ja kiitteli rakentumaisillaan ollutta lumikirkkoa. Tällä kertaa kokemus oli vastoin nuorten peruskokemusta siitä, että aikuiset aina valittavat. Viisivuotiaan lumiukkohommat herättävät ihailua, mutta kymmenen vuotta myöhemmin lumirakennelmat herättävät jo epäluuloa: jospa lumilinnasta heitelläänkin jääpaakkuja ihmisten päälle. Mietitään, pitäisikö jostain käydä vähän moittimassa tai ainakin yksityiskohtia tarkentamassa. Tai sitten nuoria vain pelätään, vaikka ystävällinen lähestyminen tuottaa ystävällisen vastauksen.

Nuoret ovat kaikista ikäryhmistä aggressiivisimmin kohdattu. Olen välttänyt joitakin huoltamoita, kun olen nähnyt, että moitteettomatkaan nuoret eivät kelpaa heille. Jollekulle kaukoliikenteen kuljettajalle olen kivahtanut, että nuoret ovat maksaneet muiden matkustajien tavoin lippunsa ja ansaitsevat asianmukaisia vastauksia niin kuin ketkä tahansa. Kahdesti olen kirjoittanut paikalliselle nettisivustolle: "Ellette heti lopeta nuorten paheksumista, rupean muistelemaan teidän nuoruuttanne."

Kuvateksti: Pirkkalan Vanhan kirkon parkkipaikalla osataan viestiä positiivisesti.

maanantai 12. helmikuuta 2024

Luentosarjaa suunnittelemassa

Olen ollut viime aikoina hiljakseen, koska olen siirtynyt elämän hyötyvaiheesta joutomieheksi. Vaitonaisuuteen kyllästyneenä olen ruvennut suunnittelemaan esitelmäsarjaa. Aiheitani olisivat:
– Kehopositiivisuus
– Osallistaminen
– Voimaannuttaminen
– Ampumahiihtorippikoulu Nato-Suomessa
– NHL-tähdet filosofisina esikuvina
– Itseohjautuvuus varhaiskasvatuksessa
– UMK-kilpailu inspiroimassa kirkon saarnatoimintaa
– Kokonaisvaltaiset rajapinnat
– Savukosken paukkupakkasten aiheuttama ilmastonmuutos
– Mamuuus tasavallan presidentin rouvuudessa
– Ruuhkavuodet mahdollisuutena pysähtyä liikennevaloihin
– Ongelmatiikka 
– Jumppaaminen
– Toksinen identiteetti
– Pakanalähetyksen mahdollisuudet

Esitelmäsarjan ajankohdat varmistuvat, kunhan saadaan järjestettyä sopivat tilat. Olen harkinnut Pispalan Pulteria, Vaakon nakin ulkoaluetta ja Kissanmaan päiväkotia. Haulitorni olisi muuten hyvä, mutten uskalla kiivetä niin korkealle. Jos Helsinkiin mennään, ensimmäisenä tulee mieleen Finlandia-talo.

 

lauantai 10. helmikuuta 2024

Elämän vaikeudet voivat tuoda rentoutta

Parikymppinen Raumalta kotoisin oleva nuorimies muisteli alakouluaikojaan. Hänellä oli ollut työstään ja oppimistuloksista kiinnostunut opettaja, joka piti luokan tiiviissä otteessaan. Vihko ei saanut jäädä kotiin, ja voi sitä koltiaista, joka oli jättänyt läksyt tekemättä. Lippis päässä ei saanut tulla luokkaan, eikä ikinä tarvinnut miettiä, saiko oppitunnilla pelata Tetristä. Meno oli jämptiä. Ei myöhästelty.

Kun oltiin kolmatta syksyä tämän opettajan kanssa, kaikki muuttui niin, että oppilaatkin sen huomasivat. Vihkon unohtaminen ei haitannut, olihan konseptipaperia. Opettaja ei enää huomannut, oliko suussa purukumia. Hän oli rento.

Nuorimies muisteli tätä äidilleen, joka oli sen opettajan tuttu jostain muualta. Äiti sanoi: "Niin, se oli se syksy, kun sen oma lapsi sairastui. Ehkä se oli rento, mutta oli se väsynytkin. Eikä matot olleet kotona aina suorassa eikä tiskit olleet aina tiskattuina."


torstai 8. helmikuuta 2024

Presidentillisten siunausten falskius

Olen tuntenut jonkinlaista kiusaantuneisuutta tasavallan presidentin toivotellessa Jumalan siunausta uudenvuoden puheensa päätteeksi. Kyllä minulle siunaus kelpaa, ja iloitsen siitä, että tällainenkin tapa mahtuu yhteiskunnalliseen puheeseen. Ongelmana on falskius.

Kun poistun kirkonmenoista Herran siunauksen jälkeen, tunnen olevani siunattu, mutta presidentin sanat eivät tuota samaa tunnetta. En ole yhtään siunatumpi puheen jälkeen kuin ennen sitä. Hänen lauseensa tuntuu vain jonkinlaiselta kannanotolta.

Uskonnollisella kielipelillä on sääntönsä. Ellei kyse ole uskonnollisen yhteisön auktorisoimasta virasta, siunaaja on ylemmän sukupolven edustaja, kun taas siunattavana on lapsi tai nuori. Vaari tai mummu voi siunata lapsenlapsen laskemalla käden hänen päälleen, mutta pikkulapsi ei normaalisti siunaa vaariaan eikä mummuaan. Poikkeuksena ovat vaikkapa vanhat virpomistavat, mutta niissä lasten toiminta perustuu erityiseen perinteeseen.

Kiinnostavaa on sekin, että lääninrovasti voi siunata hautausmaa-alueen, mutta ei enää tähtitaivasta. Se on hänellekin jo liian iso

Karkeasti sanoen presidentin uudenvuoden puheesta minulle nousee ajatus: "Millähän pätevyydellä tai valtuutuksella tuo on minua siunailemassa?"

Tarkkaan ottaen presidentit eivät ole varsinaisesti siunanneet, vaan ainoastaan toivottaneet siunausta. Onhan siinä eronsa, mutta liialta se silti tuntuu. Paremmin nielisin tällaisen lauseen: "Omasta puolestani toivoisin teille kaikille Jumalan siunausta - miten sen nyt kukin sitten käsittääkin."

tiistai 6. helmikuuta 2024

Minulle tarjottiin työtä

Minulle tarjottiin pitkästä aikaa työtä. Ainahan se hivelee itsetuntoa, vaikka pettymyksiin pitää varautua, klassisella tavalla.

Tarjous tuli Zoema-nimiseltä firmalta, jonka toimitilat ovat kuntakeskuksessa. Työ liittyi tietokoneisiin, ja yhteisessä neuvottelussa piti tarkentaa toimenkuvaa ja työehtoja. 

Tapaaminen sovittiin kello kymmeneksi. Lähdin hyvissä ajoin, ja talon seinässä oli kyltti, jossa oli firman nimi. Etsin ovea, mutta sitä ei näkynyt, vaikka kuinka kiersin koko talon ja kävin myös naapurirakennuksen takapihalla. Kyltin mukaan osoite oli kuitenkin oikea. Rupesi harmittamaan, että myöhästyisin tapaamisesta, mutta lohduttauduin sillä, että minä en ollut pyrkimässä työhön, vaan yhteydenotto oli ollut toisen suuntainen. 

Oli turvauduttava neuvon kysymiseen. Menin suutarinliikkeeseen, jossa pari miestä puuhaili työkoneillaan. He sanoivat, ettei tässä talossa ollut mitään Zoemaa. Silloin tajusin, että minua oli huijattu, ja siihen minä heräsin. Lakanat olivat solmussa. Aamut ovat kuitenkin valostuneet niin paljon, että sen jo huomaa.

sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Pitäkööt kirkkonsa!

"Pitäkööt kirkkonsa!" kävi mielessäni, tai oikeastaan ei käynyt minun mielessäni, mutta olisi käynyt jonkun satunnaisen kävijän mielessä.

Menin naapuriseurakunnan kirkonmenoihin, mutta pääovella lepatti lappu, jonka mukaan tässä kirkossa ei ollut menoja piispantarkastuksen takia. Olisi pitänyt mennä pääkirkkoon.

Oli onni, että minun sijastani lukitulla ovella ei ollut ihmistä, joka olisi monen vuoden harkinnan jälkeen päättänyt kokeilla tätäkin vaihtoehtoa. Pettymykset ratkaisevat. Minimaalisista asioista tehdään maksimaalisia johtopäätöksiä, ja satunnaisuuksista tulee peruuttamattomuuksia.

Vain harvoja pappiskollegoja tarvitsee hävetä. Useimmat ovat hyviä ja jotkut suorastaan erinomaisia. En ole varma, täyttyykö papeissa edes jokaisen ammattikunnan vakioitu mätämunien kiintiö.

Siitä huolimatta en ole varma, ymmärtävätkö kaikki kollegani, että jokaisessa tilaisuudessa ja tapaamisessa he pelaavat finaalia, joskus ehkä useitakin finaaleja yhtä aikaa. Hyvin todennäköisesti jonkun läsnäolijan kiikun kaakun oleva kirkkosuhde heilahtaa sen mukaan, miten hänet juuri silloin otetaan huomioon.

Sen vuoksi pitäisi onnistua joka kerta edes kohtuullisesti. Kelvoton rippikoulu voi tuoda vuosikymmenten vastenmielisyyden. Tyly käytös erkaannuttaa, ja ohi katsominenkin on vaarallista. Siksi pitäisi poiketa myös muistotilaisuuden sivupöydissä, ja hääjuhlassa olisi hyvä koukata pöydän numero 8 kautta, sanoa tai kysäistä jotain, tehdä ihmiset huomatuiksi.

perjantai 2. helmikuuta 2024

Sujuvasanaisuus arveluttaa

Sujuvasanaiset supliikki-ihmiset herättävät minussa epäilyjä. Olen oudosti viehtynyt niinkutteluun, katkeileviin lauseisiin, eiku-sanoihin ja pitkiin taukoihin kysymysten ja vastausten välissä. Rehellisyys vaatii monesti harkintaa ja hitautta, eikä nokkeluus välttämättä todista viisaudesta.

Kirjallisuushistoria voisi opettaa siinä, millaista on yksinkertaisen totuuden voima.

Niukan tyylin mestari, Nobel-kirjailija Ernest Hemingway oli vaikeasti saatavissa yleisön eteen. Kun hänen tuntemansa pappi sai hänet vihdoin esiintymään seurakuntatalolla neljällekymmenelle oppikoululaiselle vuonna 1958, hän oli tiettävästi ollut edellisen kerran yleisön edessä yli kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Useita päiviä hän tuskitteli esiintymistään, joka lopulta sujui paremmin kuin hän osasi arvata.

Nuorten edessä hän kertoi karusta kirjallisesta tyylistään: "Totta puhuen oli hyvin vaikeata kuvata asioita niin täydellisen totuudenmukaisesti kuin halusin, joten kirjoitin kömpelösti, ja juuri tuota kömpelyyttä nimitetään tyylikseni."