Ennakkoluulotonta ihmistä ei ole

Mielessäni eivät ole nyt etnisyyteen, ikään, poliittiseen puolueeseen tai sukupuoleen liittyvät ennakkokäsitykset. Fundeerailen jotain pienempää.

Papilla on kovin usein ennakkoluulot voitettavinaan, ja poliisien arvioidaan olevan tietynlaisia persoonia heitä tuntematta. He ovat sitä paitsi esimerkkejä siitä, että ennakkoluulot ovat myös hyödyllisiä. Kun tulee liikennevalvonnassa pysäytetyksi, ei kannata sönköttää poliisille mitä tahansa. Jopa vitsailu voi tuottaa harmeja.

"Kerran söin kelvotonta sieniruokaa. En siis ikinä koske sieniin." Usein johtopäätökset ovat tätä tasoa.

Lukematta olevien kirjojen hyllyssäni on seissyt Annie Proulxin romaani Vaarallinen harmonikka. Kirjaa valitseva käteni on hylkinyt sitä, ja romaani on jäänyt seinäkukkasena odottamaan.

Vihdoin aloin miettiä, miksi kartan sitä. Syyksi paljastui perin lapsellinen seikka: kirjan nimessä esiintyy sana "harmonikka". Haitari ei nimittäin ole suosikkisoittimeni. Se tuo liikaa mieleen vanhan tanssimusiikin tyhjänpäiväisyyden.

Mielikuvani harmonikasta ei ole varsinaisesti muuttunut senkään jälkeen, kun olen kahdesti ollut vanhan tuttuni Anne-Mari Kivimäen konsertissa ja nauttinut hänen lumoavasta soitostaan. Hän on kaivanut esiin suurenmoista musiikkia ties mistä lähteistään.

Viimein otin Vaarallisen harmonikan luettavakseni. Ainakin kirjan alku toimii hyvin. Haitari ei pilaa sitä ollenkaan. 

Asiat joihin silmäni osuu

Soisin monen kirjoittajan kyselevän omista teksteistään, toitottavatko ne kaikki yhtä ja samaa asiaa. Sovellan itsekritiikin periaatetta ja tutkin viimeisimmän kuukauden ajalta blogikirjoitusteni aiheet.

Erityisen elintärkeitä ajankohtaisaiheita on mielestäni neljä, Ukrainan sota, Gaza ja ilmastonmuutos. Niissä kaikissa olen parhaimmillani vain valistunut amatööri, joskus. Neljäntenä on aina tärkeä jumalakysymys, ja sitä pohtimaan olen kai jonkinlainen "asiantuntija". Isoista teemoista olen syventynyt viime teksteissäni oikeastaan vain siihen. Sitä käsitteleviä tai sivuavia kirjoituksia on neljä.

Eniten hävettää, että ilmastonmuutoksesta en ole sanonut mitään. Gazaa tai Ukrainaa en ole suoranaisesti käsitellyt, mutta joukossa on esimerkiksi kostonkierrettä analysoiva kirjoitus. Olen pohtinut myös hakaristejä ja oikeutetun sodan käsitettä.

Olen sivuuttanut tietoisesti valtionvelan. En välitä kuulua mölyävään ja itseään viisaana pitävään kuoroon. Alkuvuodesta ennustetaan jotain, minkä loppuvuodesta havaitaan jääneen toteutumatta. 

Muuten tekstini kertovat pienen ihmisen asioista, kuten univajeesta, ihmisten kunnioittamisesta, äidinrakkauden yliannostuksesta, nuoruudesta, sanomisen rajoista, huumorintajusta, itsepäisyydestä, jääräpäisyydestä ja eläimille annettavista nimistä.

Ehkä näitä pieniä aiheita on ollut kohtuuttoman paljon, mutta niitäkin on tärkeä muistaa. Vaikka drooneja kuinka lentelisi, lapsille on tarjottava iltapala ja päivän päätteeksi on pysähdyttävä lukemaan hyvää kirjaa.

Koiria ja kesytetty Kalle-varis

Muutamaa vuotta vanhemmalla lapsuudenkaverillani oli lemmikkinä kesytetty varis, jonka nimi oli Kalle. En ymmärtänyt paheksua luonnoneläimen kesyttämistä, eikä se siihen aikaan haitannut myöskään aikuisia.

Kalle-nimi sopi mielestäni varikselle, eikä minua ole koskaan kiusannut, jos kissaa kutsutaan Matiksi tai koiraa Panuksi. On kuitenkin vaikeasti selitettävä raja, jonka jälkeen eläimille annettavat ihmisen nimet tuntuvat vähän mauttomilta. Esimerkiksi oman mummuni nimi Hilma kuuluu mielestäni vain ihmisille, vaikka  nimeä annetaan nykyään paljon myös koirille. Kylällämme paikallisesti usein esiintyvä roolihahmo Leena Lammas ärsyttää minua sietämättömästi.

Luen harvakseltaan Maaseudun tulevaisuutta. Siinä kerrottiin nivalalaisesta Leena Kankaasta, joka oli antanut kahdelle koiralleen nimet Inka ja Pinja. "Nimet olivat suloiset", mutta niissä oli yksi hankala puoli, josta joku Kankaan tuttava muistutti: nyt oli käytetty kaksi hyvää lapsennimeä. 

Tästä viisastuneena Kangas antoi seuraaville koirilleen nimet Parka, Surku ja Rukka. Ei luulisi, että ne päätyisivät lapsille.

Vaikka mistä näitä tietää. Lastenkirjailija Maikki Harjanne halusi antaa kirjasarjansa päähenkilölle nimen, jota ei olisi taatusti yhdelläkään lapsella, ja niin hän valitsi nimen Minttu. Kaikki tietävät, miten siinä kävi.

Pahuus vastaan hyvä ja kaikkivaltias

Miten on mahdollista, että hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii maailman pahuuden? Olen kirjoittanut kysymyksestä ennenkin, mutta yritän jälleen kerran.

Helpointa on sanoa, että enimmäkseen pahuus on ihmisten oma syytä. Gazan katastrofia on turha vyöryttää Jumalan syyksi. Ihmisethän siellä sotivat. 

Toiseksi voidaan sanoa, että kasvaakseen ihminen tarvitsee myös vaikeuksia. Syvällinen elämänymmärrys vaatii kulkemista tuskallisten aikojen läpi.

Kolmanneksi on esitetty, että elämässä tarvitaan pimeyden ja valon vaihtelua. Muuten olisi vain harmaita seiniä.

Joltain kohdin nämä vastaukset osuvat oikein, mutta ne kaatuvat viimeistään maanjäristyksen tuottamaan lasten kärsimykseen, joka ei voi olla ihmisen syytä.

Dostojevski on antanut romaanihenkilönsä sanoa: "Jos kaikkien täytyy kärsiä jotta kärsimyksillä ostettaisiin ikuinen sopusointu, niin mitä lapsilla on tämän kanssa tekemistä, sano minulle, ole hyvä. On täysin käsittämätöntä, minkä tähden heidänkin täytyisi kärsiä ja ostaa sopusointua kärsimyksellään."

Ikuiseen, kipeään kysymykseen ei ole vastausta. Olemme tuskallisen ja ratkaisemattoman salaisuuden ääressä.

Samaa kipua huusi Kristus: "Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit!" Ehkä juuri näiden sanojen takia minä niin symppaan häntä.

Hakaristeissä pitäytyminen ja suomalainen jääräpäisyys

Elokuun yllättäviä uutisia oli, että Suomen ilmavoimat luopuu hakarististä eräissä tunnuksissaan, kuten lipuissa. Lentokoneissa hakaristejä ei ole ollut jatkosodan jälkeen.

Hakaristin käyttöä on perusteltu Suomessa sillä, että se on vanha kansallinen tunnus eikä suinkaan Hitlerin Saksan jäljittelyä. Perustelu on sikäli oikea, että hakaristi on ikivanha, monien kansojen käyttämä symboli. 

On jäänyt kuitenkin ottamatta huomioon, kuinka syvästi Hitlerin Saksa on vaikuttanut eurooppalaiseen historiatajuun. Se on saastuttanut kaiken sen, minkä kanssa se on ollut tekemisissä. Myös sanat ja symbolit voivat likaantua käytössä. Tuore esimerkki on sana ”peukku”. Sitä ei voi enää kirjoittaa huolettomasti mihin tahansa.

Kirjan Hakaristin historia kirjoittanut Teivo Teivainen puhuu suomalaisesta jääräpäisyydestä. Hän kertoo siitä, kuinka sitkeät perinteet uhkasivat jopa sotilaallista menestystä. Sodan aikana muuten maastonvärisiä koneita koristi suuri valkoinen ympyrä, jonka keskellä oli hakaristi. Tunnus oli vaarallisen helppo huomata yläilmoista, ja se haluttiin poistaa. Ei kuitenkaan poistettu, vaan perinnesyyt ja suomalainen jääräpäisyys voittivat.

Kun nykyään hakaristejä siivotaan ilmavoimien tunnuksista pois, syy on yksinkertaisesti siinä, että ne eivät ole Nato-yhteensopivia. Saksalaiset eivätkä myöskään ranskalaiset halua olla missään tekemisissä niiden kanssa.

Korut eivät ole vain koristeita

Alisa Vainion MM-maratonissa ei ollut kiinnostavaa vain hänen viides sijansa parhaana eurooppalaisena juoksijana. Koskettavaa oli myös se, mitä tapahtui, kun juoksua oli takana 34 kilometriä.

Silloin Vainio repäisi vahingossa kaulakorunsa irti. Hän painoi onnettomuuspaikan mieleen siinä ajatuksessa, että tulisi etsiskelemään, mutta ilmeisesti koru on edelleen löytymättä.

Helsingin Sanomien toimittajan mukaan vahinko ei ole korvaamaton, sillä "koruja saa kaupasta, MM-maratonin huippusaavutuksia ei". - Enpähän tiedä.

Tapahtumasta kirjoittanut Iltalehden toimittaja oli eri linjoilla. Alisa Vainio kertoi hänelle korustaan, että se oli hänen voimavaransa. "Vähän harmitti, kyyneleitä niellyt suomalainen sanoi."

Hukattu koru oli ristikoru, ja hyvin todennäköisesti se oli hänen rippiristinsä. Aivan toisin kuin HS:n toimittaja kirjoitti, niitä ei saa kaupasta. Korut eivät ole vain koristeita, vaan niihin tiivistyy tunteita ja muistoja. Kohtalaisen hyvä arvaus on myös se, että rippiristi on hänen kummiltaan tai kenties edesmenneeltä mummoltaan saatu lahja. 

Ehkä Alisa Vainio saavuttaa uransa aikana vielä jonkin suurkisan voiton. Ei olisi ihme, jos hän sinä päivänä olisi valmis vaihtamaan Tokion kisojen viidennen sijansa kadonneeseen rippiristiin.

Vanhain aikain hulluudet, ja uusien

Kuutisen vuotta oman koulun alkuni jälkeen tuli muotiin niin sanottu uusi matematiikka. Ekaluokkalaiset eivät saaneetkaan enää miettiä, kuinka monta omenaa oli, jos niitä oli alkuaan kaksi ja vielä tuli kolme lisää. 

Sen sijaan matematiikan saloihin sukellettiin leikkausten ja unionien avulla. Lasten vanhempia uusi matematiikka hirvitti, ja niinpä heitä kurssitettiin, jotta he olisivat osanneet ohjata läksyjen teossa.

Hiljattain olin hautaamassa erästä tuon ajan kansakoulunopettajaa, joka ryhtyi omaan hiljaiseen kansalaistottelemattomuuteensa. Hänen luokaltaan jäivät unionit ja leikkaukset oppimatta. Sen sijaan laskettiin, kuinka paljon markasta jäi jäljelle, jos osti kolmenkymmenen pennin purukumin.

Tämä kansakoulunopettaja oli hiljaisessa kapinassaan tulevaisuuden tekijä. Joitakin vuosia myöhemmin uusi matematiikka vaivihkaa hylättiin. Sitä eivät olleet omaksuneet opettajat, eivät vanhemmat eivätkä lapset.

En kuitenkaan naureskelisi vanhain aikain hulluudelle. Sen sijaan yritän miettiä, millaisia kummallisuuksia kaupataan nykyään mukamas erinomaisina uutuuksina.

Tarjoan yksinkertaista esimerkkiä, johon ei liity ideologisia ulottuvuuksia, arjen käyttökelpoisuutta vain: Autonvalmistajat ovat luopumassa hetkellisestä hipaisukytkinmuodista. On myönnetty, että radion  ääntä on ylivoimaisen helppo säätää ikivanhalla pyöreällä nupilla.

 

Aihetta käsitelleen blogin mukaan tämä oli tokaluokan materiaalia.