Jalkapallokisat ovat ohi, ja nyt voi keskittyä vaikkapa lukemiseen.
Vähintään kerran elämässä luettavia novellikokoelmia on Ernest Hemingwayn 49 ensimmäistä kertomusta. Siellä on vaikkapa se nerokas lause, joka aloittaa novellin Francis Macomberin lyhyt ja onnellinen elämä: "Oli lounasaika ja kaikki istuivat ruokailuteltan kaksinkertaisen vihreän ovivaatteen alla sen näköisinä kuin mitään ei muka olisi tapahtunut." Näissä sanoissa ei varsinaisesti paljasteta mitään, mutta vihjataan niin vahvasti, että samalla jo paljastetaankin. Lukijassa herää uteliaisuus, mitä on oikein tapahtunut.
Samassa kokoelmassa on Kilimanjaron lumet. Se on onnettoman avioliiton pidättyväisyydessään nerokas kuvaus. Samalla se on vaikuttavin kuolinhetken kuvaus, mitä olen kirjallisuudesta löytänyt. Tekstin luettuaan on pakko panna kirja hetkeksi sivuun ja levätä hetken.
1 kommentti:
No juu, Ernestihän oli alun pitäen ja lähinnä reportteri, joka osasi kyllä kuvata tapahtumia ulkopuolelta. Ymmärrystä siihen, miksi kävi niinkuin kävi, ei juurikaan löytynyt Steinbeckin tapaan - mekaanisia syy-seuraussuhteita tietysti lukuun ottamatta. Ernestiä vaivaa myös melko lailla tympeä omasta mielestään machomiehen asenteellisuus.
Lähetä kommentti