Kun pojat oli vapautettu kotitaloustunneista

Muistelenpa omia kouluaikojani. Nykynumeroinnilla puhuttaisiin peruskoulun kahdeksannesta luokasta. 

Koko vuoden noudatettiin samaa lukujärjestystä. Erityisesti jäivät mieleen keskiviikkoaamut, kun tytöt tulivat kouluun aina klo 8. Heillä oli kolme tuntia kotitaloutta. Pojat taas tulivat kahta tuntia myöhemmin, ja heillä oli yksi tunti kemian laboratoriotöitä. 

Tytöt eivät ratkaisevasti kapinoineet. Vain joskus he sanoivat jossain sivulauseissa, ettei kotitalouden opiskeleminen tekisi pojillekaan pahaa.

En rupea erittelemään, mistä tämä nykyajan näkökulmasta merkillinen käytäntö johtui. En myöskään rupea kertomaan, mitä siitä mahdollisesti seurasi.

Muistelenpa vain.

Suoraan huutoon tai rääväsuisuuteen ei tarvita lahjoja

Kuuluisa ja menestynyt jalkapallovalmentaja Thomas Tuchel käyttäytyy tuoreen uutisen mukaan brutaalisti hyökkäyspään pelaajiaan kohtaan. Kielenkäyttö on ollut julmaa. Toistaiseksi maalinteko-ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkenneet. Kovan kritiikin sanotaan johtaneen siihen, että hyökkääjät epäilevät omia kykyjään eivätkä uskalla pelata vaistonvaraisesti, vaan pelkäävät pallon menettämistä.

Uutisen paikkansapitävyyttä on vaikea arvioida, mutta joka tapauksessa aiheeseen liittyvä keskustelu on kiinnostavaa. Monet kommentoijat ovat sitä mieltä, että voi voi ja kyynel. Ovatpa jättipalkkaiset pelaajat herkkähipiäisiä. Niillä palkoilla pitäisi kestää.

Laitoin lusikkani soppaan. Sanoin, että itseluottamus voi mennä, vaikka saisi palkkaa miten paljon tahansa, ja jalkapallossa juuri maalinteko on paljolti itseluottamuksesta kiinni.

Myös vanha kaverini osallistui keskusteluun. Hän sanoi viisaasti, että monien valmentajien rääväsuisuus kertoo vain sivistymättömyydestä ja omasta itseluottamuksen puutteesta. Kuka tahansa typerys osaa kiroilla ja solvata. Suora, hallitsematon huuto ei edellytä kasvatusalan opintoja.

Jos taksi ei löydä, ei löydä ambulanssikaan

Ihmishengen säilyminen riippuu joskus muutamista minuuteista. Nämä ratkaisevat minuutit voivat kulua esimerkiksi siihen, että katuosoite on merkitty huonosti. Pimeä pahentaa tilannetta.

En ole ajanut ambulanssia, mutta olen joutunut muuten etsimään osoitteita. On syntynyt jonkinlainen käsitys siitä, mitkä tiet ja kadut ovat vaikealöytöisiä. Pirkkalassa erityisen hankalia ovat Kreetankuja 8, Takamaalla sijaitseva Amiraali ja Pereellä oleva Lautatarhantie. Itse tien löytää kyllä, mutta numeron keksiminen on jo toinen asia.

Jos taksi löytää huonosti perille, ambulanssillakaan ei voi olla helppoa.

Rupesin ajattelemaan asiaa perinpohjaisemmin, kun silmiini osui nimimerkki Lautturin kirjoittama tviitti. Lautturi kertoo toimivansa poliisin vainajankuljetuksessa. Näin hän sanoo: "Jos asuinalueellasi on osoitteet tai talonnumerot merkitty oudosti, niin ilmoita siitä kunnalle. Jos talosi numero/rappu ei ole selkeästi esillä, soita isännöitsijälle tai okt:ssa hoida asia kuntoon. Hätätilanteessa se voi pelastaa hengen. Nim. Puoli tuntia oikeaa taloa etsimässä"

Google pilaa hyvät väittelyt

Olen monessa seurassa kuullut, että Google on tappanut hyvät kinastelut. Tosiasioita koskevat erimielisyydet ovat saaneet äkillisen lopun, kun joku on tarkistanut googlettamalla kiistämättömän totuuden.

Google on tullut mieleen myös lukiessani Dostojevskin romaania Karamazovin veljekset. Sen pääteemana on isä Karamazovin murha, josta syytetään hänen yhtä poikaansa. Jos nykyajan rikostutkinnan menetelmät olisivat olleet käytössä, kirjalta olisi pudonnut pohja. Olisi vain tarkistettu, oliko Dmitri Karamazovin vaatteissa ollut veri hänen isänsä verta.

Ehkä salaliittoteoriat ja poliittisten ääriliikkeiden nousu kertovat samasta asiasta, tosiasioiden tylsyydestä. Totuus ei useinkaan kiehdo. Parempaa viihdettä saadaan, kun siitä ei pidetä niin tarkkaa lukua.

Joutsenlaulu eli viimeinen puheenvuoroni nuorisotyöstä

Kirkollisen nuorisotyön Villi-lehdessä oli pitkä haastatteluni viime vuoden lopulla. Se on eräältä osaltani elämäni joutsenlaulu, sillä tämän jälkeen tuskin sanon nuorisotyön metodeista enää mitään. Minä menin, ja korona tuli. Melkeinpä läpystä vaihdettiin. – Tässä on haastattelusta valittuja paloja:

Olen saanut nuorisotyön kautta hyvin laajan kosketuksen eri-ikäisiin ihmisiin. Nuorethan eivät ole koko aikaa nuoria, vaan ajan mittaan heistä tulee aikuisia. Sanotaan, että pappi ja kunnanlääkäri kohtaavat kaikkein laajimmin ihmisiä, ja varmasti siinä on perää, kun asuu ja työskentelee pitkään samalla paikkakunnalla.

Elämän tärkeimmät asiat tapahtuvat kasvokkain. Mutta tekniikan tulo saa unohtamaan sen. Siksi kasvokkaisen kohtaamisen puolesta pitää nuorisotyössä taistella. Muuten voidaan päätyä harhaluuloon, että kaiken voisi digissä järjestää.

Joistain yläasteella näennäisesti toivottomista tapauksista, joiden kanssa on vain jaksettu ja jaksettu, on tullutkin vastuunkantajia nuorisotyössä ja yhteiskunnassa. Nämä voivat olla niin täysin dramaattisia käännöksiä. Sellaisia nuoria on, joista olen itsekin ajatellut, että ei kyllä tule mitään – mutta ainakaan minä en viimeisenä sammuta valoja.

Puhe Jumalasta on kuin mehua. Sen pitää olla sopivaa. Ei saa kaataa sitä väärään kurkkuun. Se ei saa olla änkyröintiä tai sivuuttaa arjen tärkeitä kysymyksiä; kraanasta tulevan veden pitää olla puhdasta, että lapsi voidaan kastaa.

Rippikoululla ei saa olla mitään muuta tavoitetta kuin rippikoulu itsessään. 

Jugoslavian sisällissodasta sanotaan, että sen syitä olivat vallanpitäjien epärehellisyys ja se, että ihmiset lakkasivat tervehtimästä toisiaan. Jalkapalloilija Shefki Kuqi on kertonut, että hänen isänsä, joka oli rakennusmies, ajoi aina kylän läpi yhdellä kädellä ja tervehti toisella kädellä avoimesta ikkunasta koko ajan. Yhdessä vaiheessa hän lopetti ja ajoi molemmat kädet ratissa, ikkuna kiinni. Silloin oltiin jo lähellä sotaa. – Tervehtiminen ja nimen muistaminen on nuorisotyössäkin kertakaikkisen tärkeä perusasia. Jos ei nuorta moikkaa rippikoulun jälkeen, kaikki sen aikana rakennettu yhteys on pyyhitty pois.

-----

Haastattelu on kokonaisuudessaan täällä. 

Jutun yhteydessä olen samassa kuvassa Lionel Messin kuvatuksen kanssa.

Jos haluaa lukea lisää nuorisotyötä koskevia ajatuksiani, pitää hakeutua kirjani Nuorisotyön alkeet ja jatko äärelle.

Sieluttomien myyntinimien jälkisanat (Aamulehden kolumnista)

Viimeisin Aamulehden kolumnini käsitteli tuotemerkkien ja organisaatioiden sieluttomia myyntinimiä. Samaa aihepiiriä ovat myös yhdentekevät, simply cleverin kaltaiset englanninkieliset mainoslauseet, joista on vaikea kuvitella, että ne olisivat edes kaupallisia menestyksiä.

Esimerkeistä ei ollut pulaa. Oikeastaan niitä oli aivan liian kanssa.

Ilmeisesti ilmiö on kiusannut muitakin kuin minua. Jälleen kerran keskustelu oli fiksumpaa Facebook-seinälläni kuin varsinaisen kolumnini alla.

Lehteen ensimmäisinä kirjoitetut kommentit ovat usein niitä heikoimpia. Joku sanoi, että Uros Live oli maksajan valinta ja sitä myötä arvostelun ulkopuolella. Miten niin? Rahallako saa itsensä vapaaksi kaikesta vastuusta? Joku väitti, että simply clever olisi maailmanlaajuinen tavaramerkki. Ei pidä paikkansa. Todellisuudessa se ei ole tuotemerkki ollenkaan vaan mainoslause.

Joku sanoi, että piika ei olisi ikivanha suomenkielinen sana ja että tanskassa sitä käytetään edelleen. – On makuasia, milloin sana on vanha ja milloin ikivanha. Piiasta voidaan sanoa ainakin se, että se on vanha sana. Alkuaan se on tietysti lainaa, mutta sitä ovat melkein kaikki muutkin sanamme. Balttilaisia lainaa ovat esimerkiksi ahdas, heimo, kaikki, kaula, keltainen, metsä, seinä, siemen, sisar, talo ja tyttö.

Vain me itse voimme pitää kielestämme huolta. Jos se viedään meiltä, Natoa on turha huudella apuun.

--------

Aamulehden kolumni on täällä.

Tuhatjalkaisilla jalkoja liikaa tai liian vähän

Olen nähnyt vaivaa, jotta ihmiset ymmärtäisivät uskonnollisen kielen erityisluonnetta ja välttyisivät monilta väärinkäsityksiltä. Olen yrittänyt sanoa, että luomisvertauksen seitsemää päivää ei pidä käsittää kellolla mitattavaksi ajaksi. Ei ole kyse 168 tunnista. Valitettavasti epäilen, että ponnisteluni ovat olleet tuloksilla mitaten aika turhia. Ihmiset pitävät sitkeästi vanhat käsityksensä, ovatpa olleet oikeassa tai väärässä.

Olen käyttänyt tuhatjalkaisia esimerkkinä, koska niillä ei ole niiden nimestä huolimatta tuhatta jalkaa. Kukaan ei kuitenkaan pillastu eikä syytä tutkijoita huijaamisesta, vaikka nimi on harhaanjohtava, jos oikein tarkkoja ollaan.

Näihin aikoihin saakka tuhatjalkaisten ennätys on ollut 750 jalkaa. Viime joulukuussa tiedepalstoilla kerrottiin, että vihdoin oli löydetty Eumillipes persephone -niminen tuhatjalkainen. Sillä oli jalkoja enemmän kuin tuhat. Uusi ennätysluku oli 1306.

Tosin on huvittavaa, että uusi löytö ei vie yhtään lähemmäksi tuhannen jalan tasalukua. 

Vuosikymmenten sykähdyttävimmät urheilutapahtumat

Viime vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi valittiin Tanskan ja Suomen välinen EM-kisojen jalkapallo-ottelu. Sille ei ollut yhtäkään varteenotettavaa kilpailijaa. Se oli sykähdyttävä, koska tunteet olivat pomppulinnaa. Tämä ottelu menestyisi hyvin, jos ei kilpailtaisi vain viime vuoden vaan viime vuosikymmenten sykähdyttävimmästä.

Rupesin miettimään, mitä muita ehdokkaita olisi elämäni varrelta. Kaksi hetkeä tuli mieleen: Ensinnäkin on Lasse Virenin kaatuminen ja voitto Münchenin 10 000 metrillä vuonna 1972. Toisena on jääkiekon maailmanmestaruus vuodelta 1995.

Mielestäni tämä kolmen kärki on selvä. Matti Nykäsen voittohyppy sumun läpi Holmenkollenin MM-kisoissa taitaa sittenkin jäädä näille. Jalkapalloihmisenä muistan koko ikäni myös sen, kuinka nuori Jari Litmanen käveli TV-kuvissa ensimmäisen Mestareiden liiga -pelinsä jälkeen kentältä ottelun sankarina. Sen on tainnut kuitenkin nähdä varsin harva. Silloin Suomessa ei vielä tajuttu, että kuningas oli siinä.

Aggressio ei ole agressio eikä naiivi ole naivi

Takavuosina tunsin oppineen ja fiksun miehen, joka jostain syystä käytti sivistyssanaa intrigi (juoni), kun hän tarkoitti intressiä (tavoite tai mielenkiinto). Tämä oli kiusallista, koska hän puhui usein intrigeistä. En kehdannut korjata häntä, mutta ehkä olisi pitänyt.

Ei ole häpeä, ettei tunne kaikkia sivistyssanoja. Uutuuksia pukkaa esiin koko ajan. Muistan olleeni pöllämystynyt, kun ensimmäisen kerran kuulin sanan hektinen. Olin epävarma, mitä helsinkiläiset tarkoittivat sillä, mutta myöhemmin se on tullut liiankin tutuksi.

On vain harvoja sivistyssanoja, joita ei voi korvata millään kansantajuisella suomen kielen sanalla. Yksi näistä korvaamattomista sanoista on filosofiassa käytetty eksistentiaalinen. Sille ei ole kansankielistä vastinetta.

Jos sivistyssanoja kuitenkin käyttää, ne on osattava tarkasti oikein eikä vain sinne päin. Ei haittaa, jos tavallinen suomen sana tulee kirjoitetuksi vihreellisesti, mutta sivistyssanoissa ei pidä erehtyä. Muuten antaa vaikutelman, että yrittää olla viisaampi kuin oikeasti on. Sen vuoksi aggressio ei ole agressio, naiivi ei ole naivi eikä romani ole romaani, ellei sitten viitata ihmisen sijasta kirjaan.

Eukko, häijyistä häijyin

Karamazovin veljekset on Fjodor Dostojevskin viimeiseksi jäänyt teos. Kirja on hiljan suomennettu uudelleen, ja paraikaa luen sitä yhdeksättä kertaa. Yhä siitä nousee esiin teemoja, joita en ole aiemmin huomannut.

Romaanikokonaisuuden esittely ei mahdu yhteen blogitekstiin. Niinpä tyydyn nostamaan esille yhden sivujuonteen, jonka pituus ei ole promilleakaan koko kirjasta.

Tämä sisätarina kertoo häijyäkin häijymmästä eukosta, joka ei ollut tehnyt elämässä mitään hyvää. Pirut sieppasivat hänet kuoleman jälkeen ja heittivät tuliseen järveen. Suojelusenkeli mietti, olisiko eukon elämässä kaikesta huolimatta edes yksi hyvä teko, josta voisi kertoa Jumalalle. Lopulta hän keksi, että eukko oli kerran antanut puutarhastaan sipulinvarren kerjäläiselle.

Jumala neuvoi enkeliä ottamaan samaisen sipulinvarren ja ojentamaan sen järveen, jotta eukko voisi tarttua siihen ja tulla vedetyksi turvaan. Jos tämä onnistuisi, eukko pääsisi taivaaseen. Enkeli toimi ohjeen mukaan, ja eukko oli jo nousemassa kuiville, kunnes muut järveen joutuneet huomasivat, että eukkoa vedettiin ylös. He alkoivat hamuilla käsillään eukon puoleen, jotta hekin pääsivät samaan kyytiin. Eukko rupesi potkimaan heitä pois: "Minua tässä kiskotaan eikä teitä. Tämä on minun sipulinvarteni eikä teidän." Samassa sipulinvarsi katkesi. Eukko putosi järveen ja kärventyy siellä tänäkin päivänä.

Kertomus ei missään tapauksessa kuvasta minun käsityksiäni synnistä, kuolemanjälkeisestä elämästä, pelastumisesta eikä hyvistä teoista. Se ei kerro myöskään sitä, millä tavoin Dostojevski ajattelee näistä teemoista. Ei pidä tehdä vääriä päätelmiä.

Johonkin oleelliseen ihmiselämän ytimeen kertomus siitä huolimatta osuu.

Kun oli pakko hävetä

Häpeän tunteita on kolmenlaisia. Ensinnäkin ovat ne noloudet, jotka ovat kiusallisia vain tapahtumahetkellä. Myöhemmin voi naureskellen kertoa muillekin, kuinka tuli kävellyksi lyhtypylvästä päin. Toiseksi ovat ne tapaukset, jotka yhä harmittavat, vaikka niitä kestää vaisusti muistella. Ne olivat sittenkin vain vahinkoja tai huolimattomuuksia.

Kolmantena lajina on niin syvä häpeä, että sitä ei välittäisi tunnustaa edes itselleen. Oma kataluus, pikkumaisuus tai itsekkyys tulee paljastetuiksi. En minäkään tästä kolmannesta lajista uskalla kirjoittaa, mutta kakkosesta tulee mieleen pari tapausta:

Ensimmäinen häpeäni on nopeasti kuvattu. Unohdin hammaslääkäriajan. Vein joltakulta toiselta vuoron. En kunnioittanut ammattilaisen työtä ja tuhlasin verovaroja.

Toinen tapaus sattui Pudasjärvellä seurakuntamme leirikeskuksessa. Tulimme perille kolmen aikaan yöllä, ja bussilastillinen nuoria odotti pääsevänsä ensin yöpalalle ja sitten iltarukouksen kautta nukkumaan. Kopeloin taskujani, kunnes tajusin, että minulla ei ollut avainta mukana.

Vaikka kuinka mietin vaihtoehtoja ikkunalasin rikkomista myöten, ainoa mahdollisuus oli soittaa talonmiehelle ja herättää hänet avaamaan ovia. Seuraavana päivänä vein hänelle kahvipaketin. Se ei korvannut vaivaa, mutta yritti olla kaunis ja kiitollinen ele. Epäilen, ettei talonmies avuliaana ihmisenä ollut jäänyt tapausta muistelemaan. Minä jäin.

Volvo-kuskeille annetaan anteeksi

Olen miettinyt, millä tavoin autonmerkit kuvastavat omistajiensa asenteita. Kirjoitin leikkimielisen arvioinnin eri omistajien luonteenpiirteistä, ja sitten tilastoin, kuinka paljon erimerkkiset autot ohittelevat moottoritiellä. Olen myöhemmin kysynyt arvauksia siitä, mitkä autot kiitävät moottoritiellä kaikkein nopeimmin. Arvauksissa mainitaan BMW, Audi ja Mercedes-Benz. Arvaajat unohtavat yhden automerkin, Volvon. Näyttää siltä, että sille annetaan enemmän anteeksi.

Epäilen, että BMW ja Audi ovat ihmisten mielissä jotenkin nousukasmaisia autoja. BMW on myös miehisyyttään etsivien pojankloppien suosikki. Ilmeisesti Mercedes-Benziin liittyy jonkinlainen aristokraattisuus, ja sekin häiritsee hieman vähemmän. Taksien vuoksi siinä on myös jonkinlaista kansanomaisuutta. Mutta miksi Volvot eivät ärsytä? Miksi niiden tekemiä ohituksia ei huomata?

Luulen, että Volvoa pidetään skandinaavisena, vakaana merkkinä, joka on turvallisuushakuinen niin kuin ruotsalaiset yleensä. Sitä pidetään skandinaavisten luonteenpiirteiden ilmentymänä, jonka luemme ihmisyyden korkeimpaan kastiin. Eihän sellainen voi ärsyttää.

Vai olenko väärässä?

Volvo, skandinaavisen luotettava.

Poika joka rummutti koko ajan

Minulla oli rippikoulussa poika, joka rummutti koko ajan. Muuten en voinut moittia häntä. Hän oli hyvätapainen ja sympaattinen ja teki, mitä pyydettiin kulloinkin tekemään.

Mutta se rummutus. Kun oltiin syömässä. Kun oli hiljaisuudessa kokoonnuttu iltahartauteen. Kun oltiin saunassa. Kun istuttiin nuotiolla. Kun oli kokoonnuttu oppitunnille.

Niin aina alkoi kuulua rummutus.

Minä sanoin, että voisitko olla rummuttamatta. Eihän se nyt voi olla niin, että ihmisellä on sellainen pakkoliike. Sanoin lempeästi ja sanoin kohteliaasti. Joskus sanoin tiukemmin. Ja vähäksi aikaa rummutus taukosi, kunnes se alkoi uudestaan.

Kysyin lähimmiltä kavereilta, oliko olemassa mitään keinoa, jolla rummutuksen voisi saada lakkaamaan. Pojat vastasivat, että mitään keinoa ei ole. 

Lopulta annoin periksi ja sanoin koko ryhmälle, että harkittuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että annetaan rummuttajan rummuttaa. Päästään edes siihen, että ei tarvitse kuulla minun jatkuvaa huomauttelemistani, sillä eräänlaista rummutusta sekin on. Sovitaan niin, että rummutus on osa meidän leirimme hiljaisuutta. Jos sitä ei kuulu, jotain hiljaisuudestamme puuttuu. Niin tehtiin, ja kaikille se sopi.

Pari kolme vuotta sitten osa ammoisesta kaveriporukasta oli koolla. Kysyin, vieläkö rummuttaja rummuttaa. "Kyllä", he vastasivat. "Rummuttaja rummuttaa."