keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Paraati tuodaan keskelle kylää

Hiljattain sotaväki marssi kylän läpi antamaan valaansa. Jonkun mielestä rivistöt kertovat maan rajojen turvaamisesta, kun taas joku toinen tykkää, että siinä sitä tykinruokaa viedään.

Minun kiinnostaa se, miksi sotilaat tuodaan valaa varten ihmisten ilmoille, vaikka saman asian voisi hoitaa kätevimmin varuskunnan alueella. Vastaus on varsin yksinkertainen: vallitseva paraatikäytäntö on paraatiesimerkki kansalaisuskonnosta.

Kansalaisuskonto (civil religion) on amerikkalaisen sosiologin Robert Bellahin luoma käsite, jonka hän toi yleiseen keskusteluun 1960-luvulla. Bellah määritteli kansalaisuskonnolle viisi tunnuspiirrettä. Hieman yksinkertaistaen ja käsitteitä kansanomaistaen ne ovat tällaisia:
1) Kansanuskonto ja amerikkalaiset arvot, jotka nousevat amerikkalaisten elämästä.
2) Universaali uskonnollisuus, joka ilmenee kansakunnan ja valtion elämässä.
3) Uskonnollinen kansallisuusaate, joka nostaa johtajat ja poliitikot kunniaan.
4) Yleinen demokratiausko, joka näkee amerikkalaisuuden demokratian korkeimmaksi ilmentymäksi.
5) Protestanttinen kansanhurskaus, joka samastaa toisaalta Amerikan ja toisaalta protestanttisen moraalin, yksilöllisyyden ja työn etiikan.

Suomalainen versio kansalaisuskonnosta tiivistyy tunnetusti kolmeen sanaan "koti, uskonto ja isänmaa". Kristinusko on vain sukulaiskäsite.

maanantai 26. helmikuuta 2024

Kontrollifriikkien vaarallisuus

Joskus sain rippileirin isosilta kritiikkiä siitä, että ohjeeni olivat liian hämärät tai epäselvät. Ehkä ne joskus olivatkin "liian", mutta monesti jätin paljastamatta, että jätin ne tarkoituksellisesti epämääräisiksi. – Jotta he oppisivat eivätkä heti läsähtäisi kasaan, kun poistun paikalta.

Kieltämättä joskus tarvitaan tarkkoja ohjeita. Lentokonemekaanikkoja ei voi kouluttaa mutisemalla siitä, milloin säädöt ovat suunnilleen kohdallaan. Siinä maailmassa mutteri ei voi olla puoliksi kiinni. Se on tai se ei ole.

Elämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi muuta kuin lentokonemekaniikkaa tai aivokirurgiaa. Opiskelijan virheet ovat harvoin kohtalokkaita, ja siksi hapuilu on sallittua, jopa hyväksi. Ehdottomat säännöt eivät ohjaa omaan ajatteluun, eikä linnunpöntössä voi opetella lentämään.

Pahimmillaan kontrolli näivettää ihmisen. Runoilija Aila Meriluoto kertoi siitä, että hänen miehensä Lauri Viidan taipumus kontrolloida ja neuvoa sammutti hänestä käytännöllisyyden. "Omituista, että heti eromme jälkeen pystyin hoitamaan 5-henkisen perheen kaikki käytännön hommat ilman sen kummempia vaikeuksia."

lauantai 24. helmikuuta 2024

Kolme erilaista ryöstöä

Sorkkala-nimisen sivukylän postitoimistoon tuli ryöstäjä, jonka aseen saattoi heti tunnistaa leikkipyssyksi. Rosvo hämmentyi tilanteesta ja kysyi, kuinka virkailija tunnisti aseen. Tämä kertoi nähneensä oikeita pyssyjä sodassa. Hämmentynyt rosvo hiihti suksilla kotiinsa, ja poliisin oli helppo seurata latua.

Ryöstäjä oli 17-vuotias kunnalla töissä ollut nuorimies, joka sai tempauksensa jälkeen vain "päänsilitystä". Valitettavasti kertojana ollut mummo ei tiennyt, mitä miehelle sittemmin on tapahtunut.

Kahta vuotta myöhemmin samaan postiin hyökkäsi kolmen miehen joukko, joka mukiloi postivirkailijan huonoon kuntoon. Häneltä murtui ryöstössä leukaluu, ja vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän kärsi kivuista.

Ensimmäiselle tapaukselle on helppo hymyillä, mutta jälkimmäisessä tapauksessa hymy hyytyy. Kolmas tarinani on moniselitteisempi. Sekin tapahtui syrjäkylillä, Jämsänkosken Koskenpäällä.

Tälläkin kertaa ryöstettävänä oli posti. Rosvo pakeni saaliinsa kanssa mopolla metsiin, eikä Koskenpäällä juuri muuta olekaan. Poliisilta kului paikalle ainakin varttitunti, ja siinä ajassa pääsi mopolla pitkälle, jos tunsi metsät.

Moraalisesta näkökulmasta tämä kolmas ryöstö on moitittava, koska ihmisen on hankittava elantonsa toisella tavoin. Mieli on kuitenkin merkillinen. Vaikka oman pään virallinen moraali moittii, jollain kummallisella tavalla metsien mopoilija herättää myötätuntoa. Pakosti se on myönnettävä.

Kaikki kolme ryöstöä ovat kovin erilaisia. Niissä voi huomata todeksi sen filosofisen periaatteen, että totuus on lauseiden ominaisuus, ei sanojen. Pelkkä otsikko ei paljon kerro. On luettava teksti niiden alta.

torstai 22. helmikuuta 2024

Norsua kuristamassa

Oman kodin kirjahylly on nautinto, joka toimii aikakoneena ja jonka avulla voi avata ikkunoita toisiin maailmoihin. Lukemiinsa kirjoihin voi palata ja uudistaa ajatuksensa, jotka on kerran ajatellut mutta sittemmin kadottanut.

W:n kohdalta osui silmiini kaksi Klaus Weckrothin kirjaa. Joskus viisaat ihmiset puhuivat niistä paljon, mutta sittemmin ne ovat unohtuneet.

Avasin kirjan Minä ja se toinen. Sieltä osui silmiini lainaus: "Luonnon, maailmankaikkeuden näkökulmasta ihminen kaikkine tuhoaseineen ja teollisuuksineen muistuttaa laajimmillaankin muurahaista, joka norsun selkään pudottuaan huutaa kavereilleen 'Mä sain sen, mä sain sen' näiden kannustaessa alhaalta 'Kurista se, kurista se'."

Ajatus ei ole kovin omaperäinen, olenhan nähnyt siitä myös piirrosversion. Se sopi kuitenkin hyvin tähän päivään, kun olen juuri lukenut avaruuden kaukaisesta kohteesta, joka nielaisee yli auringon verran massaa joka päivä. Toisaalla on otsikko, jonka alta selviää, että Uniikki ja Sandra Rinta-Panttila ovat ilmoittaneet kihlautumisestaan.


tiistai 20. helmikuuta 2024

Kun sairaanhoitajatytär ei riitä

Kahdenkymmenen ikäinen nuori nainen kertoi: "Pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Olin tyytyväinen. Tunnistan itsestäni jonkinlaisen hoivavietin enkä halua kymmenen vuoden pituisia opintoja, kun elämässä on muutakin. Töitä on tarjolla. Sitähän sanotaan, että hoitajien puute on iso ongelma. Eikä tässä kaikessa ole muuta ongelmaa kuin se, että isälle ja äidille tämä ei oikein riitä, ei varsinkaan isälle. Pitäisi olla vähintään lääkäri. Eivät kuitenkaan suoraan moiti. Voihan siitä sitten jatkaa, ne sanovat."

Ei minulla ollut tähän mitään kommentoitavaa. 

Sanottiin vielä jotain sellaista, että paikoitellen hiekkaa on siroteltu liian vähän. Hän lähti aseman suuntaan, ja minä menin kirjastoa kohti.

Aamulla olin ollut kaatumaisillani, mutta kohdallani oli ollut se hiekanjyvänen, jonka ansiosta olin juuri ja juuri pysynyt pystyssä. Teki mieleni lähettää terveisiä sille hiekoittajalle hänen hyvästä työstään että oli ollut se jyvä, mutta somessa huuteleminenkin taitaa olla ihan turhaa.  

sunnuntai 18. helmikuuta 2024

Kiusallinen tilanne

Katolisissa maissa kerjäläiset asettuvat kirkkojen edustalle, mutta Suomessa käytännöt ovat toiset. Tänään kerjäläinen oli kuitenkin parkkeerannut itsensä pääovelle. Mielessäni käväisi ajatus, että väistäisin hänet kiertämällä sivuoven kautta, mutta siihen en sortunut. Ajattelin, että jos sattuu niin sattukoon sitten.

Isossa pahvissa luki, minkä vuoksi hän tarvitsi rahaa. Arvasin muutenkin. 

Minulla ei vain ollut rahaa. Koronan jälkeen ei ole ollut kolikoita, on vain kortti. Niinpä minun ei tarvinnut todistella itselleni, että kerjäävä mummo saattoi olla hyväksi käytetty rikollisjoukon pohjimmainen ja että köyhyyden ongelmia olisi ratkottava maailmankaupan uudistuksilla.

Pujahdin ovesta käsiäni levitellen. 

Sisällä oli tavallinen meno. Sellaistahan minä sieltä kaipaan. Loppusoiton jälkeen juttelin vanhan rippilapseni kanssa, jolla oli mukanaan vasta kastettu lapsi. Se oli tosi söötti ja sai uskomaan ihmiskunnan mahdollisuuksiin. Mieleeni jäi myös ulkoilmakaveri, joka poistui paljon ennen loppuvirttä. Hän oli tullut kirkkoon ennen muuta lämmittelemään. Se oli hyvä syy, ehkä kaikkein paras. Ainakin hän oli saanut haluamansa.

Kun lähdin pääoven kautta kaupungille, portailla ollut kerjäläismummo oli jo kerännyt luunsa. Oli mennyt minua kiusaamasta. 

perjantai 16. helmikuuta 2024

Ei tarvinnut piehtaroida omassa liemessään

Joskus on hyvä katsoa ilmansuuntaan, jonne ei yleensä katsota, ja palauttaa mieleen asioita, joita ei muisteta. Molemmat ehdot täyttyvät Bysantissa.

Bysantin valtakunnalla tarkoitetaan Rooman valtakunnan itäosaa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla. Sen valtakausi kesti siitä lähtien yli tuhat vuotta. 

Bysantin kulttuuriin olen tutustunut lukemalla Serafim Seppälän kirjan Antiikista Bysanttiin. Vahvimmin minuun vaikutti se, että Bysantin ihminen ei kaiken aikaa piehtaroinut itsessään. Hänen ei tarvinnut käyttää koko elämäänsä yksilöllisen identiteettinsä selvittelemiseen.

Ylipäänsä koko identiteetin käsite oli Bysantissa outoa puhetta. Ihmisen ongelma ei ollut minäkuvan pirstaleisuus eikä sen epäselvyys. Maailmankuvaa ei yritetty rakentaa yksilölähtöisesti, vaan se oli osa suurta, kosmista tarinaa. Suvun, yhteisöllisyyden ja uskonnon keskellä elänyt ihminen ei tarvinnut minuutensa rakentamiseen pitkiä prosesseja eikä elämänmittaisia kipuiluja. Ei yritetty löytää ”parasta versiota omasta itsestään”.

Näinkin epämuodikkaista lähtökohdista luotiin syvällistä ajattelua, arkisesti toimivaa uskoa ja takimmaisten elämänkysymysten ratkaisuja.