Elämäni vuosiluvut

Olen miettinyt,  mitkä vuodet ovat sellaisia, että muistan ne numeroidensa puolesta erityisellä tavalla. Mitkä niistä ovat sellaisia, että niiden perusteella elämä jakautuu aikaan sitä ennen ja sen jälkeen?

Tällainen lista syntyi:
1957. Syntymävuosi on tietysti ihmisen tärkein vuosi. 
1963. Kennedy kuoli. 
1964. Menin kouluun, ja meille tuli sininen volkkari.
1966. Englanti voitti jalkapallon maailmanmestaruuden ja minä aloitin jalkapallon.
1968. Tšekkoslovakian miehitys. 
1970. Brasilia voitti Pelén johdolla maailmanmestaruuden.
1971. Oppikoulun neljäs luokka. Jostain syystä muistan, että tuolloin olin neljännellä, ja se oli jonkinlaista lapsuuden loppua.
1974. Volkkari vaihtui keltaiseen Kadettiin.
1976. Ylioppilaskevät, Primulan leipomon kesätyöt, ensimmäinen reilimatka, Helsinkiin muutto, opiskeluiden alku, eka järkkäri, Virenin neljäs kultamitali.
1978. Toinen reilimatka.
1979. Uusi aalto. Tuomari Nurmio.
1980. Puolan reissu ja Gdanskin lakot. Keltainen Kadett vaihtui punaiseen. 
1981. Etelä-Amerikan reissu Andeille. Kekkonen luopui.
1982. Jämsänkoski. Aloin hoidella papin hommaa. Ensimmäinen kirja.
1985. Sivari.
1986. Tšernobyl. Pirkkala.
1989. Opelit vaihtuivat Tojoihin.
1991. Toinen Meksikon matka.
1995. Litmanen voittamassa Mestareiden liigaa. Suomi voitti jääkiekkofinaalissa Ruotsin.
2011. WTC.
2017. Väikkäri.
2020. Korona.
2021. Joutoväkeen siirtyminen.
2022. Ukrainan sota.

Lista ei ole yksyhteen sen kanssa, mikä elämässä on ollut tärkeintä. Jotkin tapahtumat ovat vain jääneet vuosilukujensa puolesta mieleen, kuten jääkiekon kulta 1995. Autojen vaihdot eivät muuten olisi merkittäviä, mutta niiden perusteella on helppo ajoittaa tapahtumia ja aikakausia. Vastaavasti järkkärin hankkimisvuosi auttaa valokuvien ajoittamisessa. Sama pätee digijärkkäriin, mutta sen hankintavuosi ei ole muistissani, vaikka ehkä syytä olisi. 

Kaikki perhe-elämään viittaava on siivottu pois. Minulla on sellainen linjaus. Linjaaminenhan on muotia nykyään. Monet muut tärkeät asiat jäävät listaamatta siitä syystä, että ne eivät muistissani yhdisty suoranaisesti vuosilukuun: muutto Tuusulasta Järvenpäähän, Dostojevskista järkkyminen, PC:n hankkiminen, Neuvostoliiton kaatuminen, Internet, EU:hun liittyminen ja Euron tulo. 

Listastakin näkee, että elämän suuri vuosi on ollut 1976. Siihen mahtuu koulun loppuminen, kokonaan uusi elämänvaihe ja matka, jonka jälkeen maailma pieneni. Tuosta vuodesta minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, iloisia ja kipeitä muistoja. Kahdeksantoista iässä ihminen kai elää kaikkein vahvimmin. Lapsuus on takana, alkaa seistä omilla jaloillaan, ja tärkeitä asioita tapahtuu ensimmäisen kerran. Uutuudenviehätyksestähän ei tässä korkeassa iässä enää pääse nauttimaan.

15-vuotias mopopoika, 98-vuotias vanhus ja Nocturne

Ikimuistettavimpia hetkiäni on ollut, kun istuin nuotiopaikalla alhaalla näkyvää järvimaisemaa katsellen. Seuranani oli viidentoista ikäinen poika, joka kotioloissa haisi aina kaksitahtibensalta, kun hänet tapasi. Yhtäkkiä hän alkoi lausua ulkomuistista Eino Leinon Nocturnea: "Ruislinnun laulu korvissani / Tähkäpäiden yllä täysi kuu. /Kesäyön onni omanani. Kaskisavuun laaksot verhouu."

Toisen kerran Nocturne teki minuun vaikutuksen nähdessäni, kuinka 98-vuotias oli laulanut sen tuolissaan istuen. Oli hänen syntymäpäiväjuhlansa.

Vasta jälkimmäisen esityksen äärellä syvennyin runon lintuun, ruislintuun. Ruisrääkkähän se on, ääneltään heikonlainen tai melkeinpä sietämätön. Varmasti Eino Leino tunsi sen ja tarkoituksellisesti kirjoitti sen runoonsa.

Ruisrääkän laulusta ei saa kaunista mielikuvaa, kun sitä ajattelee kaikesta muusta erillään. Vaikutelma kuitenkin muuttuu, kun siihen yhdistetään tähkäpäät, täysi kuu ja kaskisavut. Syntyy mielikuva siitä, että kesäyön onni on omanani.

Samoin on... enpä sanokaan missä. Keksi rinnastuksesi itse.

Alkoholi ja usko saavat suomalaisen selittelemään

Kiittelemässäni Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjassa osuin tällaisiin ajatuksiin: "Kuka muistaa ukrainalaisteinien ominaisuuksia sitten, kun heidät on merkitty kaatuneiden luetteloihin? En ole erityisemmin uskonnollinen ihminen, mutta rukoilen silti, että tämä hulluus loppuisi pian."

Sitaatti on tyylipuhdas esimerkki siitä, kuinka suomalaisen täytyy selitellä, jos vähänkin horjahtaa uskomisen puolelle. Ettei vain epäiltäisi jostain hengellisestä tunteesta. Erityisen halukkaasti pönkitetään julkisuuskuvaa sillä tiedolla, että on kirkosta eronnut; niin kuin se mukamas olisi pääsykortti vakavasti otettavan eliitin piireihin. Tai mistä minä tiedän, ehkä onkin.

Jos tätä selittelyä laajentaa muille elämäalueille, voi syntyä vaikka seuraavanlaisia lauseita:
* En kuulu mihinkään puolueeseen, vaikka kävin äänestämässä.
* En ole vegaani, vaikka otin lounassalaatin.
* En ole rasisti, vaikken valitsisi Glen Kamaraa maajoukkueen avauskentälliseen.
* En ole hindu, vaikka kävin joogaamassa.
* En ole alkoholisti, vaikka ostin pullon keskiolutta (tosin jotain tällaista selittelyä kuulee silloin tällöin).
* En ole sovinisti, vaikka naisten nyrkkeily on vastenmielistä katsottavaa.
* En kannata tehometsätaloutta, vaikka liian lähellä taloa kasvava puu olisi mielestäni kaadettava.
* En ole kommunisti, vaikka rikkaiden veronalennukset arveluttavat.
* En ole anarkisti, vaikka kävelen punaisia päin, kun missään ei näy autoja.

Kuolleiden lasten muistopäivä

Kun Meksikon Acapulcossa poistuu turisteja täynnä olevalta rantakadulta ja kävelee kaksi tai kolme korttelia ylöspäin, huomaa turistien kadonneen ympäriltään eikä taskuvarkaitakaan tarvitse enää pelätä. Kun edelleen kävelee ylämäkeä riittävän pitkään, kujat kapenevat ja asfaltti loppuu. Kun vieläkään ei luovuta, vaan kapuaa vuoren ylärinteille, tulee niille paikoille, joissa asuvat kiipeämiseen totutetut köyhät kojuiksi kutsuttavissa kodeissaan. Google Maps ei nimeä katuja, mutta siellä voi nähdä kyltin, jossa lukee Lainsuojattomien lasten katu (Calle de los hijos desperados). Yksikään katukyltti ei ole pysäyttänyt minua yhtä vahvasti. Tuijotin sitä pitkään.

Tunnustan, etten muista aivan kaikkia vanhuksia, joita olen ollut hautaamassa joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Heitä on liian paljon, ja monesti lapset ovat vain mielessään kiitelleet, kun mummo tai pappa on vihdoin päässyt sinne, mihin on toivonutkin pääsevänsä.

Mutta jokaisen siunaamani lapsen ja nuoren kyllä muistan. Sillä tavoin heidän vanhempiensa tuska on pysäyttänyt, eikä heitä ole voinut lohduttaa sanoilla, että aika hoitaa ja että se menee kyllä ohi. Ei mene.

Tänään vietetään kuolleiden lasten päivää.

Huokauksia luokasta

Varsinkin kaikkien alojen asiantuntijoiden olisi luettava Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta. Molemmat ovat sekä tunnettuja kirjailijoita että lukion äidinkielen opettajia, Rytisalo Kuusamosta ja Kinnunen Turusta. Kirjan sisältönä on tekijöiden kirjeenvaihto, joka alkaa Ukrainan sodan syttyessä ja päättyy tämän vuoden huhtikuussa. Tänä aikana Rytisalo vaihtaa vapaaksi kirjailijaksi, mutta Kinnunen jatkaa opettajana.

Kirja ei lainkaan keskity niihin ongelmiin, jotka ovat somekirjoittajien mielestä päällimmäisiä. Ei puhuta väkivallasta eikä siitä, että opettajia ei nykyään kunnioiteta. Tunnustetaan kyllä, että lukutaito, keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat heikentyneet, mutta itse nuoria ei moitita. Rytisalon mielestä nuoret ovat "ihania", ja Kinnunen kaipailee yläkoulun puolelle, jotta voisi kulkea heidän kanssaan seiskaluokalta ylioppilaaksi saakka.

Aikanaan paljon hoettua ja jo parodiseksi muuttunutta sanontaa lainaten "vika on järjestelmässä". Opetushallituksessa ja muissa ylätason rakenteissa ajetaan muutoksia muutosten vuoksi ja hatarin perustein. Vaaditaan uusien teemojen käsittelyä, entistä tarkempaa raportointia ja kuraattorin ammattitaitoa, vaikka äidinkielen opettaja on koulutettu ennen kaikkea suomen kielen ja kirjallisuuden osaajaksi. Vaatimusten kasvaessa kukaan ei osoita, mistä saadaan niihin aikaa. Palkka ei kasva, vaikka ylimääräinen työ lisääntyy.

Kaikki oleellinen ei mahdu tähän lyhyeen blogitekstiin. Niinpä kirja kannattaa lukea itse. Teoksen kokonaisuus osoittaa, että olin oikeilla jäljillä kahdeksan kohdan ohjelmassani, jonka Yle nosti esiin. Ammattikoulun ongelmiin tämäkään kirja ei puutu, nehän eivät kiinnosta ketään. 

Jääkiekko-ottelussa havaitsin myös jääkiekkoa

Edellisen kerran olin jääkiekko-ottelussa vähän yli kymmenen vanhana. Siitä pelistä jäi mieleen legendaarisen Pekka Marjamäen laukaisuharhautukset ja hänen kaksi maaliaan.

Viime viikolla olin Tampereen uudella areenalla. Paljon oli muuttunut. Tapparan maalilaulu on komea, mutta muuten jäähallin musiikki oli kanavanvaihtomusiikkia, ja sitä oli niin paljon, että ajoittain epäilin olevani diskossa enkä jääkiekko-ottelussa. Cheerleaderit keikuttelivat itseään katsomon kapeilla käytävillä, eikä heidän merkityksensä ole minulle koskaan selvinnyt. Jos menen katsomaan tanssityttöjä, menen katsomaan tanssiesitystä. Jäähallilla seuraan mieluummin jääkiekkoa. Aika ajoin kamera suunnattiin yleisöön, jota oli ilmeisesti opetettu esittämään tanssiliikkeitä, kun kamera osuu kohdalle. Nekään eivät kiinnosta. Mainoskatkot olivat kaikkein tympeintä pakkoseurattavaa.

Toisinaan pääosassa oli jääkiekko. Kokonaisuutena tuntui kuitenkin siltä, että olisi katsellut joulukuusta, jossa on niin paljon koristeita, että kuusi ei näy alta.

Olen viime vuosina katsonut jääkiekkoa vain televisiosta, ja siihen verrattuna Tapparan ja Pelicansin peli tuntui päättömältä kohellukselta. Ehkä se paranee loppuvuodesta, tämähän oli vasta avauskierros.

Kun seuraavan kerran menen jääkiekko-otteluun, menen katsomaan alasarjan peliä, jossa näkyy oman kylän poikia. Tai ehkä jossain alkeellisemmassa hallissa voisin katsoa myös SM-liigaa, kun siellä ei voi leikkiä tekniikalla eikä suurella screenillä. Tai sitten voisi kiinnostaa keskellä talvea järjestetty ulkoilmapeli. Niiden makkarantuoksuista suosiota en ihmettele ollenkaan, kun tämä on tällaiseksi mennyt.

Koulun vessa on yksinäisen turvapaikka

Viime aikojen pysäyttävimpiä lehtijuttuja on ollut Hesarin artikkeli, jonka mukaan huomattava määrä nuoria piiloutuu välitunneiksi vessaan, jottei yksinäisyyden häpeä näkyisi. Niinpä vessojen ovia on suljettu. En tiedä, haittaako tämä lukitseminen enemmän vessahätäisiä vai yksinäisiä. 

Myös kännykän räpläämisessä voi olla kyse yksinäisyyden peittämisestä. Sen avulla voi antaa vaikutelman tai parhaimmillaan todisteen siitä, että edes jossain muualla on ystäviä.

Ehkä yksinäisyys voisi olla se avain, josta lähdettäisiin avaamaan koulukiusaamisen ongelmia, joihin ei ole keksitty ratkaisua. Ehkä apu tulisi siitä, että puututtaisiin ennen muuta yksinäisyyteen luomalla yhteisöllisyyttä arjen keskellä eikä vain toimintapäivän sosiaalisissa harjoitteissa. Jos yhteisössä kukaan ei tunne olevansa yksin, kiusatuiksi itsensä tuntevat ovat vähissä.

Ihminen kestää melkoisen määrän loukkaavia sanoja ja tekoja, jos hänellä on riittävästi ystäviä ympärillään. Yhdestäkin kaverista on apua, ja pahinta on se, että on joka päivä ja kaiken aikaa suljettuna kaikkien muiden ulkopuolelle.

Aikuistenkaan maailma ei poikkea näistä elämän peruslaeista. Kammottavinta on, kun tiedät varmasti olevasi oikeassa eikä kukaan asetu puolellesi ja kun ne toiset ovat osanneet puhua ulkopuolisen asiantuntijankin sinua vastaan. Nehän ovat taitavia siinä. Tai jos ne eivät aktiivisesti toimi, ne kääntävät passiivisesti katseensa pois ja ovat istuutumatta samaan pöytään. Pakollisen vieruskaveruuden aikana ne haluavat puhua muusta.