Olen ollut Uudeltamaalta poissa pian kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Kun minulta aikanaan kysyttiin, miksi päätin muuttaa omieni keskeltä kaksisataa kilometriä pohjoisen suuntaan, vastasin haluavani katsoa maailmaa uudesta näkökulmasta. Se ei ollut vale, mutta se piti vain osaksi paikkansa. Ratkaisussani oli kyse enemmän työntövoimasta kuin vetovoimasta.
Ensimmäisenä syynä oli Helsingin silloinen piispa. Olin kuullut juttuja siitä, kuinka tämä piispa nöyryytti pappiskokelaita. Hän otti heiltä niin sanotusti luulot pois osoittamalla, että he eivät paljon tienneet eivätkä mitään osanneet. En tiedä, oliko kaikki hänestä sanottu totta, mutta jo huhut riittivät minulle.
Toisena syynä oli puhelinpelkoni, josta olen vain työläästi päässyt eroon. Mistään ei olisi löytynyt sitä rohkeutta, että olisin soittanut Helsingin suuntaan ja kysellyt itselleni ensimmäistä virkapaikkaa. En ollut itsetuntoni huipulla. Tarvitsin vahvistusta enkä nolatuksi tulemista.
Tuuloslaisessa puhelinkopissa pudotin kolikon koneeseen ja soitin Pyynikille. Siellä vastasi Tampereen piispan ystävällinen ääni. Tunsin, että minua kohtaan oltiin heti suopeita.
Ensivaikutelma piti. Tampereella minut otettiin hyvin vastaan. Kuuntelin piispan ja hänen lähitienoonsa ajatuksia ja tuumasin, että kenties en ollutkaan teologiani kanssa aivan väärässä.
Tuli vain Ville Virtasesta mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti