Ajoin täältä Tampereen kyljestä Järvenpäähän, jonne on noin 160 kilometrin matka. Kotiin palatessani tajusin jättäneeni Järvenpäähän jotain välttämätöntä, josta en voinut jäädä odottelemaan, että se postitettaisiin minulle. Vaikka kuinka mietin, en keksinyt parempaa keinoa kuin istua autossa uudet kolme ja puoli tuntia. Jotenkin sain koottua itseni sillä ajatuksella, että nyt ikävään ajelemiseen hukkui vain tuollainen aika. Jos olisin katkaissut jalkani, elämäni olisi mennyt uusiin puihin monen kuukauden ajaksi. Varmaan olisi monta kertaa käynyt aika pitkäksi.
Joku voi turvautua surkeuksiensa kanssa siihen, että vertailee itseään johonkuhun vielä onnettomampaan. Mitä vesivahingosta, jos sen jäljiltä on kuitenkin koti johon palata. Toisin on ukrainalaisten laita. Mitäpä amputoidusta jalasta, sillä jollakulla ei ole kumpaakaan jalkaa. Tällainen vertailu ei mielestäni toimi, sillä vielä surkeamman keksiminen on liian helppoa; ja auttaako bussipysäkillä pakkasessa palelevaa ihmistä, että jossain Siperiassa on vielä kylmempi?
Sen sijaan on toimiva keino jakaa vastoinkäymisensä kahteen ryhmään, harmeihin ja murheisiin. Harmeja ei pidä pitkään harmitella, mutta murheita on lupa murehtia pitkäänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti