Ateismit liukuvat pois

Pääsiäisenä olin hämmentynyt uskonnollisten tunteideni äärellä. Täysin selittämättömästä syystä olin huojentunut, kun oli päästy Golgatan kärsimyksestä lankalauantain kautta pääsiäiseen ja Kristuksen ylösnousemukseen. Niin kuin vapaus olisi vihdoin koittanut. Ikkuna oli auki. Saatoin hengittää. Joentapaisella joutsenpari valmistautui perhe-elämään.

Elämässäni ei ollut kuitenkaan tapahtunut mitään: samat seinät, sama vihreyttä huutava pihamaa, samat koronaa täynnä olevat uutiset.

Eikä Kristuksen ylösnousemuksella tuntunut olevan mitään suhdetta esimerkiksi siihen, mitä ajattelen kuolemanjälkeisestä elämästä. Uskoni siihen ei ollut lisääntynyt eikä vähentynyt. Oli vain selittämätön tunne, että olin voittajan puolella.

Oli pakko mennä kirjahyllylle ja kaivaa sieltä esiin Dostojevskin Idiootti ja ruhtinas Myškinin sanat: "Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin; tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta."

Syntisten sairaala

Tänään johdattelin proosarunolla kiirastorstain ja pitkäperjantain teemoihin:

Kirkko on Martti Lutherin mukaan syntisten sairaala. Niin että tervetuloa tänään syntisten sairaalaan. Tervetuloa jos olet hiljattain kuullut työpaikalla että myyntikäyräsi makaavat liian alhaalla tai jos et ole onnistunut lastesi kanssa.

Tai maanantaiaamuna päätäsi särki liikaa eikä ollenkaan taudin takia. Tai jos et onnistunut purkupallossa ja tuli oma maali. Tai jos uiguurien hätä ei sinua kiinnosta tai jos selität valintojasi sillä että yksi ihminen ei voi mitään. Tai olet tänäänkin ajanut sitä savuavaa hirviötäsi. Tervetuloa syntisten sairaalaan.

Tervetuloa sinullekin, joka ilmiselvän vääryyden havaitessasi pakenit siihen hokemaan, että pitää aina kuulla molempia osapuolia. Tai vaikenit kun olisi pitänyt sanoa ääneen. Tai olit totuudentorvena hajottamatta aivan kaikkea, kun muut antoivat sinun sanoa ja ymmärsivät niellä kiukkunsa.

Äläkä luule, ettei tämä sinua koskisi. Kyllä se meitä koskee, sinua ja minua, meitä kumpaakin. Kyllä se meitä molempia koskee, jos edes kerran rohkenemme katsoa elämämme syvyyteen.

Sinut kutsutaan mukaan, jos olet pessyt kätesi vääristä asioista, jos olet vetäytynyt taustalle seurailemaan, kun hyvä on saanut pahoilta palkan. Äkillinen muistinmenetys on ottanut vallan, kun sinulta on kysytty, etkös sinäkin ollut hänen seurassaan. Tai kun et tiedä, mitä tekisit niillä kolmellakymmenellä hopearahalla, jotka vääryydellä hankit. Aloitit sanoilla että minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä mutta... onneksi olkoon, olit kerrankin oikeassa, sillä ei olisi pitänytkään.

Sinua kaivataan syntisten sairaalassa niin kuin jokaista sinää ja minää. Kun voimasi vain loppuivat ja mittasi oli tullut täyteen. Et jaksanut, jäit siihen, vaikka olisi pitänyt jaksaa vielä muutama metri, muutama viikko. Yhtä hetkeä et jaksanut hänen kanssaan valvoa.

Tervetuloa mukaan. Hylkäsit hänet, vaikka hän sinua tarvitsi. Unohdit köyhän, koska hän oli sinulle näkymätön. Katsoit yläviistosta ja sanoit puoliääneen että Jumalan kiitos etten sentään ole niin kuin tuo surkimus tai ylhäinen joka lankesi. Rakensit klikkiotsikon, levitit väärää huhua ja keksit helpon tavan rikastua muiden kustannuksella.

Päätit elää itsellesi. Mitäpä muista. Oma onnesi oli tärkeämpi kuin muiden murhe. Ruokapöydässä et välittänyt jäikö muille. Kaadoit puun vaikka siinä oli linnulla pesä. Tallustit likaisilla kengillä lattian poikki. Joku toinen siivoaa.

Tämä on syntisten sairaala. 

Tyhjää kiittelyä ja tyrmäävä vastaus

Nöyryyttävintä on lähimmäisen vastoinkäymisten äärellä kuultu tyhjä toivo ja kepeä toivottelu. Löysät puheet eivät anna mitään eivätkä ota todellisuutta vakavasti. Yhtään halukkaammin en kuuntele tyhjänpäiväisiä kiitoksia tai kauniita arvioita, joihin kukaan ei usko.

Otan esimerkkiä omasta äidistä. Noin viidenkymmenen iässä hän oli moniin ikätovereihinsa nähden varsin tuoreen näköinen. Hän sai usein kuulla: "Sinä se et ole ulkonäöltäsi yhtään muuttunut."

Vastaus oli tyrmäävä: "Luuletko etten ole koskaan ollut tämän vetävämmän näköinen?"

Siihen loppui keskustelu.

Urheilijaa ei tarvitsisi nolata

Havahduin urheilusivujen valokuvaan. Suomalainen taitoluistelija Jenni Saarinen oli kaatunut neljästi ja epäonnistunut pahasti Tukholman MM-kisojen vapaaohjelmassa. Urheilusivuilla tietysti kerrotaan voitoista ja tappioista, eikä huonoja tuloksia voi peitellä. Siitä huolimatta ihmettelen, miksi jutun yhteydessä piti julkaista kuva rähmällään olevasta Jenni Saarisesta. Jäällä pitkällään oleminen ei vaadi erityistä lahjakkuutta. Siihen kykenee kuka tahansa urheilutoimittaja ja kisojen seuraaja.

Jenni Saarinen ei ole pikkutyttö, vaan on jo 22 vuoden ikäinen. Voi kuitenkin olla, että kotiin palaamisen jälkeen tarvitaan äitiä lohduttelemaan. Vanhemmathan ovat lopulta liki ainoita ihmisiä, joiden tukeen voi ehdottomasti luottaa.

Ihmettelen urheilussa toistakin asiaa. En käsitä, miksi jalkapallossa pitää julkaista oman maalin tekijän nimi. Ei sitä maalia kukaan tahallaan tee, vaan melkein aina kyse on huonosta onnesta. Pallo vain kimposi, eikä sen suunnalle voinut mitään. Kyse voi olla myös uhrautuvaisesta ja epätoivoisesta yrityksestä pelastaa tilanne. Ei luulisi olevan kovin tärkeää tiedottaa maailmalle, kuka oli se huono-onninen, josta pallo otti ratkaisevan pompun.

Historia tuntee tapauksen, jossa MM-kisoissa oman maalin tehnyt pelaaja surmattiin kotiin palaamisen jälkeen. Ei tosin ole tarkkaa tietoa, ammuttiinko vuonna 1994 Kolumbian putoamisen aiheuttanut Andrés Escobar oman maalin takia vai jostain muusta syystä. Väkivaltaisessa Medellínissä on aina syitä löytynyt.

Jumalan hullut

Kirjassaan Euroopan reuna Pentti Saarikoski muistelee seikkailujaan stavangerilaisessa kirkossa. Sisään tultuaan hän päähinettä riisumatta käveli keskikäytävää pitkin alttarin eteen, teki ristinmerkin, kääntyi, siunasi kirkon ja meni kokeilemaan piispanistuinta. Vahtimestari ei tätä hyvällä katsonut.

Saarikoski joi viskipullosta suntion ripustellessa virsinumeroita tauluun. Suntio tuli kauhistellen kysymään, mitä hän oikein teki. Saarikoski piirsi viskipullolla ristinmerkin ilmaan ja julisti suntiolle latinankielisen synninpäästön: "In nomine Jesu Christi te absolvo." Suntio ei ymmärtänyt vierasta kieltä, vaan palasi tikapuilleen numeroita ripustamaan.

Oliko Saarikoski pilkkamielellä liikkeellä? Oliko hän rienaaja? – Ehkä hän oli.

Tai sitten hän leikki venäläistä Kristuksen tähden houkka -perinnettä, jonka hän todennäköisesti tunsi. Tämä ihmistyyppi tunnetaan ennen muuta Venäjällä, ja se on antanut nimensä kantajalle oikeuden puhua käännettyjä totuuksia jopa tsaareille turvallisuuttaan vaarantamatta. Nämä Jumalan hullut (ven. jurodivyi) ovat syöneet lihaa paastonaikana ja kuljeskelleet alastomina ihmisten nähden. He ovat kohdanneet vallanpitäjät pelottomasti, ja siksi ihmiset ovat kunnioittaneet heitä. Harhaoppisia he eivät ole olleet vaan kirkon uskollisia lapsia. He ovat heitelleet pähkinöitä jumalallisen liturgian aikana, mutta kirkon perimmäisiä oppeja he eivät ole kyseenalaistaneet. He ovat olleet eriskummallisia, mutta eivät moraalittomia.

Etäisyydet ovat kriisiyttäneet lähimmäisenrakkauden

Lohkaisin palan aamun saarnastani, muokkasin vähän ja julkaisin tässä:

Minua on alkanut pelottaa, että lähimmäisenrakkaus katoaa maailmasta;  tai ainakin se muuttuu niin harvalukuiseksi, etteivät ne vähät tapaukset riitä pitämään lämpöä yllä. Me nimittäin tarvitsemme - emme vain hyvinvointia - vaan lähimmäisenrakkautta niin kuin vastasyntynyt syliä ja viisivuotias sitä, että joku puhaltaa pipin pois. Vaikka maailman jokainen asunnoton saisi katon päälleen ja vaikka jokainen nälkäinen saisi kaalisoppansa, lähimmäisenrakkauden vaje ei sittenkään olisi täytetty. 

Lähimmäisenrakkaus on sitä, että tulee otetuksi huomioon. Virkailija näkee hädän, ei pyydä tulemaan maanantaina uudestaan vaan päästää sisään vaikka on perjantai ja kello on 17.05.

*   *   '

Aamun kirkonmenot ovat täällä.

Vanhanaikaisuuteni

Törmäsin mielestäni kiinnostavaan kysymykseen: "Millä tavoin olet vanhanaikainen?" Varmaan voisin vastata monenlaista, mutta nopeasti tuli mieleen neljä asiaa. Mikään niistä ei ole sellainen, että rupeisin väittelemään niiden puolesta tai paremmin perustelemaan. Ne vain pälkähtivät päähäni.

Ensinnäkin lautanen syödään tyhjäksi ja sitä syödään, mitä on. Emäntää ei kiusata erikoisvaatimuksilla, ellei ole terveydellisiä syitä. Kuvat maailman nälkäisistä ovat syvällä mielessäni.

Toiseksi ihmiskunnan viisaus on kirjoissa. Blogeilla, podcasteilla ja TV-ohjelmilla on useimmiten vain viihdearvo. Eilispäivän sanomalehdellä on merkitystä lähinnä kalanperkuujätteiden pakkausmateriaalina. Somea en edes mainitse.

Kolmanneksi naisten nyrkkeily on vastenmielistä. Naista ei saa lyödä edes toinen nainen.

Neljänneksi tatuoinnit ovat rumia. Pahimmillaan ne oksettavat samalla tavoin kuin paha ihottuma. Muutenkaan en innostu suurten massojen muoti-ilmiöistä.