maanantai 9. lokakuuta 2023

Urheilu on oopiumia kansalle

Aamulla olimme saaneet lukea, että Israelin tapahtumat olivat räjähtäneet kasvoille ja käsille. Me kaikki kolme olimme kiinnostuneita yhteiskunnasta ja maailmantapahtumista.

Sanallakaan emme viitanneet ammuttuihin ohjuksiin emmekä kostonkierteeseen. Me vain istuimme katsomossa ja seurasimme jalkapalloa. Ja Ukrainasta nyt puhumattakaan. Puhuimme Valkeakosken Hakasta, Tampereen Ilveksestä ja HJK:sta. Valmentajaspekulaatiot olivat esillä. Muistettiin myös Prestonia, joka oli aikanaan perustamassa Englannin liigaa, mutta joka ei nykyään pelaa edes Valioliigaa.

Illalla tulin kotiin. Näin taas otsikot, ja mieleeni pulpahti se mitä kirjailija Pentti Saarikoski kirjoitti aikoinaan urheilusta: "Minä pidän urheilua mielettömänä touhuna, mutta voitot silläkin alalla ovat tuiki tärkeitä. Ei että olisin kansallismielinen mutta näen mielelläni iloisia ja innostuneita ilmeitä ympärilläni. Unohtuvat tylsät uutiset, miten monta tonnia pommeja vietnamilaiset saivat niskaansa eilen ja miten ammattiyhdistysliike eheytymistään eheytyy. Siinä urheilun merkitys."

Rukous on tehokkaimpia menetelmiä siihen, että saa työnnettyä ratkaisemattomat ongelmat mielestään Jonkun Toisen huoleksi. Aina se ei riitä. Tarvitaan myös jotain, mikä kääntää pään hetkeksi aivan muualle. Urheilu on oopiumia kansalle.

lauantai 7. lokakuuta 2023

Mitä kaikkea lapsuudessa opetettiinkaan

Lähihistorian tutkiminen auttaa ymmärtämään, kuinka nopeasti käsitykset muuttuvat. Aika monelle lienee yllätys, että vuonna 2000 vain 36 % suomalaisista kannatti nyt jo itsestään selvänä pidettyä parisuhteen rekisteröintiä. Joku pitää kehitystä sietämättömän hitaana, mutta minun mielestäni se on ollut sittenkin melko nopeaa. Tämä on tietysti makuasia, toiset ovat malttamattomampia kuin toiset.

Välillä selailen vuoden 1944 Pikku jättiläistä, joka oli epäilemättä lapsuuteni tärkein kirja. Siinä oli kaikki, mitä pienen ihmisen tarvitsi tietää maailmasta. Öisin säilytin sitä tyynyni alla, mikä ei tehnyt kirjalle hyvää. Kannet irtosivat. Vähän hirvittää, millaisia asioita luin tuolloin kaksikymmentä vuotta vanhasta kirjasta.

Elettiin aikaa, jolloin Saksa oli suosiossa ja Neuvostoliitto epäsuosiossa. Eri maiden lippuja esitelleellä värisivulla oli Saksan hakaristilippu. Kirja meni tapahtumien edelle kertoessaan, että "Saksan kesäkuussa 1941 aloittama kansojen ristiretki, johon Suomikin on menestyksellisesti osallistunut, paljasti Stalinin tuhoamisaikeet ja aiheutti Neuvosto-Venäjän täydellisen kukistumisen". Stalinin aikeet menivät ehkä kohdalleen, mutta sodan kulkua koskeneet ennustukset eivät lainkaan.

Televisiota osattiin ennakoida jollain tavoin. Kerrottiin, että oli olemassa lukuisia järjestelmiä kuvien tai tapahtumain siirtämiseksi äänen ohella radioteitse, vaikka koneet olivat vielä liian kalliita. Uskallettiin kuitenkin luvata, että lähitulevaisuudessa kuvalähetys tulisi yleiseksi joka maassa.


torstai 5. lokakuuta 2023

Nuorimies frakkiostoksilla... ja äiti

Tuttuni oli hankkimassa frakkia pojan vanhojenpäivää varten. Päiviteltiin siinä kadulla, että aiai niin se aika menee. Onneksi on poika, hän sanoi. Tytön kanssa mietittäisiin loputtomasti, onko mekko hyvä. Vielä olisi kampaukset ja meikkaukset ja kaikki.

Rippikoulun vanhempainillassa esikoisten isät ja äidit esitelmöivät lastensa rajoista aavistamatta sitä, kuinka lopuillaan heidän valtansa on. Seitsemäntoistavuotiaita ei enää pitele mikään, sillä ne menevät minne menevät. Neuvoja he ottavat vastaan vain, jos niitä erikseen kysyvät.

Kotoa muuttamisen jälkeen vanhempia ei paljon ajatella. He ovat terveitä ja pärjäävät kyllä. Kotona on tietysti kiva käydä, kun äiti tarjoaa ruokaa. Tämä ihmiselämän lyhyt vapauden aika sallittakoon heille. Pian he kuitenkin huomaavat, että vapaus on vain patsas New Yorkin satamassa.

Nopeimmat perheen perustajat tarvitsevat isovanhempien palveluja, mutta muuten isää ja äitiä ajatellaan vasta heidän täytettyä seitsemänkymmentä. Silloin he joutuvat tarkkailulistalle. Vierailujen jälkeen jo ulkoportailla keskustellaan, että "missä kunnossa se on". Vähitellen huoli muuttuu epätoivoksi, kun jokainen poislähtö on vanhuksen heitteillejättöä. Ahdistavinta on puhua siitä, kuinka "mun mielestä sä et enää pärjää kotona".

Tuttuni muisteli Maaritin laulua että lapset ovat lainaa vain. Kyllä. Niin ovat vanhemmatkin.

tiistai 3. lokakuuta 2023

Usko alkaa, kun selitykset loppuvat

Teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist on ateistiväen suosikki. Hänen uskonnonvastaisuutensa on terävää ja asiallista, ja se on otettava vakavasti. Joskus näkyy, ettei hän kuitenkaan täysin ymmärrä, mistä on syvimmältään kyse. Siitä on esimerkkinä hänen ajatuksensa: "On totta, että tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä yhtään mitään." Lausumasta olisi pääteltävissä, että uskonnollisella kielellä ei olisi tämän vuoksi lainkaan arvoa.

Enqvistiä vastaan voi kysyä, pitäisikö uskon sitten selittää jotain? Onko vain sellaisella arvonsa, joka selittää? Onko Sibeliuksen Finlandia selitys jostain? Ja jos se ei ole, niin katoaako sen arvo sen siliän tien? Tai kun äiti ottaa lapsensa syliin ja sanoo, että minä rakastan sinua, niin onko se jonkinlainen selitys? Entä Eino Leinon Nocturne? Onko edes 3+3=6 jonkinlainen selitys? Tai ovatko papin lausumat kastesanat? 

En voi mitenkään ajatella, että uskoa tarvittaisiin selitykseksi ihmisten kysymyksiin. Ei Kristus tullut maailmaan sitä varten. Ei hän puhunut maailman synnystä, eikä hän ollut avaruustieteiden asiantuntija, ei edes lääketieteen. Niinpä kristillinen usko ei tee kenestäkään tietäväisempää kuin muut, eikä Raamattua ole annettu sen tähden, että sen pohjalta vastailtaisiin ihmisten kysymyslistoihin. 

Aivan päinvastoin: usko alkaa sieltä, missä selitykset loppuvat.


sunnuntai 1. lokakuuta 2023

Kaurismäen Kuolleet lehdet

Ensinnäkin: Kuolleet lehdet on siitä hyvä elokuva, että se mahtuu puoleentoista tuntiin. Se riittää tarinan kertomiseen. Se on ihmisen mitta, mitä todistaa sekin, että se on jalkapallo-ottelun pituus. Niillähän olisi aikanaan ollut valta päättää siitä, mitä halusivat, ja ne valitsivat mielestään sopivan pituisen ajan.

Toiseksi: on hienoa nähdä elokuva, jossa on oikeita duunareita. Kuvataan ravintolan tiskureita, tehdastyöläisiä, rakennusmiehiä ja nollatuntisopimuksella työtä tekeviä kaupan myyjiä, joiden suurinta juhlaa on pieni pullo kuohuviiniä. Kaupankassoista ei ole puhuttu sen jälkeen, kun pilkattiin pääministeriä siitä, että hän oli joskus nuorempana tehnyt sitä työtä.

Kolmanneksi: Aki Kaurismäki onnistuu luomaan oman maailmansa. Valkokangasta katsoo silläkin silmällä, mikä on lavastuksen sanoma: tuollainen radio, sähköhella ja puhelin. Tarkoin harkittu musiikki kuljettaa tarinaa. Muuten maisemat muistuttavat jostain Kaurismäen nuoruusvuosista, mutta radiosta kuuluvat Ukraina-uutiset tuovat elokuvan tähän päivään. Olen varma, että tästä elokuvasta tulen muistamaan myös ne uutiset. Ehkä juuri ne paljastavat sodan mielettömyyden paremmin kuin mikään muu, mikä tästä sodasta on sanottu.

Jussi Vatanen ja Alma Pöysti olivat hyviä. Ei ole heidän vikansa, että minulla oli Pellonpäätä ikävä ja hieman myös Kati Outista.


perjantai 29. syyskuuta 2023

Elämäni vuosiluvut

Olen miettinyt,  mitkä vuodet ovat sellaisia, että muistan ne numeroidensa puolesta erityisellä tavalla. Mitkä niistä ovat sellaisia, että niiden perusteella elämä jakautuu aikaan sitä ennen ja sen jälkeen?

Tällainen lista syntyi:
1957. Syntymävuosi on tietysti ihmisen tärkein vuosi. 
1963. Kennedy kuoli. 
1964. Menin kouluun, ja meille tuli sininen volkkari.
1966. Englanti voitti jalkapallon maailmanmestaruuden ja minä aloitin jalkapallon.
1968. Tšekkoslovakian miehitys. 
1970. Brasilia voitti Pelén johdolla maailmanmestaruuden.
1971. Oppikoulun neljäs luokka. Jostain syystä muistan, että tuolloin olin neljännellä, ja se oli jonkinlaista lapsuuden loppua.
1974. Volkkari vaihtui keltaiseen Kadettiin.
1976. Ylioppilaskevät, Primulan leipomon kesätyöt, ensimmäinen reilimatka, Helsinkiin muutto, opiskeluiden alku, eka järkkäri, Virenin neljäs kultamitali.
1978. Toinen reilimatka.
1979. Uusi aalto. Tuomari Nurmio.
1980. Puolan reissu ja Gdanskin lakot. Keltainen Kadett vaihtui punaiseen. 
1981. Etelä-Amerikan reissu Andeille. Kekkonen luopui.
1982. Jämsänkoski. Aloin hoidella papin hommaa. Ensimmäinen kirja.
1985. Sivari.
1986. Tšernobyl. Pirkkala.
1989. Opelit vaihtuivat Tojoihin.
1991. Toinen Meksikon matka.
1995. Litmanen voittamassa Mestareiden liigaa. Suomi voitti jääkiekkofinaalissa Ruotsin.
2011. WTC.
2017. Väikkäri.
2020. Korona.
2021. Joutoväkeen siirtyminen.
2022. Ukrainan sota.

Lista ei ole yksyhteen sen kanssa, mikä elämässä on ollut tärkeintä. Jotkin tapahtumat ovat vain jääneet vuosilukujensa puolesta mieleen, kuten jääkiekon kulta 1995. Autojen vaihdot eivät muuten olisi merkittäviä, mutta niiden perusteella on helppo ajoittaa tapahtumia ja aikakausia. Vastaavasti järkkärin hankkimisvuosi auttaa valokuvien ajoittamisessa. Sama pätee digijärkkäriin, mutta sen hankintavuosi ei ole muistissani, vaikka ehkä syytä olisi. 

Kaikki perhe-elämään viittaava on siivottu pois. Minulla on sellainen linjaus. Linjaaminenhan on muotia nykyään. Monet muut tärkeät asiat jäävät listaamatta siitä syystä, että ne eivät muistissani yhdisty suoranaisesti vuosilukuun: muutto Tuusulasta Järvenpäähän, Dostojevskista järkkyminen, PC:n hankkiminen, Neuvostoliiton kaatuminen, Internet, EU:hun liittyminen ja Euron tulo. 

Listastakin näkee, että elämän suuri vuosi on ollut 1976. Siihen mahtuu koulun loppuminen, kokonaan uusi elämänvaihe ja matka, jonka jälkeen maailma pieneni. Tuosta vuodesta minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, iloisia ja kipeitä muistoja. Kahdeksantoista iässä ihminen kai elää kaikkein vahvimmin. Lapsuus on takana, alkaa seistä omilla jaloillaan, ja tärkeitä asioita tapahtuu ensimmäisen kerran. Uutuudenviehätyksestähän ei tässä korkeassa iässä enää pääse nauttimaan.

keskiviikko 27. syyskuuta 2023

15-vuotias mopopoika, 98-vuotias vanhus ja Nocturne

Ikimuistettavimpia hetkiäni on ollut, kun istuin nuotiopaikalla alhaalla näkyvää järvimaisemaa katsellen. Seuranani oli viidentoista ikäinen poika, joka kotioloissa haisi aina kaksitahtibensalta, kun hänet tapasi. Yhtäkkiä hän alkoi lausua ulkomuistista Eino Leinon Nocturnea: "Ruislinnun laulu korvissani / Tähkäpäiden yllä täysi kuu. /Kesäyön onni omanani. Kaskisavuun laaksot verhouu."

Toisen kerran Nocturne teki minuun vaikutuksen nähdessäni, kuinka 98-vuotias oli laulanut sen tuolissaan istuen. Oli hänen syntymäpäiväjuhlansa.

Vasta jälkimmäisen esityksen äärellä syvennyin runon lintuun, ruislintuun. Ruisrääkkähän se on, ääneltään heikonlainen tai melkeinpä sietämätön. Varmasti Eino Leino tunsi sen ja tarkoituksellisesti kirjoitti sen runoonsa.

Ruisrääkän laulusta ei saa kaunista mielikuvaa, kun sitä ajattelee kaikesta muusta erillään. Vaikutelma kuitenkin muuttuu, kun siihen yhdistetään tähkäpäät, täysi kuu ja kaskisavut. Syntyy mielikuva siitä, että kesäyön onni on omanani.

Samoin on... enpä sanokaan missä. Keksi rinnastuksesi itse.