maanantai 15. tammikuuta 2024

Onko varkautta jos nälänhädässä ottaa?

Näyttelijä Amanda Palo on pöyristyttänyt sanomalla, että hän aikoo katsoa toiseen suuntaan, jos näkee jonkun varastavan ruokaa. En tässä ryhdy varastamisen kannattajaksi. Se on vastenmielistä toimintaa, mutta jos ollaan rehellisiä, tämäkään asia ei ole niin yksinkertainen kuin ajatella saattaa.

Nälkäisen oikeudella poimia rajallisesti vieraan satoa on pitkät perinteet. Jo Vanhassa testamentissa tulkittiin "älä varasta" -käskyä tähän tapaan: “Kun tulet lähimmäisesi viinitarhaan, niin saat syödä rypäleitä, minkä mielesi tekee, kunnes olet saanut kylläsi, mutta älä pane mitään astiaasi. Kun tulet lähimmäisesi viljapellolle, niin saat kädelläsi katkoa tähkäpäitä, mutta sirppiä älä heiluta lähimmäisesi viljapellolla.” 

Nykyäänkin tunnettu periaate "hätä ei lue lakia" siirtyi antiikin ajan roomalaisesta oikeudesta keskiaikaiseen lainsäädäntöön. Nälänhädässä olevalla oli velvollisuus säilyttää henkensä. Niinpä hänellä oli oikeus ottaa toisen omaa syyllistymättä varkauteen. Periaate oli kirjattuna sekä maallisiin että kirkollisiin oikeuslähteisiin aina reformaation kynnykselle asti. Esimerkiksi ruotsalaisen maakuntalain (1327) mukaan vieraalta naurismaalta sai ottaa tarpeeseensa enintään viisi naurista ilman rangaistuksen pelkoa. Jos kuitenkin otti enemmän kuin viisi ja joutui kiinni itse teosta, joutui maksamaan yhden äyrin kokoisen sakon. 

lauantai 13. tammikuuta 2024

Kuohuviini ja vähän vanhempia säästökeinoja

Kuluneen talven puhutuimpia säästökeinoja on ollut samppanjan vaihtaminen kuohuviiniin. Jos tämä konsti ei toimi omassa elämässä, sopii kokeilla 1800-luvulta peräisin olevia menetelmiä, joista Nikolai Gogol on kirjoittanut. Ehkä tunnetuimmassa novellissaan hän on näyttänyt, kuinka tärkeä ruumiinosa on monesti unohdettu nenä. Melkein yhtä kuuluisassa novellissaan hän kuvaa, millaisiin uhrauksiin hänen päähenkilönsä on valmis saadakseen uuden päällystakin täysin kelvottoman tilalle:

Akaki Akakijevits pohti pohtimistaan ja päätti, että oli vähennettävä jokapäiväisiä kuluja ainakin vuoden ajaksi: jätettävä teen juominen iltaisin; oltava sytyttämättä kynttilää iltaisin, ja jos piti tehdä jotain, mentävä vuokraemännän huoneeseen ja työskenneltävä hänen kynttilänsä valossa; kadulla kävellessä oli asteltava mahdollisimman kevyesti ja varovaisesti, pitkin kiviä ja laattoja ja melkein varpaisillaan, jotta ei kuluttaisi anturoita ennen aikojaan puhki; annettava alusvaatteet pyykkärin pestäväksi mahdollisimman harvoin, ja jotta ne eivät likaantuisi, riisuttava ne joka kerta kotiin tullessa ja jätettävä ylle vain pumpulihalaatti, joka oli ikivanha mutta ajan armeliaasti kohtelema.

Säästäminen on vaikeaa, mutta ihminen tottuu kurjuuteenkin, niin kuin Gogol todistaa Päällystakissa:

On tunnustettava, että aluksi hänen oli hieman vaikea tottua näihin rajoituksiin, mutta vähitellen se alkoi sujua ja tuli tavaksi; hän jopa totuttautui kerta kaikkiaan näkemään nälkää iltaisin, mutta sen sijaan hän nautti hengellistä ravintoa pitämällä mielessään ikuisen haaveensa uudesta takista. Hänen koko olemassaolonsa tuntui nyt muuttuneen suorastaan täyteläisemmäksi - - 

torstai 11. tammikuuta 2024

Kiitetty olkoon nenä

Luultavasti en ole ajatellut mitään ruumiinosaani yhtä vähän kuin nenääni. Jos se poimittaisiin suureen nenänäyttelyyn, en tunnistaisi omaani. En muista peilikuvistani tai valokuvistani, miltä se näyttää. Vain sen osaan sanoa, että kyömy se ei ole. 

En myöskään osaa sanoa, mihin täysin välttämättömään nenää tarvitaan. Sillä haistellaan ja hengitellään, mutta umpinuhassakin elämä on mahdollista.

Nenä on kuitenkin yllättävän tärkeä itsetunnon kannalta. Jos menettäisin toisen silmäni, voisin peittää menetykseni silmälapulla. Korvattomana kehtaisin helposti mennä ihmisten ilmoille, mutta jos eräänä aamuna puuttuisi nenä ja sen kohdalla olisi vain tasaista ihoa, en ehkä tohtisi mennä kotiovesta pihalle. Ainakaan en lähtisi kaupungille kävelemään. 


Nikolai Gogolin novelli Nenä on ollut suurimpia aukkojani kaunokirjallisessa sivistyksessä. Sen luettuani tajusin jälleen kerran, että klassikoilla on aina syynsä. Ne ovat klassikoita, koska ne ovat klassikoita.


Ei tarvitse arvailla, mistä Gogol sai idean novelliinsa Nenä.

tiistai 9. tammikuuta 2024

16-vuotiaan ulkopoliittinen kapina

Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) on ulkomailla syntynyt haukkumasana, joka ei valitettavasti ole täysin katteeton. Sillä tarkoitetaan varsinkin 1970-luvun ulkopolitiikkaa, jossa pyrittiin lähentämään Suomea länteen tekemällä samaan aikaan myönnytyksiä Neuvostoliitolle. En esitä tässä yhteiskuntatieteilijän tutkimustuloksia. Kerron vain siitä, miltä suomettuminen näytti aikaansa seuranneen nuoren ihmisen näkökulmasta.

Lukiolaisen silmin mentiin erityisesti kahdessa kohdin liian pitkälle. Ensinnäkin tasavallan presidentti Urho Kekkonen vaihtoi lentokentällä poskisuudelmia Neuvostoliiton johtajien kanssa. Suomalainen mies ei pussaile valtionjohtajia julkisesti, ei edes naisia.

Toinen töksähtämisen aihe on noussut esiin tällä viikolla, kun on muisteltu tarkalleen 50 vuoden takaista uutista (HS): "Neuvostoliittolaisen Nobel-kirjailijan Aleksander Solzhenitsynin viimeinen ja jo nyt paljon keskustelua herättänyt teos Vankileirien saaristo ei kirjankustantajilta saatujen tietojen mukaan ilmesty suomen kielellä ainakaan lähitulevaisuudessa." 

Kirja oli kansainvälinen menestys ja suuri puheenaihe koko läntisessä maailmassa. Se avasi näkymän Stalinin vainoissa kuolleiden 30 miljoonan ihmisen kohtaloon. Heistä huomattava osa sai surmansa Solzhenitsynin kuvaamilla Siperian leireillä. 

Ulkopoliittisen johdon painostuksesta kirjaa ei lainkaan julkaistu Suomessa. Sen sijaan käännös valmistui Ruotsissa, ja sieltä kirjat tuotiin myytäviksi Suomeen. Lukion toisella luokalla kävelin kirjakauppaan ja ostin Vankileirien saariston omilla rahoillani heti, kun kirjoja vain oli myynnissä. Muistan sen voittajan olon, josta täytyin pidellessäni kirjaa käsissäni. Olin taistellut sekä sananvapauden että oikeudenmukaisuuden puolesta. Pääsin ottamaan selvää.

sunnuntai 7. tammikuuta 2024

Pakkaspäivää olohuoneen pöydän alla

Pakkasten keskellä kuulin radiosta idean siitä, mitä pitää tehdä, kun sähkölämmitteisestä talosta häviävät sähköt ja lämpötila laskee vilun ja palelemisen puolelle.

Silloin pitää tehdä niin kuin majaa leikkivät lapset. Olohuoneen ruokapöytä peitetään lakanoilla ja vilteillä niin, että päivänvalo ei pääse majaan eikä lämpö karkaa pois. Patterilampulla tehdään valoa. Sitten vain kömmitään majan sisään koko perhe ja ollaan vieri vieressä. 

Navetoissa tullaan toimeen lehmien ruumiinlämmöllä, ja sama periaate toimii olohuoneen pöydän alla. Innostuin ideasta niin paljon, että jo melkein toivoin pitkää sähkökatkosta.

Samalla ollaan elämän perimmäisissä totuuksissa. Kummallisella tavalla sormet lämmittävät sormia, kun niitä ei eristetä toisistaan niin kuin sormikkaissa. Yhtä pitävät ihmiset lämmittävät toisiaan, kun taas yksinäisellä on yksinäisyytensä lisäksi vilu kärsittävänään.

perjantai 5. tammikuuta 2024

Herttainen hirmu, älykäs ylimieli

Päällimmäisiä Hitler-mielikuvia on hänen kiivas hypnoottinen puheensa fanaattisen yleiön edessä. Tämän lisäksi mieleeni on painunut toisenlainen propagandafilmi. Siinä Hitler ottaa väkijoukon keskellä hellästi lapsen syliinsä niin kuin rakkain isoisä.

Tämän kuvan pohjalta olen muistuttanut itseäni siitä, että herttaisuus ei välttämättä ole tärkeää, kun valitaan suurta johtajaa. Hitler oli kenties vaarallisimmillaan juuri silloin, kun hän lasten avulla pehmensi itsestään syntynyttä vaikutelmaa.

Toisaalta myöskään suuri älykkyys tai ajattelun johdonmukaisuus ei ole välttämättä eduksi. Ne voivat luoda vaarallista itseluottamusta. Pienestä tai ehkä keskikokoisesta ihmisestä tulee omissa kuvitelmissaan jättiläinen, joka osaa ennakoida tulevaisuutta paremmin kuin kukaan muu. Omassa ylivoimaisuudessa neuvot eivät kelpaa eivätkä muiden mielipiteet kiinnosta.

Mitä minä arvostaisin tulevassa presidentissä? – Sydämen sivistystä.

keskiviikko 3. tammikuuta 2024

Ajankulku menee joskus mutkalle

Vihkimisten edellä minulta on monesti kysytty, kuinka kauan se vihkiminen kestää. Olen välttänyt töksäyttävää sävyä, mutta asiasisältö on ollut joka kerta sama: se kestää minkä se kestää.

Toisinaan aika pysähtyy, ja toisinaan se kiitää. Joskus se heittäytyy mutkalle, ja välillä se pomppii sivusuunnassa, vaikka sen luulisi virtaavan omaa, häiriintymätöntä menoaan yhteen ainoaan suuntaan. 

Olen sanonut vihkiparille, että aika on heidän juhlassaan heitä kahta varten niin kuin myös kaikki vieraat. Nauttikaa siitä. Milloinkaan toiste kaikki aika ei ole yhtä paljon teidän omaanne.

Tämän jälkeen olen kertonut kaksi esimerkkiä: Jos olette urheilua seuraavia ihmisiä, ajatelkaa seuraamanne ottelun viimeisiä minuutteja. Silloin kello ei ole kaikille sama. Kokemus ajan kulkemisesta riippuu täysin siitä, onko oma joukkueenne tappiolla vai voitolla. Sen mukaan aika matelee tai juoksee pois.

Toiseksi olen kertonut oman lapsuusmuistoni. Olin viiden vanha, ja kainalooni työnnetty elohopeamittari edellytti pieneltä pojalta kymmenen minuutin paikallaan pysymistä. Kesken mittausta kysyin äidiltä, joko vaadittu kymmenen minuuttia oli mennyt. Hän vastasi: "Ei kun seitsemän on vielä jäljellä."