Tiivistetysti koronan ominaisuudet ja torjuntakeinot

Olen välttänyt korona-aihetta, koska kaikki kirjoittavat siitä. On vaikea sanoa mitään sellaista, mitä kukaan muu ei ole sanonut. En halua olla oman kristallipalloonsa tuijottava epidemiologian plus juridiikan huippuasiantuntija. Teen kuitenkin poikkeuksen ja kokoan kiistämättömät faktat.

– Kukaan ei tiedä, mistä korona oikein syntyi.

– Kukaan ei tiedä, miten se leviää ihmisestä ihmiseen.

– Kukaan ei tiedä, miksi lapset eivät siihen yleensä sairastu.

– Käsiä olisi hyvä pestä. Tosin ei ole tieteellistä näyttöä siitä, että pesemisestä olisi apua.

– Pitää välttää desinfioimattomia pintoja. Tosin kukaan ei tiedä, kannattaako pintojen desinfioiminen.

– Ihmisiin on pidettävä tietty välimatka. Tosin ei ole osoitettu, että etäisyyksien pitämisessä olisi tehoa.

– Olisi hyvä pitää kasvomaskia. Tosin maskin hyödyllisyydestä ei ole tieteellisiä todisteita.

Lopuksi siteeraan Tuntemattoman sotilaan Lahtista, joka umpimähkäisesti ampuu metsässä olevia vihollisia: "Ei tällaisella saatanan sohlolla mihkään osu. Mutta annetaan niille moraalia." Tosin Lahtinen ei sano tällä tavoin, ei ainakaan kirjassa.

Tekstin vaikeus ei johdu vain lukijan tyhmyydestä

Vaikeaselkoisen tekstin äärellä lukija epäilee useimmiten omaa ymmärrystään. Vaikeudelle voi olla muitakin syitä.

Ensinnäkin teksti voi olla huonosti kirjoitettu. Kelvotonta kieltä syntyy esimerkiksi silloin, kun kirjoittaja ei osaa asiaansa. Mongerrus näkyy vaikeina lauserakenteina.

Toiseksi kirjoittaja on heikossa itsetunnossaan ehkä turvautunut oppineilta vaikuttaviin sanoihin, joilla ei ole varsinaista sisältöä. Esimerkiksi sanat diskurssi tai postmoderni herättävät minussa aina epäilyn. En ole ikinä tarvinnut niitä mihinkään ja niihin törmätessäni kysyn aina itseltäni, kannattaako lukea eteenpäin.

Kolmanneksi suomennos voi olla huono. Juuri viikonvaihteessa aloin lukea vaikeana kirjailijana pidetyn Virginia Woolfin romaania Menomatka. Sen ensimmäisen sivun kolmas virke kuului näin: "Tavallisesti onkin parempi, jos ei ole kovin pitkä, pukeudu siniseen viittaan tai huido jatkuvasti vasemmalla kädellään."

Tuo ei ole mitään osaamaani kieltä, ja niin kirja jäi siihen. Googlailtuani sain selville, että minulla on kohtalotovereita. Romaanista kritiikin julkaissut kirjailija Arto Virtanen sanoo teosta huonoimmaksi suomennokseksi, jota hän on ikinä lukenut. Hänen mukaansa se tökkii joka lauseellaan.

Minä jätin Menomatkan ensimmäiselle sivulle ja kolmanteen virkkeeseen, mutta Virtanen jaksoi sentään sata sivua. Hän joutui tunnustamaan, että hänen arvostelemansa kirja jäi häneltä lukematta. En moiti.

En vahingossakaan kutsu ketään teiniksi

Somen syövereistä valitsin tällaisen pinnallisesti myönteisen lauseen: "Teini vaihtaa vaarin kanssa mun autoon kesärenkaita." Mietin, mihin perustuu tuollainen sanavalinta. Eikö teinillä ole nimeä? Eikö voisi sanoa lämpimämmin "poikani" tai "meidän kuusitoistavuotias"? Onko kirjoittaja niitä ihmisiä, jotka viittaavat puolisoonsa sanalla "toi"?

Tai onko tällä mitään väliä? – Minun mielestäni on, sillä sanoilla luodaan mielikuvia ja ennen pitkää mielikuvista syntyy arvoja ja lopulta niiden varassa päätetään, minne maailmaa ohjataan.

Kun rupeaa kuuntelemaan lauseita, joissa puhutaan teineistä, huomaa pian, että sanaa käytetään parhaimmillaan neutraalisti, mutta useimmiten vähättelevästi tai jopa halveksivasti. Jopa ensikuulemalta hyvältä tuntuva sana teinitähti on tarkemmin ajatellen merkitystä pienentävä sana, koska kyseessä on vähemmän kuin oikea tähti.

Tytöttelyn ja pojittelun kanssa on opittu olemaan varovaisia. Ei puhuta vähättelevästi opettajattarista, ja on totuttu siihen, ettei ihonväriä tarvitse mainita. Jostain syystä ihmisen saa kuitenkin leimata pelkästään hänen nuoren ikänsä perusteella.

Teini on silläkin tavalla väärin ymmärretty sana, että sen luullaan tulevan englannin kielen sanasta teenage. Äänteellinen yhteys englantiin on silkkaa sattumaa. Todellisuudessa sana on tunnettu suomessa jo 1500-luvulla. Taustalla on kreikan sana diakonos. Jo Mikael Agricolan tiedetään käyttäneen teini-sanaa ja tarkoittaneen sillä apupappia. Joskus 1800-luvulla nuoret rahoittivat opintonsa esittämällä teinilauluja vähän tiernapoikien tyyliin. Vanhastaan teinillä ei viitattukaan alle kaksikymppisiin nuoriin, vaan sana oli noin 16—22-vuotiaiden opiskelijoiden nimitys.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole sanan historia, vaan se että jokainen ihminen ansaitsee kunnioituksen. Tunnustan olleeni tässä armoton. Jos joku vanhempi ihminen vähätteli minua, kun olin alta kahdenkymmenen iässä, hän ei ole saanut arvostustani myöhemminkään. Ne taas, joista tunnistin aitoa kunnioitusta, ovat ansainneet elinikäisen ihailuni.

Toisen omaa saa ottaa jos on epätoivoinen nälkä

Alakoulun opettaja kertoi oppilaastaan, että tämä oli varastanut maanantaiaamuna kaupasta ruokaa, koska ei ollut saanut viikonloppuna kotona syödäkseen. Vai voiko tätä kuitenkaan kutsua varastamiseksi? Olisiko parempi käyttää sanoja "aamupalan hankkiminen"?

Jo Vanhassa testamentissa ilmaistaan periaate, että nälkäinen ihminen saa syödä rypäleitä lähimmäisensä viinitarhassa, mutta tultuaan kylläiseksi hän ei saa panna mitään astioihinsa. Vieraalla viljapellolla saa katkoa kädellä tähkäpäitä, mutta sirppiä ei saa heiluttaa.

Nykyäänkin tunnettu periaate "hätä ei lue lakia" siirtyi antiikin ajan roomalaisesta oikeudesta keskiaikaiseen lainsäädäntöön. Tämän periaatteen mukaan äärimmäisessä hädässä olevalla ihmisellä on velvollisuus säilyttää henkensä. Niinpä hänellä on oikeus ottaa toisen omaa syyllistymättä varkauteen.

Nämä periaatteet ovat näkyneet Skandinaviassa saakka. Väitöskirjani ohjaaja Virpi Mäkinen on löytänyt ruotsalaisen maakuntalain (1327) säädöksen, jonka mukaan toisen naurismaalta sai ottaa tarpeeseensa enintään viisi naurista.

Mainittu pieni koululainen ei saanut elatusta vanhemmiltaan, mutta hänen tukenaan on vahvoja voimia. Vanha testamentti, roomalainen oikeus ja vanhat ruotsalaiset maakuntalait ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että pieni koululainen teki vain oikeutensa mukaan. Ihmisellä on velvollisuus säilyttää henkensä.

Naisen logiikka ja muuta tunarointia

Vesa Sisätön kirja Tuhansien mokien maa. Tunaroinnin Suomen historia on pätevää, mutta samalla kevyttä historiankirjoitusta. Sitä lukiessa sopii naureskella kommelluksille, joita elämä on täynnä, ja samalla voi paikkailla historiantietämyksensä aukkoja.

Täytyy tunnustaa, että ennen kirjan lukemista en tiennyt nuijasodasta oikein mitään ja Aleksis Kiven ja August Ahlqvistin draaman tunsin vain otsikkotasolla. Kiinnostavinta oli lukea tapahtumista, joiden aikana itse on elänyt. Suosikkiaiheitani oli ns. uusi matematiikka. Minun ikäluokkani pääsi livahtamaan sen alta pois, mutta muutamaa vuotta nuoremmat lapset ja erityisesti heidän vanhempansa traumaantuivat alkioista. Kaikessa hiljaisuudessa niistä sitten luovuttiin.

Esillä ovat myös tasakatot, Pispalanharjun uittotunneli, Urho Kekkosen viimeiset vuodet ja Postin muuttuminen Itellaksi ja takaisin postiksi.

Nokiasta kirjoitetaan kahdessa luvussa. Kännykkätuotannon romahduksen tunnen entuudestaan hyvin. Nokian kaupungin vesikriisi on yhtä tuttu tarina, mutta Sisätön kirjassa tuon onnettoman tapahtuman vaiheet on koottu hyvin yhteen. Ehkä tuo vesikriisi on tunaroinneista pahin. On vaikea ymmärtää, miksi Nokian kaupungin tiedottaminen oli niin alkeellista kuin oli.

Hämeenlinnan Sunny Car Centeriä jäin kirjasta kaipaamaan.

Humoristisin luku on ehkä Speden elokuvasta Naisen logiikka. Sen on nähnyt vain 304 ihmistä, kun taas Uuno Turhapuro armeijan leivissä on saanut 750 000 katsojaa. Naisen logiikka tehtiin valmiiksi vain sen takia, että Elokuvasäätiö ei päässyt perimään takaisin kaikkea tuotantotukeaan.

Ei-niminen koira ja Älä-niminen lapsi

Jäin miettimään noin kuukausi sitten Ylen sivuilla julkaistua koiriin liittyvää juttua.  Sen mukaan suurin osa koiranpennuista luulee, että niiden nimi on Ei, koska omistaja saattaa koko pitkän päivän vain kieltää pentua. Siinä kieltosanojen tulvassa pentu ei opi varsinaista nimeään.

En tiedä koiran kouluttamisesta mitään, mutta lasten kasvattamisesta ja nuorten ohjaamisesta on enemmän kokemusta.

Välillä epäilen jonkun lapsen saattavan luulla, että hänen nimensä on Älä. Koko ajan vanhemmat ovat varoittamassa, rajoittamassa ja kieltämässä, niin kuin lapsi menisi siitä hajalle, että hän joskus kolauttaa päätä lattiaan.

Koronan aikakaudella aikuisten välinen tervehdyssana voi olla "pidetään sitä etäisyyttä" tai tämän lauseen muunnelmat.

Koulussa kuultavia, opettajien käyttämiä tervehdyssanoja ovat taas "riisutaan ne pipot ja takit". Omasta puolestani olen alkanut kysellä, aloitanko rippikoululaisten kanssa liian usein lauseella: "Irrotetaan ne kännykät sieltä kädestä."

Ranta-aho, jälkikirjoitus

Blogitekstini Niko Ranta-ahosta, itsestäni ja Dostojevskista syntyi yöllä kahden jälkeen. Kirjoitin nopeasti ja keskittyneesti niin kuin olisin merkinnyt ilmestystä muistiin. Minulle niin tavalliset kirjoitusvirheet puuttuivat kokonaan. Tuli yksi ainoa näppäilyvirhe, ja lisäksi piti tarkistaa fitness-sanan oikeinkirjoitus.

Julkaisemisen jälkeen päivitin Facebookiin: "Aamulla kirjoitusta katsoessani minusta tuntuu, että kaikista blogikirjoituksistani se on syvällisin ja eniten tosi. Epäilen, että tämän paremmin en kykene ikinä elämännäkemystäni ilmaisemaan."

Olin kirjoittanut vaistonvaraisesti ilman ennakkosuunnitelmaa. Samalla huolehdin siitä, etten paljastanut sopimattomia. Kaiken Ranta-ahosta kertomani on saattanut lukea lehdistä tai kuulla tai nähdä televisiosta viimeisimmän puolen vuoden aikana. Ihmissuhdedraamat sivuutin. Sanoin tuntevani Ranta-ahon alkuaan rippikoulun pohjalta. Tämän kertominen oli lukijoiden kannalta reilua, eikä ole vaarallista tietää, että joku on viisitoista vuotta sitten käynyt rippikoulun.

En ehdottanut, että rangaistusta lievennettäisiin tunnustuksen takia. Huumekaupoista pitää antaa se tuomio, mikä niistä on laissa säädetty. Joku ei kuitenkaan pitänyt siitä, että näen rikollisessakin jotain hyvää ja että hänelle on annettava oikeus elää vankilatuomionsa jälkeen hyvää elämää.

Hieman arvelutti kertoa tuhoisista ajatuksistani Raskolnikovin rikoksen äärellä, mutta niitä ei voinut jättää pois, koska ne olivat jutun ydin enemmän kuin otsikkoon noussut Ranta-aho.

Odotin tekstille huomiota, mutta sitä tuli enemmän kuin odotin. Kirjoitusta on luettu yli kuusituhatta kertaa. Moitetta on tullut viideltä tai kuudelta ihmiseltä, mutta sitähän en tiedä, mitä kaikkea takanapäin on puhuttu.