Tietamättömyyden ilo

Kirjaston lehtilukusalissa kuulin naisasiakkaan kysyvän, mahtoiko Englannissa olla vuonna 1971 kesäaika. Virkailija oli ilmeisesti tottunut tällaisiin kysymyksiin. Hän vain tuumasi hetken ja alkoi sitten kertoa, mistä sellaista tietoa voisi etsiä. 

Myöhemmin minua alkoi vaivata, mihin ihmeeseen tuo nainen tarvitsi kysymäänsä tietoa. Oliko hän astronomi, joka oli juuri tuona kesänä tehnyt Englannin nummilla tärkeän tähtitieteellisen havainnon ja nyt halusi tarkistaa laskelmiensa pitävyyden? Vai oliko hän kirjailija, jonka dekkarin loppuratkaisu perustui aikavyöhyke-eroihin? 

Tai ehkäpä en tarkkaan ottaen halunnutkaan tietää. Vastaus olisi ollut hyvin todennäköisesti jotain arkipäiväisen latteaa. Olisin menettänyt salaisuuden, jossa ei olisi eteenpäin kertomista.

Elämässä on muutakin mitä en halua tietää. En halua tietää kuolinpäivääni, en ylipäänsä tulevaisuuttani. En halua kuulla seuraamieni jalkapallo-otteluiden tuloksia etukäteen. Jumalasta en haluaisi tietää kaikkea, minulle riittää minun hento aavistukseni. Minulle sopii hyvin sanonta "Kolmiyhteinen Jumala". Se on vähän niin kuin Jumalamme nimi, jotenkin arvoituksellinen ja tulkinnoille avoin.

Äidinkielen opettajat ymmärtävät vähän enemmän

Monilta nuorilta olen kysynyt, olisivatko juuri äidinkielen opettajat niitä, jotka syvällisimmin ymmärtävät nuoria tai ainakin olisivat niin sanottuja hyviä tyyppejä. Joskus minulle on vastattu, ettei ainakaan tietty nimeltä mainittu, mutta monesti olen saanut hyväksyvää myhäilyä.

Äidinkielen opettajien syvällisyys ei johdu suomen kielestä eikä kieliopista. Syyt ovat muualla, ja syitä on kaksi.

Ensinnäkin äidinkielen opettajat tutustuvat oppilaisiin heidän kirjoitustensa ansiosta. He näkevät asioita, jotka eivät tule muissa oppiaineissa esiin. He huomaavat, että jollakulla pilkut eivät ole kohdallaan, mutta hänellä voi olla muuta osaamista ja intohimoa, jonka varaan voi rakentaa tulevaisuutta. Joku nuori voi paljastaa kirjoituksissaan oman rauhattomuutensa syyn.

Toiseksi äidinkielen opettajat tuntevat kaunokirjallisuutta. Ihmisen ymmärtämiseksi ei tarvita psykologian opintoja, mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen vie ihmismielen salaisuuksiin. 

Mitähän minäkin raukka olisin luullut ihmisestä, ellei Dostojevski olisi osunut tielleni? Tai mitä tietäisin zimbabwelaisten elämästä, ellen juuri olisi lukenut Petina Gappahin romaania Muistojen kirja?

Intohimo siihen mitä ei kuulla kokonaan

Kuuntelen musiikkia kausittain. Neil Youngin kausi on menossa aina. Tuomari Nurmioon en tarvitse edes soitinta, koska korvamatoni herättää milloin tahansa mielikuvat, joissa "intiaanit ratsastaa aavaa preeriaa" eikä "ajatuksen säteellä ole yhtään ystävää".

Tom Waitsin kuuntelemisessa minulla on ollut muutaman vuoden tauko, mutta viime aikoina olen taas palauttanut mieleen, miltä esimerkiksi Bone Machine kuulostaa.

Waits ei muistuta ketään muuta. Hän on aivan omansa. On kauniita melodioita, joita hän kähisee persoonallisella äänellään, mutta on myös kolinaa ja outoja sivuääniä. Tunnelma on jäljittelemätön.

Jossain haastattelussa Waits on sanonut, että häntä kiehtoo musiikki, jota hän ei kunnolla kuule. Hän eläytyy musiikkiin, jota soitetaan toisaalla kerrostalossa, jota seinät vaimentavat, ilmastointilaite peittää ja jota liikenteen äänet sekoittavat. Sellaisesta musiikista on pakko kuvitella suurin osa.

Minulla on samanlainen kirjallinen maku. Pidän tarinoista, joita ei kerrota kokonaan.

Juice Leskisellä ja K-kaupoilla samat konstit

Suomen K-marketit ovat julistautuneet kiusaamisesta vapaiksi vyöhykkeiksi. Ellei liikeketjulle tule tästä imagohyötyä, kampanjalla ei ole vaikutuksia.

On suorastaan vaarallista luoda mielikuvaa, että tällaisilla julistautumisilla voitaisiin puuttua koulujen ihmissuhteisiin. Kiusaaminen haavoittaa ihmistä pahimmillaan vuosikymmeniksi. Sillä ei pidä leikkiä eikä sitä saa valjastaa kaupallisiin tarkoituksiin. Monimutkaisiin ongelmiin voidaan tarjota yksinkertaisia ratkaisuja, mutta yleisistä konsteista syntyy vain yleistä puhetta. Ulkopuolisten mahdollisuudet vaikuttaa koulujen sisällä ilmenevään kiusaamiseen ovat minimaaliset. Kouluille voidaan antaa resursseja, mutta niiden tekemää työtä ei voi ulkoistaa.

Tavallisen asiakkaankin on vaikea löytää marketista myyjää. Mistä mahtaisi löytyä pienelle tai isommalle koululaiselle se kaupan työntekijä, joka toisi hänelle avun?  Avainasemassa ovat opettajat, rehtorit, kuraattorit, ehkä myös vanhemmat ja ennen kaikkea oppilaat itse. Kauppias tekee viisaimmin, kun keskittyy vaikkapa ruokajonojen purkamiseen.

Aikanaan Juice Leskinen julisti tonttinsa ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Siinä julistuksessa oli sentään se vahvuus, että hän saattoi milloin tahansa tarkistaa, oliko pihalle ilmestynyt ohjuksia.

Kallis lukko hillapurkin suojana

Monesti huvittaa, kun ihmiset suojaavat sitä, missä ei ole mitään suojaamista. Huvittuneisuuteni sai lisäpontta keskustelusta, jonka kävin erään lukkosepän kanssa. Hän asuu pienkerrostalossa ja kertoi, ettei ikinä lukitse kotiovea, koska sisään pääsee, jos haluaa päästä.

Minä puolestani en ikinä lukinnut kahdenkymmenen vuoden ikäistä Corollaamme. Pahin mahdollinen tapaus olisi ollut, että joku olisi tyhjentänyt siihen roskansa.

Eniten olen ihmetellyt sitä, kuinka innokkaita ihmiset ovat lukitsemaan tiloja, joiden sisällä ei ole mitään arvokasta. Jos kylmäkellarissa on vain perunoita ja jokunen hillopurkki, sietää harkita kannattaako niiden suojaksi ostaa lukkoa. Tai kuinka todennäköistä on, että joku murtautuisi halkovajaan?

Pieniä vakuutuksia en hanki koskaan. Ne ovat vakuutusyhtiölle liian helppoa tuloa.

Haitilaisten järistykset eivät kiinnosta

Afganistanin ja koronan lisäksi etusivuille ei mahdu kolmatta aihetta. Siksi ei ole noussut ihmisten puheisiin, että Haitiin on jälleen kerran iskenyt massatuho. Eräiden arvioiden mukaan maanjäristyksessä on kuollut 2 200 ihmistä. Uhreja on lähes kolme kertaa enemmän kuin esimerkiksi Estonian uppoamisessa. Lisäksi ovat loukkaantuneet ja orvoiksi jääneet lapset.

Aineellisia tuhoja vähentää se, että Haiti on valmiiksi köyhä maa. Kymmenen vuoden takaisen maanjäristyksen jäljiltä ei paljon jäänyt taloja korjailtaviksi. Varovaisimpien arvioiden mukaan kuolleita oli silloin 85 000 eli sata Estoniaa.

Jostain syystä Haitista puuttuu paljon puhuttu mediaseksikkyys. Länsimaalaiset turistit eivät lomaile siellä, eikä ole mitään talibania, jota voisi paheksua. On vain loputon lohduttomuus. Kun jotain saadaan korjatuksi, uusi katastrofi on jo ovella. Haiti on parhaimmillaankin kuin lapsi häkkisängyn reunalla. Sieltä nähtynä syli on aina ulottumattomissa.

Jaa niin. Missä se semmoinen Haiti on? – Karibianmerellä, Kuuban naapurissa.

Urissa ajateltua

Vuosi sitten lomareissulta palatessa sain käytännön esimerkin siitä, kuinka vaikeaa on hypätä ajattelutapojensa ulkopuolelle.

Kadotin kotiavaimen. Minulla oli siitä kaksi varmana pitämääni muistikuvaa. Ensinnäkin tiesin, etten ollut avannut sillä kotiovea. Toiseksi olin muistavinani, että olin laittanut avaimen reppuni sivutaskuun. Siellä sitä ei kuitenkaan ollut, eikä sitä ollut myöskään tietokonesalkussa, jonne olin sen voinut niin ikään lykätä. Olin ymmälläni. En tiennyt, mistä olisin voinut etsiä, koska kaikki muut paikat tuntuivat yhtä mahdottomilta.

Erehdykseni oli, että etsin kateissa ollutta avainta niin kuin avainta etsitään. Mieleeni ei tullut, että avainnipussa oli myös muistitikku. Vasta pitkän ja ahdistavan hakemisen jälkeen löytöpaikaksi tuli tietokoneen usb-väylä, koska olin siirtänyt tikulla matkakuvia koneelle.

Samanlaista ajattelukaavoihin kangistumista on myös kysymyksessä, miksi numerot 8 2 3 6 4 7 5 9 ja 1 ovat juuri siinä järjestyksessä kuin ovat. Kyseessä on tietysti aakkosjärjestys.