Kun lauseen subjektina on sana "sotaveteraani", voi yleensä arvata lauseen muunkin sisällön. Tuohon sanaan liitetään loputtomiin toistettuja hokemia. Niitä lausutaan samaan tapaan kuin joku pöpöttää raamatunlauseita: suu muotoilee sanoja, mutta ajatus ei käy päässä asti.
Sotaveteraaneja on jäljellä niin vähän, että syvälliseen keskusteluun pääsee heidän kanssaan vain ani harvoin. Tämänkin muistelmani mies on jo aika päivää kuollut.
Siinä pihalla tavatessamme hän valitti ihmisten unohtaneen, kuinka kauhea asia sota on. On ruvettu leikkimään maalipyssyillä ja ties millä. Naisetkin ovat innostuneet armeijasta. Erityisesti hän moitti puolustusministereitä, jotka eivät ole asioista perillä ja ovat sen tähden kenraalien pompoteltavissa.
Hän kertoi omista sotamuistoistaan, kuinka hän oli kuljettanut rekalla ruumiita koti-Suomeen. Pahimpina päivinä tuhat miestä kuoli tai haavoittui. Haju oli kesäkuumalla kauhea, eikä autoa voinut pysäköidä, ellei samalla ottanut huomioon tuulen suuntaa. Lappeenrannan läpi oli lupa ajaa vain yöaikaan.
Hän valitti, että hullun touhuissa meni viisi vuotta ja paras nuoruus. Hänen äänensä ei ollut ylpeä eikä kauhisteleva vaan surumielinen. Häneltä ei kuullut sanaakaan isänmaan puolustamisesta, vaikka todennäköisesti hän olisi sitä tarpeellisena pitänyt jos olisin kysynyt. Hän ei maininnut sotaveteraanien kunniaa eikä jälkipolvilta perättävää kiitosta. Hän oli vain täynnä elämänmittaista ihmetystä siitä, kuinka hullu ihminen on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti