Andrei Tarkovskin yli kolmetuntisessa Andrei Rublevissa vaellettiin brutaalin Venäjän halki. Elettiin 1400-lukua.
Elokuvan jälkeen kävelin vanhan tutun vierellä torin poikki kotia kohti. Puhuimme siitä, kuinka erityisesti yhden hevosen kohtalo oli koskettanut. Jossain mellakassa hevonen putosi hädissään portaita alas.
Siinä kulkiessamme muistelin Norman Mailerin romaania Alastomat ja kuolleet. Se kertoo amerikkalaisesta kaukopartioryhmästä, joka operoi syvällä japanilaisten selustassa. Yksi sotilas oli haavoittunut ilmeisen kuolettavasti.
Raastavan vaelluksen keskellä joku miehistä havaitsi siipirikon linnun ja otti sen hellästi käteensä. Ryhmän varajohtaja otti linnun häneltä ja hetken kuluttua rutisti sen kuoliaaksi. Tappoi! Noin vain ja ilman syytä! Muut miehet raivostuivat maanisesti.
Tätä kirjoittaessani käsissäni on kirja, jossa on kolmas esimerkki samaa teemaa. Pentti Haanpää kertoo suomalaismiehistä, jotka olivat nähneet sotaretkellään kaikki mahdolliset kauheudet, kuten ruumiskasan, jossa oli sikin sokin heiteltyjä, kaikenkaltaisiin asentoihin jäätyneitä vainajia.
Järkyttävämpää oli kuitenkin tiedossa. Miehet osuivat autiotaloon, josta asukkaat ovat lähteneet äkisti. Navetta oli täynnä lehmiä, jotka olivat ensin nääntyneet nälkään ja sitten jäätyneet niille sijoilleen.
Tämä näkymä oli miehille liikaa, enemmän kuin mikään muu. Ihmiskunta on hullu, muttei se ole viattomien eläinten vika.
3 kommenttia:
Lapset aiheuttavat saman reaktion. Aikuisen saa tappaa. Aikuisella ei ole arvoa. Kaikkein arvottomin on nuori tai nuorehko mies. Vanhana mies saa jonkin verran takaisin sitä arvoa, josta hän nautti lapsena. Vanhuus on toinen lapsuus.
Jos ei noilla miehillä olisi empatiaa edes eläimiä kohtaan, niin kaikki toivo olisi menetetty.
Risto: Olet oikeassa. Lapsista tulee sama tunne, että annettaisiin olla rauhassa, syyttömiähän he ovat.
Lähetä kommentti