Niin kuin arvelin, viimeisin kolumnini aiheutti vähemmän
intohimoja kuin edellinen, joka sivusi sotaveteraaneja ja rintamalottia, vaikka
enemmän keskityin siinä kotirintaman ihmisiin. Suomessahan on totuttu siihen,
että veteraanien asioista saa olla vain yhtä ainoaa mieltä ja yksillä ainoilla sanamuodoilla.
Ajattelin, että uudesta tekstistäni ei voi oikeastaan olla
eri mieltä. Jokaisella luulisi olevan kokemuksia siitä, että aikuiset tai
ylipäänsä vanhemmat ihmiset ovat pitäneet oikeutenaan kysellä todistuksia ja
tulevaisuudensuunnitelmia.
Kuitenkin pari vastaväitettä tuli. Ensin oli se tavallinen
syyte siitä, etten muistanut kaikkia mahdollisia näkökulmia ja
erikoistapauksia. En vastannut siihen kommenttiin mitään, mutta olisin jälleen
kerran voinut muistuttaa siitä, että kolumnini rajaksi on säädetty 2 600 merkkiä. Jos lisään jonkin lauseen, minun on otettava jokin toinen pois.
Joku toinen lähetti sähköpostia ja valitti, että olin
loukannut tekstini viimeisessä kappaleessa ikäihmisiä. Tähän viestiin vastasin,
että moite tuli väärään osoitteeseen; minähän en kertonut omaa mielipidettäni,
vaan ainoastaan annoin äänen niiden nuorten kokemuksille, joita olin
kuunnellut.
Facebook-sivuni keskustelussa nousi esille pari kiinnostavaa
asiaa. Joku äiti valitti, että hänen poikaansa oli ihmetelty, kun tämä ei vielä
esikouluun mennessä osannut kirjoittaa nimeään tai luetella aakkosia. Äiti oli kuitenkin
osannut vastata: "Eikös esikoulu ole sitä varten, että siellä ne
opetellaan?"
Joku toinen taas kiinnitti huomiota siihen, että lasten
fyysistä kehitystä arvioidaan vapaasti. Lihavuutta ei kenties kommentoida kovin
usein ääneen, mutta varmasti hiljaa ajatellaan. Pituuskasvua saa sen sijaan
arvioida aivan vapaasti, onpa sitä sitten liian vähän tai liian paljon.
"Ai, ai oletpas sinä kasvanut", on rippijuhlien
vakiosanontoja. "Ja onpas täti leventynyt ja setä kaljuuntunut", on
kuitenkin täysin sopimatonta puhetta.
Aamulehden kolumnini on täällä.