Minun elämäni suuri selittäjä on kohtalainen puhelinkammoni. Asiat ovat viivästyneet tai muuttaneet suuntaa sen takia, etten vain ole saanut soitetuksi. Olen vuosien varrella onnistunut pärjäämään tämän kammoni kanssa ja hallitsemaan sitä, mutta kokonaan en ole päässyt siitä eroon.
Kun valmistuin teologisesta tiedekunnasta ja oli aika kysellä pappisvihkimystä, oli valittava jokin maantieteellinen alue. Helsingin seutu tuntui luonnollisimmalta, olinhan asunut siellä suurimman osan elämästäni. Itää tai lounaaseen en välittänyt mennä, mutta Häme, Tampereen seutu ja Keski-Suomi olivat mahdollisia.
Asian ratkaisi Helsingin silloinen kirkkoruhtinas, jota myös piispaksi tituleerattiin. Olin kuullut liian monta tarinaa hänen tavastaan nöyryyttää nuoria kokelaita. Tämä ruhtinasta kohtaan tuntemani pelko yhdistyneenä puhelinkammoon vaikutti siihen, ettei minusta ollut pyrkijäksi Helsingin suuntaan.
Tuolloin elettiin puhelinkoppiaikaa. Ollessani mökillä ajoin kymmenkunta kilometriä lähimmälle kopille. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että ne kaikki haisivat kissanpissalle. Onnistuin kuitenkin ottamaan puhelun Tampereen suuntaan. Siellä vastasi piispan ystävällinen ääni, ja aikuisen elämäni suunta tuli ratkaistuksi. Ilman tuota puhelua koko 23 ikävuoden jälkeinen elämäni olisi ollut aivan toisenlainen kuin se nyt on ollut.
On todennäköistä, että sinä lukijani tunnet minut jollain tavoin. Sinunkin elämäsi olisi hieman toisenlainen kuin se on ollut, sillä jokaisen ihmisen kohtaaminen – vaikkapa kuinka vähäpätöinen – muuttaa elämää ja reivaa sen suuntaa.
Niinpä elämääsi on vaikuttanut muuan helsinkiläinen kirkkoruhtinas. Ei tainnut arvata.
1 kommentti:
Huh, nyt menit syvälle. Kiitos.
Juuri viikko sitten kerroin eräälle ihmiselle vihreän kastelukannun jumalasta. Sillä tarinalla usein määrittelen sen, milloin ihmisestä tulee minulle tärkeä.
PS. Minulla on paha puhelinkammo.
Lähetä kommentti