Avaimen löytyminen on elämän arkista onnea

Minulle on kerrottu ajasta, jolloin avaimenperään kannatti merkitä nimensä ja osoitteensa. Ihmiset tiesivät palauttaa hukkaan joutuneen avaimen, ja varkaat tiesivät, ettei kannattanut vaivautua, koska mitään varastamisen arvoista ei kuitenkaan ollut.

Nykyään salasanan hukkaaminen sekoittaa elämän. Edes omimpiin asioihinsa ei pääse ilman sitä. Vastaavasti en muista onnellisempaa ihmistä kuin sen kuudentoista vanhan tytön, joka pakahtui ilosta löytäessään pimeältä pihalta kotinsa, koulunsa, skootterinsa ja mummolansa avaimet.

Onneksi teknisiin ongelmiin on tarjolla myös teknisiä apuja. Kaksi vuotta sitten luin Tekniikan maailmasta jutun, joissa kerrottiin avainnippuun kiinnitettävistä napeista (tägeistä). Niiden avulla löytyy hukassa oleva avain tai vaikkapa lompakko. Menin oitis kauppaan. Ostoshetkellä napit maksoivat 35 euroa kappaleelta, mikä tuntuu ostettaessa ehkä isolta summalta, mutta hädän hetkellä olemattoman pieneltä.

Viime sunnuntaina huomasin Helsingin Espalla, että lompakko ei ollut omalla paikallaan povitaskussa. Pysähdyin, katsoin puhelimesta ja näin kartalta, että lompakko oli nappeineen ollut kahdeksan minuuttia aiemmin osoitteessa Sofiankatu 2. Ei hermostuttanut yhtään. Olin varma, että sieltä se löytyisi, ja löytyikin.

Toisen kerran olin kotona ja ihmettelin, mihin avaimeni olivat joutuneet, eikä muuta kuin soittamaan. Nappi alkoi piipittää, ja avaimet löytyivät eteisessä olleen saappaan sisältä.

Tämä on elämän arkista onnea.

Avainnipussa oleva nappi voi pelastaa päivän.

Mielenrauhaan kannattaa vähän investoida

Olen kertonut nuorille kyllästymiseen saakka sitä, kuinka najavointiaanit tekevät jokaiseen käsityöhönsä tahallisen virheen muistaakseen, että vain Jumala on täydellinen. – Mutta on minulla toinenkin navajojuttu:

Vanha navajointiaani ratsasti pitkän matkan kauppa-asemalle. Siellä hän ensin teki ostoksensa ja sitten maksoi ne, mutta kotiin tullessaan hän huomasi, että maksua vastaava rahasumma oli jostain selittämättömästä syystä hänen ostostensa seassa.

Seuraavana päivänä se navajo palasi kauppa-asemalle, tai oikeastaan hän oli jo odottamassa kauppiasta, kun tämä tuli aamulla avaamaan liikettään. Navajo antoi rahan, ja kauppias ihmetteli. Hän sanoi arvostavansa rehellisyyttä, mutta halusi tietää minkä takia intiaani oli päättänyt tulla takaisin.

Navajo sanoi, että hänen rinnassaan oli kaksi pikku miestä. Toinen oli erittäin paha, ja toinen oli hyvä. Se rinnassa oleva paha pikku mies käski pitää rahan, ja se hyvä käski palauttaa sen. Paha sanoi, ettei kauppias ollut huomannut virhettä. Hyvä taas sanoi, että kun se raha nyt vain ei ole sinun.

Lopuksi navajo sanoi: "Tähän tapaan ne pikku miehet riitelivät rinnassani koko yön. Mutta ensi yönä minä haluan nukkua."

Sahaa soittava kulkuri, taiteilija

Siitä lokakuisesta keskiviikkoillasta on jo yli kolmekymmentä vuotta. Seurakuntatalon pihaan ilmestyi vanha ukko, jonka pyöräntarakalla oli teltta, makuupussi, vaihtovaatteet ja soittimia, kuten saha. Ukko näytti hampuusilta tai kulkurilta tai jätkämieheltä tai ainoastaan vanhalta äijältä, ei siitä oikein saanut selvää.

Hän kyseli lähitienoilla asuvaa tuttuaan, josta hän muisti vain sukunimen ja jonka luo hän aikoi yöksi. Pienen tutkinnan jälkeen ei selvinnyt kenestä oli kyse. Sanoin sitten, että hän voi tulla meillekin kotiin yöksi, ja niin mentiin illan päätteeksi yhtä matkaa. Polkupyörä pantiin varastoon. Reppu ja kaikki muut tavarat vietiin sisälle. Siinä hän nukkui patjalla meidän olohuoneessa, mutta ennen nukkumista ehdittiin jutella.

Mies soitti sahaa. Hänen elämäntapanaan oli ajella pyörällä ympäri Suomea ja Eurooppaakin. Välillä hän meni johonkin sairaalaan, vanhainkotiin tai kouluun ja pyysi, että saisi pitää ruokapalkalla konsertin. Rahaakin sai antaa, mutta ateria riitti. Hän kertoi pyöräilleensä Jugoslaviaan saakka ja pitäneensä Italiassa kirkkokonsertin. Aamulla kahdeksan aikaan hän otti sahansa esille meidän olohuoneessa ja antoi osaamisestaan näytteen. Ohjelmistossa oli suomalaista kansanmusiikkia. Sitten mies lähti. 

Tuntia myöhemmin läheisen koulun rehtori soitti ja kyseli ukosta, joka oli kuulemma ollut luonani yötä ja tarjoutui nyt konsertin pitoon. Sanoin, että kyllä hän ainakin soittaa osaa.

Iltapäivällä otin puhelun koululle ja kysyin, miten oli mennyt. Rehtori sanoi, että lapset olivat tykänneet kuin hullu puurosta. 

Sellaista ei tapahdu enää.

Hemingwayn kalanruoto ja muuta symboliikkaa

John Bunyanin Kristityn vaellus, Jonathan Swiftin Gulliverin retket ja George Orwellin Eläinten vallankumous kuuluvat maailmankirjallisuuden tunnetuimpiin allegorioihin. Kirjailijat ovat itse tarkoittaneet nämä teokset allegorioiksi. Ernest Hemingwayn vuonna 1952 ilmestynyt Vanhus ja meri on toista lajia.

Vartija-lehden kuuden liuskan esseestäni selviää, millä tavoin Hemingwayn romaani on toisenlainen. Kirjoitan kalanruodosta ja muista symboleista, kirjailijan katolisuudesta ja tietoisesta vaikenemisesta eli ns. jäävuoriteoriasta, jonka mukaan vain kahdeksas osa sanotaan muun jäädessä pinnan alle. Otsikkona on ”Hemingway loi allegorian torjumalla sen".

Essee on luettavissa täältä.

Ideoita alkoholin kotiinkuljetukseen

Ensi vuonna alkoholia voidaan ehkä toimittaa kaupoista kotiinkuljetuksena. Alaikäisten hankinnat torpattaneen jo ostettaessa, mutta miten estetään päihtyneelle myyminen? Kysymys on "haasteellinen" niin kuin moni muukin asia näinä nykyisinä aikoina, mutta alkoholi saa suomalaisessa ideat porisemaan.

Jos saunajuomat kuljetetaan robotilla, ratkaisu on nokialais–suomalaisen perinteen mukaisesti tekninen. Robottiin liitetään alkometri. Jos se piippaa punaista, robotti palauttaa pullot kauppaan, jonne se on muutenkin menossa. Lisäksi säädetään laki, joka kieltää muita kuin itse käyttäjää puhaltamasta mittariin. 

Kun Wolt-kuski on tuomassa saunajuomia, tilanne on astetta "haasteellisempi", mutta ratkaisuja on tähänkin:
1) Vastaanottaja vakuuttaa kirjallisesti, että hän käyttää sisällön vasta seuraavana päivänä ja silloinkin vain sillä ehdolla, että sattuu olemaan selvä.
2) Pullojen sisältö kaadetaan maahan.
3) Saunajuomat lahjoitetaan naapurille.
4) Kuski vie lastinsa takaisin kauppaan.
5) Kuski pitää juomat itse ja saa saman tien palkallisen vapaapäivän. Jos vakaumus tai henkilöhistoria pakottaa pidättäytymään nautinnosta, kuski oikeutetaan myymään sisältö selväksi tulkittavalle asiakkaalle riittäväksi katsottavaan hintaan. Kuski saa pitää rahat.

Omasta puolestani kannatan viidettä vaihtoehtoa, koska siinä kuskia kivasti kannustetaan kontrollityöhön.

Vaari konttasi lattialla

Tutulta kuulin, että heidän perheensä vaari konttasi lattialla ja leikki lastenlasten kanssa. Tämä huvitti muita, koska vaari oli aina ollut pitkä ja iso mies, nuorena koripalloa harrastanut. "Mitäs siinä naureskelette", vaari sanoi, "ei kaksivuotiaan kanssa muuten voi leikkiä. On mentävä samalle tasolle. Ne on lattialla ja jos niiden kanssa leikkii, niin on itse mentävä sinne."

Ilmeisesti vaari kiukustui vain leikillään, mutta joka tapauksessa muiden oli pakko ymmärtää, että muu tekniikka ei käynyt. Kaksivuotias  oli tyytyväinen, niin kuin olisi saanut parhaan kaverin lähelleen.

Aikuiset ja kaikki isot ihmiset ovat aina ylempänä kuin lapset. Sieltä ne katsovat maailmaa. Aikuisten on keksittävä mitä kokoerolle tehdään: joko niin, että aikuiset nostavat lapsen yläilmoihin, tai sitten niin, että ne tulevat itse sieltä korkeuksistaan alas.

Tämä tapaus tuli mieleeni, kun pysähdyin miettimään evankeliumeissa usein toistuvaa tietoa: "Jeesus istuutui ja opetti." 

Pelaaminen opetti mutta vei vähän liian pitkälle

Pasianssi, Civilization, Need for Speed, Pro Pilkki ja Sim City ovat tietokonepelejä, joita olen pelannut pitempään kuin kokeiluluontoisesti. Civilization oli kiinnostavin, koska se tuntui kertovan siitä, miten rakennettiin toimiva yhteiskunta. Se oli lastenkasvatuksen kielellä "kehittävä".

Tärkein pelini on ollut Football Manager. Siinä valitaan jokin todellinen seura valmiine pelaajalistoineen ja rahavaroineen. Sitä ryhdytään sitten manageroimaan. Voi hankkia Mbappen, Messin tai Pohjanpalon, jos rahaa riittää ja jos pelaajat suostuvat tulemaan. He käyttäytyvät kuin ihmiset. He ovat tyytymättömiä peliaikaansa, loukkaantuvat ja väsyvät, tai sitten he ovat liekeissä. 

Jokaiseen otteluun valitaan kokoonpano ja tarkka pelitaktiikka. Valmentajan valta on managerin valtaa: voi antaa ohjeita, kannustaa ja moittia, muuttaa taktiikkaa ja tehdä vaihtoja, mutta pelaajat pelaavat.

Opin ainakin sen, että joukkueessa pitää olla avauskentällisen lisäksi joukkueellinen hyviä varapelaajia, sillä muuten pitkä kausi ei onnistu. Eivätkä kaikki voi olla supertähtiä. Tarvitaan myös duunareita. Jos kentällä on yksitoista Lionel Messiä, kaikki pelit hävitään.

Kiinnostavaa oli, mutta minun oli lopetettava pelaaminen. Liian monesti havahduin siihen, että kello oli aamulla 5.30 ja olin turhaan yrittänyt katkaista joukkueeni tappioputkea. Potkut uhkasivat minua, manageria. Olin huolestunut, vihainen ja väsynyt, ja päivä oli edessä.

Olen vaihtanut nettishakkiin. Siinä osaan pitää itseni paremmin kurissa.

Valitettavat siviiliuhrit, sotilaista ei niin väliä

Ihmisten puheita kuunnellessa ja otsikoita lueskellessa tuntuu siltä, että siviilien kuolema on erityisen tuomittavaa, mutta sotilaiden hengellä ei ole niin ratkaisevasti väliä.

Kun kuudentoista ikäinen poika auttelee kotonaan peltotöissä, hän on vielä lapsi ja erityisen myötätunnon kohde. Vuoden kuluttua kaikki muuttuu äkisti, kun hänet otetaan pakko-otolla armeijaan hänen mielipidettään kysymättä. Hänet puetaan univormuun, lastataan kuorma-auton lavalle, ja samassa hänen elämänsä ja kuolemansa on toissijainen asia. Hän on ennen muuta tykinruokaa, ja hänen kohtalollaan on merkitystä lähinnä vain silloin, kun arvioidaan sotatoimien etenemistä. 

Jotain merkitystä luulisi olevan myös sillä, kuoleeko jo kolmenkymmenen ikään päässyt mies vai onko kuolematta. Ehkä hänellä oli elämästä jotain unelmia, ja ainakin hänellä on äiti (isä on ehkä kuollut tykinruokana). Ehkä hänellä on jossain vaimo ja lapsia, sittemmin leski ja orpoja

Kappalainen, pappiperkele ja muut pappien tittelit selitettyinä

ASESSORI Älä edes yritä painaa mieleen. Titteli kuulostaa komealta, mutta mitään hyödyllistä tekemistä siihen ei liity.
ARKKIPIISPA Suomen kirkon ykkösnimi, jolta ensimmäisenä kysytään, kun halutaan tietää kirkon kanta. Virassa on kuitenkin enemmän arvovaltaa kuin varsinaista valtaa. Arkkipiispa ei nimittäin ole muiden piispojen pomo, ja hän voi käskeä vain oman alueensa pappeja.
KAPPALAINEN Tätä titteliä kannoin aika pitkään, ja koko ajan se hävetti minua. Palkka on vähän parempi kuin tavallisella seurakuntapastorilla. Usein muistelen sitä, kuinka Tukholman kirkkoherra meni pyytämään kuninkaalta siirtoa pienen maalaisseurakunnan kappalaiseksi viran käytyä liian raskaaksi. Kuningas katsoi linnan ikkunasta kaukaisuuteen todeten: "Niin, kukapa meistä ei haluaisi olla kappalainen..."
KIRKKOHERRA Esimerkiksi Aamulehti käyttää todenmukaisempaa ja samalla sukupuolineutraalia ilmausta "seurakunnan johtava pappi". Se kertoo asian. Työhön kuuluu paljon kokouksia ja hallintoa. Homma kiinnostaa ketä kiinnostaa. Valtaa siinä on.
LÄÄNINROVASTI Jotkut kirkkoherrat nakitetaan ylimääräisiin hallintohommiin, joilla ei juuri ole merkitystä, mutta on turhaa juoksemista ja kahvitarjoiluja.
PAPPI Yleisnimitys, joka merkitsee samaa kuin pastori, mutta sana ei sovellu nimen eteen.
PAPPIPERKELE Riippuu tilanteesta ja sanojasta, ilmaiseeko titteli vihaa vai rakkautta, inhoa vai ihailua. Kun olen jalkapallokentällä tehnyt maalin, on ollut suloista kuulla vastapuolen puolustajilta: "Pappiperkele..."
PASTORI Alkuaan paimenta tarkoittava sana, jota sopii käyttää aina, kun ei tarkkaan tiedä, mikä olisi oikein.
PIISPA Suunnilleen hyvinvointialuetta vastaavan alueen (hiippakunta) johtaja. On noloa, että piispat ovat alkaneet vetää päähänsä pannumyssyn kaltaisia tötsiä. Siinä menee katu-uskottavuus.
ROVASTI Vanhalle, höpertyvälle papille myönnettävä arvonimi. Oman tittelini olen ottanut huumorilla. Olen tuntenut olevani jonkinlainen epärovasti ja sillä tavoin rovastiksi parahultaisen sopiva.
SEURAKUNTAPASTORI Vähän aikaa olin tällainen. Se on juuri sitä mitä titteli kertoo. Kaikista virkanimityksistäni se on ainoa, joka tuntui osuvan tarkasti kohdalleen

TEOLOGIAN MAISTERI Tällaisiksi valmistutaan yliopistosta.
TEOLOGIAN TOHTORI Ei edellytä pappeutta, mutta usein ne ovat pappeja. Tittelistä on ollut yllättävän paljon hyötyä. Ensinnäkin sen turvin kelpaa professoreiden pöytäseuraan. Eiväthän ne tavallista tohtoria vielä paljon kuuntele, mutta pöytäseurakin on kiva juttu. Toiseksi tohtorina voi mennä hiukset kampaamattomina ja nuttu nurin minne tahansa, koska tohtoreita pidetään vähän hassuina olentoina.
TUOMIOROVASTI Väittävät että sana ei tule lainkaan tuomiosta vaan latinan kielestä. Enpähän tiedä. Asiallisesti kyseessä on hiippakunnan (hyvinvointialueen) ykkösseurakunnan kirkkoherra, joka voi tarvittaessa tuurailla piispaa.
VIRALLINEN APULAINEN Tällä tittelillä nuoret papit aikoinaan aloittivat uransa, niin minäkin. Piti kummasti nöyränä. Näitä ei enää ole.
YLIMÄÄRÄINEN APULAINEN Oli alimmaisista alimmaisin pappi. Näitäkään ei enää ole.
 

Älä tule pilaamaan minun mökötystäni

Monilla on kokemuksia lapsuuden mökötyksistä, kun joku aikuinen sai pelleilemisellään tai vaikkapa kutituksellaan murjottamisen vaihtumaan nauruksi. Kyllä harmitti. Onhan se sietämätöntä, jos joku tulee pilaamaan oman huonon tuulen.

Kerronpa viime talven kokemukseni aikuisten maailmasta. 

Olin lukenut valtakunnallisista tilastoista, että Juvan kunnassa on koulukiusaamista vähemmän kuin missään muualla Suomessa. Tuumasin, että juvalaisista olisi hienoa, kun jossain toisaalla heidät pantaisiin positiivisesti merkille. Juvastahan ei tiedetä paljonkaan. Se on kaukana ja jossain idässä, ja joku muistaa Juvan Urheilijat.

Etsin juvalaisten Facebook-sivut, en kunnan virallisia, vaan ne joilla ihmiset kertovat, ilmoittavat ja kysyvät tavallisia asioitaan. Kirjoitin sinne, että koulukiusaamisen torjumisessa olette Suomen parhaita. Onneksi olkoon!

Palaute yllätti. Minua ei kiitelty, vaan päinvastoin moitittiin tietämättömyydestä. Joku muisteli omia ankeita kouluaikojaan, ja joku todisti, että kyllä kiusaamista on nykyäänkin. Huonosti ovat asiat. Melkein hävetti, kun olin uskaltanut sanoa. Tunsin puhuneeni sopimattomia, kun rohkenin kehaista jostain, mikä oli vain tilastollisesti todistettu.

Urheilu on oopiumia kansalle

Aamulla olimme saaneet lukea, että Israelin tapahtumat olivat räjähtäneet kasvoille ja käsille. Me kaikki kolme olimme kiinnostuneita yhteiskunnasta ja maailmantapahtumista.

Sanallakaan emme viitanneet ammuttuihin ohjuksiin emmekä kostonkierteeseen. Me vain istuimme katsomossa ja seurasimme jalkapalloa. Ja Ukrainasta nyt puhumattakaan. Puhuimme Valkeakosken Hakasta, Tampereen Ilveksestä ja HJK:sta. Valmentajaspekulaatiot olivat esillä. Muistettiin myös Prestonia, joka oli aikanaan perustamassa Englannin liigaa, mutta joka ei nykyään pelaa edes Valioliigaa.

Illalla tulin kotiin. Näin taas otsikot, ja mieleeni pulpahti se mitä kirjailija Pentti Saarikoski kirjoitti aikoinaan urheilusta: "Minä pidän urheilua mielettömänä touhuna, mutta voitot silläkin alalla ovat tuiki tärkeitä. Ei että olisin kansallismielinen mutta näen mielelläni iloisia ja innostuneita ilmeitä ympärilläni. Unohtuvat tylsät uutiset, miten monta tonnia pommeja vietnamilaiset saivat niskaansa eilen ja miten ammattiyhdistysliike eheytymistään eheytyy. Siinä urheilun merkitys."

Rukous on tehokkaimpia menetelmiä siihen, että saa työnnettyä ratkaisemattomat ongelmat mielestään Jonkun Toisen huoleksi. Aina se ei riitä. Tarvitaan myös jotain, mikä kääntää pään hetkeksi aivan muualle. Urheilu on oopiumia kansalle.

Mitä kaikkea lapsuudessa opetettiinkaan

Lähihistorian tutkiminen auttaa ymmärtämään, kuinka nopeasti käsitykset muuttuvat. Aika monelle lienee yllätys, että vuonna 2000 vain 36 % suomalaisista kannatti nyt jo itsestään selvänä pidettyä parisuhteen rekisteröintiä. Joku pitää kehitystä sietämättömän hitaana, mutta minun mielestäni se on ollut sittenkin melko nopeaa. Tämä on tietysti makuasia, toiset ovat malttamattomampia kuin toiset.

Välillä selailen vuoden 1944 Pikku jättiläistä, joka oli epäilemättä lapsuuteni tärkein kirja. Siinä oli kaikki, mitä pienen ihmisen tarvitsi tietää maailmasta. Öisin säilytin sitä tyynyni alla, mikä ei tehnyt kirjalle hyvää. Kannet irtosivat. Vähän hirvittää, millaisia asioita luin tuolloin kaksikymmentä vuotta vanhasta kirjasta.

Elettiin aikaa, jolloin Saksa oli suosiossa ja Neuvostoliitto epäsuosiossa. Eri maiden lippuja esitelleellä värisivulla oli Saksan hakaristilippu. Kirja meni tapahtumien edelle kertoessaan, että "Saksan kesäkuussa 1941 aloittama kansojen ristiretki, johon Suomikin on menestyksellisesti osallistunut, paljasti Stalinin tuhoamisaikeet ja aiheutti Neuvosto-Venäjän täydellisen kukistumisen". Stalinin aikeet menivät ehkä kohdalleen, mutta sodan kulkua koskeneet ennustukset eivät lainkaan.

Televisiota osattiin ennakoida jollain tavoin. Kerrottiin, että oli olemassa lukuisia järjestelmiä kuvien tai tapahtumain siirtämiseksi äänen ohella radioteitse, vaikka koneet olivat vielä liian kalliita. Uskallettiin kuitenkin luvata, että lähitulevaisuudessa kuvalähetys tulisi yleiseksi joka maassa.

Nuorimies frakkiostoksilla... ja äiti

Tuttuni oli hankkimassa frakkia pojan vanhojenpäivää varten. Päiviteltiin siinä kadulla, että aiai niin se aika menee. Onneksi on poika, hän sanoi. Tytön kanssa mietittäisiin loputtomasti, onko mekko hyvä. Vielä olisi kampaukset ja meikkaukset ja kaikki.

Rippikoulun vanhempainillassa esikoisten isät ja äidit esitelmöivät lastensa rajoista aavistamatta sitä, kuinka lopuillaan heidän valtansa on. Seitsemäntoistavuotiaita ei enää pitele mikään, sillä ne menevät minne menevät. Neuvoja he ottavat vastaan vain, jos niitä erikseen kysyvät.

Kotoa muuttamisen jälkeen vanhempia ei paljon ajatella. He ovat terveitä ja pärjäävät kyllä. Kotona on tietysti kiva käydä, kun äiti tarjoaa ruokaa. Tämä ihmiselämän lyhyt vapauden aika sallittakoon heille. Pian he kuitenkin huomaavat, että vapaus on vain patsas New Yorkin satamassa.

Nopeimmat perheen perustajat tarvitsevat isovanhempien palveluja, mutta muuten isää ja äitiä ajatellaan vasta heidän täytettyä seitsemänkymmentä. Silloin he joutuvat tarkkailulistalle. Vierailujen jälkeen jo ulkoportailla keskustellaan, että "missä kunnossa se on". Vähitellen huoli muuttuu epätoivoksi, kun jokainen poislähtö on vanhuksen heitteillejättöä. Ahdistavinta on puhua siitä, kuinka "mun mielestä sä et enää pärjää kotona".

Tuttuni muisteli Maaritin laulua että lapset ovat lainaa vain. Kyllä. Niin ovat vanhemmatkin.

Usko alkaa, kun selitykset loppuvat

Teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist on ateistiväen suosikki. Hänen uskonnonvastaisuutensa on terävää ja asiallista, ja se on otettava vakavasti. Joskus näkyy, ettei hän kuitenkaan täysin ymmärrä, mistä on syvimmältään kyse. Siitä on esimerkkinä hänen ajatuksensa: "On totta, että tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä yhtään mitään." Lausumasta olisi pääteltävissä, että uskonnollisella kielellä ei olisi tämän vuoksi lainkaan arvoa.

Enqvistiä vastaan voi kysyä, pitäisikö uskon sitten selittää jotain? Onko vain sellaisella arvonsa, joka selittää? Onko Sibeliuksen Finlandia selitys jostain? Ja jos se ei ole, niin katoaako sen arvo sen siliän tien? Tai kun äiti ottaa lapsensa syliin ja sanoo, että minä rakastan sinua, niin onko se jonkinlainen selitys? Entä Eino Leinon Nocturne? Onko edes 3+3=6 jonkinlainen selitys? Tai ovatko papin lausumat kastesanat? 

En voi mitenkään ajatella, että uskoa tarvittaisiin selitykseksi ihmisten kysymyksiin. Ei Kristus tullut maailmaan sitä varten. Ei hän puhunut maailman synnystä, eikä hän ollut avaruustieteiden asiantuntija, ei edes lääketieteen. Niinpä kristillinen usko ei tee kenestäkään tietäväisempää kuin muut, eikä Raamattua ole annettu sen tähden, että sen pohjalta vastailtaisiin ihmisten kysymyslistoihin. 

Aivan päinvastoin: usko alkaa sieltä, missä selitykset loppuvat.

Kaurismäen Kuolleet lehdet

Ensinnäkin: Kuolleet lehdet on siitä hyvä elokuva, että se mahtuu puoleentoista tuntiin. Se riittää tarinan kertomiseen. Se on ihmisen mitta, mitä todistaa sekin, että se on jalkapallo-ottelun pituus. Niillähän olisi aikanaan ollut valta päättää siitä, mitä halusivat, ja ne valitsivat mielestään sopivan pituisen ajan.

Toiseksi: on hienoa nähdä elokuva, jossa on oikeita duunareita. Kuvataan ravintolan tiskureita, tehdastyöläisiä, rakennusmiehiä ja nollatuntisopimuksella työtä tekeviä kaupan myyjiä, joiden suurinta juhlaa on pieni pullo kuohuviiniä. Kaupankassoista ei ole puhuttu sen jälkeen, kun pilkattiin pääministeriä siitä, että hän oli joskus nuorempana tehnyt sitä työtä.

Kolmanneksi: Aki Kaurismäki onnistuu luomaan oman maailmansa. Valkokangasta katsoo silläkin silmällä, mikä on lavastuksen sanoma: tuollainen radio, sähköhella ja puhelin. Tarkoin harkittu musiikki kuljettaa tarinaa. Muuten maisemat muistuttavat jostain Kaurismäen nuoruusvuosista, mutta radiosta kuuluvat Ukraina-uutiset tuovat elokuvan tähän päivään. Olen varma, että tästä elokuvasta tulen muistamaan myös ne uutiset. Ehkä juuri ne paljastavat sodan mielettömyyden paremmin kuin mikään muu, mikä tästä sodasta on sanottu.

Jussi Vatanen ja Alma Pöysti olivat hyviä. Ei ole heidän vikansa, että minulla oli Pellonpäätä ikävä ja hieman myös Kati Outista.