Huumeita kirkon kellarista

Mieltäni on jäänyt hiertämään vanha lehtijuttu, jossa kerrottiin kuinka erään hollantilaisen kirkon kellarissa myytiin heroiinia ja kokaiinia.

Kun suostuin lukemaan otsikon alta varsinaisen tekstin, en osannut paheksua. Joskus ihmisyydessä mennään niin pohjalle, että tavanomainen hyvä ei enää riitä. 

Kirkko oli valinnut kolme luotettavina pitämäänsä huumediileriä, jotka saivat monopolin käydä huumekauppaa kirkon kellarissa. Poliisi tiesi käytännöstä, mutta katsoi sitä sormien läpi, koska se oli rauhoittanut lähitienoota.

Tavoitteena oli pitää narkomaanit poissa rikoksista. He myivät kirkon Straat-lehteä, jonka myyntituloilla he saattoivat ostaa puhtaita huumeita. 

"Tämä kirkossa myytävä kama on puhtainta mitä voi saada. Kadulta kun ostaa, ei voi koskaan olla varma aineesta", kertoi haasteltu käyttäjä.

"En sanoisi tätä käytäntöä menestykseksi", tunnusti kirkon koordinaattori. "Ollaan selkä seinää vasten ja tehdään mitä voidaan. Ongelma on maailmanlaajuinen. Tuskin saamme koskaan vastausta siihen, mikä olisi paras ratkaisu huumeongelmaan."

Komentelevalla äidillä oli ehkä syynsä

Tampereen junassa osuin vaunuun, jossa oli varattu tilaa lastenvaunuille ja pyörätuolille. Niille sijoille asettui nuorehko nainen kolmen lapsen kanssa, joista kaksi hän pani istumaan läheisille normipaikoille. Nollavuotiaansa kanssa hän jäi vaunujen viereen. Keskimmäinen lapsista oli ehkä kahden ikäinen ja vanhin kenties neljän.

Olin päivästä väsynyt, ja olisin suosinut hiljaisuutta, mutta yksi lapsista vikisi koko matkan. Enimmin minua häiritsivät äidin kovaääniset ja tehottomiksi jääneet torumiset. Lapset kitisevät kun ovat kitistäkseen, mutta aikuinen voi säätää äänenkäyttöään.

Äidiltä olivat kasvatuskeinot vähissä. Tuumin, että kertoisipa joku hänelle muistakin lasten hallintakeinoista kuin äänekkäästä komentamisesta ja hyvin äänekkäästä komentamisesta.

Sitten muistin jotain kokonaan muuta.

Mieleen tulivat Markku Envallin sanat. Ne osuivat kuin kirves, joka halkaisee jään. Ne iskivät kuin Jumalan Sana: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

Muistamattomat kännipäät tuomiolla

Viikonloppuna tapasin muutamaa siilinjärveläistä siitä Kuopion naapurista. Olenhan minäkin siellä ollut ja vieläpä kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla yövyin, ja ensimmäinen kertani oli käräjillä.

En ollut syytettynä enkä edes todistajana. Olin vain saattamassa muuatta miestä, joka oli ollut osallisena puukotusjutussa.

Känniremmi oli ollut koolla. Kukaan ei osannut kertoa vakuuttavasti, mitä oli tapahtunut, ja luultavasti kukaan ei oikein muistanutkaan. Lopputulos oli kuitenkin selvä. Jotakuta oli tuikattu puukolla niin pahasti, että hengen lähtö oli lähellä. 

Tuomaria kävi sääliksi. Joku piti tuomita, mutta täysin pitäviä todisteita tai perusteluita ei ollut.

Minulle syntyi vaikutelma, että oli kuitenkin päätetty tuomita joku. Sillä tavoin päästiin vähimmällä, ja niin yksi paikalla ollut arvottiin puukkomieheksi. Hänelle lätkäistiin lyhyehkö vankilatuomio.

Kaikki tuntuivat olevan kohtalaisen tyytyväisiä juopporemmiä ja tuomittua myöten, kun saatiin tapaus jaloissa pyörimästä. Mitä sitä enempää murehtimaan. Tällä kertaa minä ja toisella kertaa joku toinen.

Lakituvasta poistuessani käsitin, miksi kreikkalaisen oikeuden jumalattaren silmät oli sidottu.

Pyöräurheilija Saikansalo

Vanhan kirjallisuuden päivillä tein hinta–laatu-suhteella mitaten parhaan ostokseni ikiaikoihin, kun löysin Pentti Haanpään kymmenosaisen Kootut teokset. Hintaa oli kaksi euroa kappale. Kirjat olivat siistejä ja hyväkuntoisia, mutta nykymuodin mukaisia värikansia niissä ei ollut. Minä hankin kirjat kuitenkin lukemista varten. Kuvia voin katsella jossain toisaalla.

Haanpäätä ei ole täysin unohdettu. Hänen tekstiään on sovitettu elokuviksi ja näytelmiksi. Joku voi muistaa vaikkapa TV-elokuvan Pyöräurheilija Saikansalo. Se kertoo urheilijasta, joka sitoi pyöränsä köysillä saunan kattoon ja aloitti armottoman harjoittelun. Saikansalo polki kiukaan yllä riippunutta pyöräänsä, ja hänen kaverinsa heitteli alhaalta löylyä. Hän hikoili katonrajassa tuntikausia, kunnes hän lopulta putosi saunan lattialle ja ryntäsi sieltä piehtaroimaan lumihankeen. 

Haanpään novellit ovat tukkikämppien ja jätkämiesten kirjallisuutta. Hän vähät välittää draaman kaarista ja muista taiteellisuuksista. Hän vain kertoo juttuja. Niistä monet ovat epäilemättä syntyneet tupailloissa, joiden tarinan iskentää televisio ei ollut pilannut. 

Jos Haanpäästä haluaa nopean otoksen, voi ottaa luettavakseen kokoelman Jutut. Siinä on esimerkiksi tarina Amerikan kävijästä, joka kotiin palattuaan kuittasi matkansa moninaiset vaiheet toteamalla, että "oli ollut joutavan jäljillä".

Oma ostokseni oli kanneltaan apeampi kuin tämä, mutta oleellista onkin teksti.

Aikalaiset liioittelevat oman aikansa merkitystä

Ihminen liioittelee aina omaa aikaansa. Hän uskoo sen menetysten, menestysten ja käännekohtien olevan merkittävämpiä kuin ne oikeasti ovatkaan. Kun historiaa katselee, ne kaikki eivät välttämättä ole niin poikkeuksellisia kuin omassa pienessä päässään kuvittelee.

Olen lukenut Heikki Ylikankaan kirjan Aikansa rikos. Se avaa näkymiä keskiajan maailmaan. Sen ajan rikoskäytäntöjä lukiessa paljastuu, että oikeudenkäytössä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Vaihtoehtoina olivat lähinnä oman käden oikeus ja kuolemanrangaistus. Jonkin verran määrättiin sakkoja ja korvauksia, mutta niiden tehoa haittasi ratkaisevasti perintäkeinojen niukkuus. Tuomittu jätti liian usein vain maksamatta.

Taposta ja murhasta selvisi usein sillä, että onnistui pakenemaan paikalta. Useita vuosia maanpaossa ollut tappaja saattoi kotiin palatessaan hyvinkin päästä sopimukseen omaisten kanssa kohtuullisista korvauksista, ja asiasta selvisi sillä. Murhamies saattoi päästä kunniallisiin asemiin ja oli jopa istumassa käräjiä. Varkaiden kohtalo oli tyly murhamiehiin nähden. Melko pienistäkin rikoksista joutui hirtettäväksi.

Sotaväkeen otot olivat alituinen pelon aihe. Joku surmasi mieluummin itsensä kuin lähti käymään kruunun sotia kauas Eurooppaan. Sai kuolla edes kotona. Joskus samasta talosta kutsuttiin väkeen montakin poikaa. Asialla käytiin kauppaa. Vallitsevaksi hinnaksi tuli maatalon hinta. Sen verran oltiin valmiita maksamaan siitä hyvästä, ettei joutunut kruunun sotamieheksi kaukaisille maille.

Kylähulluja, mediapersoonia ja Riukulehto

Minulle sana kylähullu ei lainkaan viittaa mielenterveyden ongelmiin, vaan yhdenmukaisuuden paineita purkavaan poikkeusihmiseen. Hän saa nauramaan ja epäilemään virallisia istumajärjestyksiä. Hän tuottaa aineistoa niille, joiden moraalitaju vaatii ravinnokseen paheksumisen kohteita. 

Kylähullut voivat sanoa totuuden silloin, kun toden puhuminen sallitaan vain heille.

Vanhassa maalaisyhteisössä oli aina kylähullunsa. Silloin ei ollut laitoksia, joihin heidät olisi voitu toimittaa. Niinpä heitä oli vain siedettävä. Olemassaolollaan he tarjosivat liikkumatilaa muillekin.

Vanhalla Venäjällä puhuttiin Kristuksen tähden houkista. Poikkeavuudessaan he muistuttivat elämän vaietuista puolista, kun tsaari ja kirkko valvoivat tarkasti sanomisen rajoja. 

Monet nykyajan mediapersoonat toimittavat kylähullun virkaa. Yksi heistä oli jämsäläinen Arto Riukulehto, jonka puolivirallisesta asemasta todistaa se, että hänen kuolemansa noteerattiin sekä sanomalehdissä että Ylellä.

Riukulehto tunnettiin siitä, että hän aina järjesti itsensä television urheilulähetysten kuviin. Hänen erityisesti suosimansa paikka oli keihäänheiton vauhdinottoradan takana. Kyse ei ollut ainoastaan hänen pettämättömästä kameravaistostaan, vaan myös siitä, että tutut kuvaajat poimivat hänet aina mukaan. 

Mistä lapset tulevat? Vaihtoehtoinen vastaus

Vanhempainilloissa olen kertonut englantilaisen kirjailijan Graham Swiftin romaanista Veden maa. Se osoittaa, että kaikessa täsmällisyydessään luonnontieteet eivät tavoita elämän perimmäisiä merkityksiä. Syvyyteen tarvitaan taiteellista tai uskonnollista ilmaisua tai niiden yhdistelmää. 

Olen aloittanut ajatuskulkuni perinteisestä kysymyksestä: "Mistä lapset tulevat?" Vastauksissa yleensä viitataan biologian suuntaan. 

Swift kulkee toista tietä. Hän kuvaa keskustelun, jonka isä kävi hieman kehitysvammaisen poikansa kanssa. Poika oli jo fyysisesti aika mies, mutta hänelle eivät asiat olleet niin sanotusti selviä. Niinpä hän kysyi syntymisen ihmettä isältään, ja tämä vastasi: "Lapset tulevat... rakkaudesta."

Mielestäni Swiftin vastaus on puhutellut vanhempia. Se tuntuu osuvan myös heidän lapsiinsa. Kerran kysyin rippikouluryhmältä, olivatko he kuulleet Swiftin teoriasta. Kahdeksan peruskouluvuotensa jälkeen he sanoivat, että tällaisesta mahdollisuudesta ei ollut koulussa lainkaan puhuttu. 

Arvaan mahdolliset vastaväitteet, jotka heräävät juttuni äärellä: mainitaan ei-toivotut raskaudet ja laiminlyödyt lapset. Myös Swift on kirjassaan selvillä elämän raadollisesta puolesta. 

Mutta sittenkin: Jospa romaanin isä on kaikesta huolimatta oikeassa. Jospa useimmat lapset syntyvät maailmaan toivottuina tai vähintään sallittuina ja jonkinlaisen rakkauden hetken jälkeen. Jospa liki lapsi tulee maailmaan jonkun rakastamana ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jospa hän on rakastettu vähintään syntymänsä hetkellä ja maailmankaikkeuden uusimpana ihmisenä. - Olisihan sekin jo paljon.

Kaatumisen taito

Onpa kyseessä ollut jalkapallo- tai jääkiekkomaalivahti, kaikki jututtamani ovat olleet samaa mieltä siitä, että heidän pelipaikkansa tärkeimpiä ominaisuuksia on koota itsensä lirautuksen jälkeen. Kaikilta pääsee joskus helppo, mutta parhaat eivät romahda siihen.

 Periaate toimii muuallakin kuin joukkuelajeissa. 

Tapasin parikymppistä nuorta naista, joka kertoi löytäneensä poikaystävän. Tämä oli ammattiurheilija hieman harvinaisemmasta lajista, pikaluistelusta. Nainen kertoi itsekin kokeilleensa luistelua. Hän selitti sen tekniikkaa, mutten ymmärtänyt selityksestä kovinkaan paljon, sillä pikaluistelu on minulle liian vieras laji. Hän sanoi, ettei se ole hänenkään omansa, mutta sen sijaan hän sanoi olevansa parempi rullaluistelussa. Hän jopa opettaa sitä jossain seurassa. 

Tässä vaiheessa havahduin. Mieleeni tuli kysymys, jonka vastaus oikeasti kiinnosti minua. Kysyin häneltä, mitä hän ensimmäiseksi opettaa kun joku tulee alkeiskurssille. 

Sain kuulla, että ennen kuin ketään opetetaan luistelemaan, hänet on opetettava kaatumaan. Se on kaikkein ensimmäinen taito: ensin  polvilleen, sitten kyynärvarsien ja sitten kämmenten varaan. Ja kun on opittu kaatumaan, sen jälkeen opitaan jarruttamaan, ja vasta sitten voi oppia jotain eteenpäin menemistä eli niin sanottua varsinaista asiaa.