Nainen oli voitettava omaksi kaksi kertaa

Epäilen, ettei mies toivonut saavansa minulta apua elämäänsä. Ehkä hän oli jopa täysin sovussa sen kanssa. Ehkä hän halusi vain kertoa ajatuksensa jollekulle kolmannelle.

Sattumoisin olimme osuneet kahvilassa samaan pöytään. Yleiseen kysymykseeni nykykuulumisista hän vastasi menemällä suoraan asiaan ja kertomalla, että hän oli löytänyt elämänsä naisen. "Tinderistä löysin, tietysti. Mistäpä minun kaltaiseni muualta?"

Hän sanoi olevansa vähän ylpeä siitä, että oli onnistunut esittelemään itseään onnistuneesti. "Juuri oikea nainen tarttui." Hän sanoi, että siinä Tinderissä hän voitti naisen omakseen ensimmäisen kerran. "Se oli kuitenkin helpompi voitto kuin tämänviikkoinen." 

Odotin, että hän jatkaisi. En yllyttänyt. Tauon jälkeen hän sanoi, että hänen oli voitettava nainen omakseen vielä toisen kerran. "Se oli siinä kun paljastuikin, että olen oikeastaan aika paska. Ainakaan en ole parempi kuin kukaan muu."

Kysyin, miten kävi. Heittikö nainen hänet ulos?

Ei heittänyt. Sanoi, että saa olla näin.

Poika tarvitsee eri lahjoja kuin isä

Tuttuni, tulevan professorin tuleva vaimo oli nuoruudessaan digannut Marc Bolanin T. Rexiä. Myös David Bowie oli ollut kova. Huoneet oli tapetoitu idolien kuvilla. Levyt sai kinutuksi vanhemmilta, mutta jonkinlaiseksi nuoruuden traumaksi jäi se, että isä ja äiti eivät päästäneet 14-vuotiasta tytärtään Helsinkiin Bowien keikalle.

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, tuleva mies ei ollut aivan Bolanin eikä Bowien tasoinen rocktähti. Hän oli kuitenkin hieman sinne päin. Hänellä oli pitkät hiukset ja hän osasi soittaa bassoa.

Kun katselee nykyistä professoria, ensimmäisenä ei tule Marc Bolan. Professoripiireissä hankitaan menestystä toisenlaisilla ansioilla. 

Niin menee ihmisen elämä. Kun mies hankkii vaimoa itselleen, niistä taidoista ei ole apua professorinvirkoja jaettaessa. Ehkä tämä selittää sen, miksi isät eivät aina ole tyytyväisiä poikansa arvostuksiin. Vanhan miehen pätevyydellä ei pärjätä siinä todellisuudessa, jossa poika elää juuri nyt.

Rääväsuita ei haluta Suomeen

Kuulin ensimmäisen kerran Eppu Normaalia vanhan kaverini luona. Kappale olisi voinut olla toinen alkuajan teos Rääväsuita ei halua Suomeen. Se oli kuitenkin astetta vähemmän räävitön eli Poliisi pamputtaa taas.

Sanoin kappaleesta heti jotain kielteistä, mutta parissa viikossa muutin kantani ja minusta tuli punkmusiikin ystävä. Se oli tärkeää taustaääntä tärkeälle elämänvaiheelle, jolloin tulin Dostojevskiin.

Eppu Normaali ei koskaan ollut minulle Tuomari Nurmion veroinen, mutta bändien mitalisijoista se on aina kisannut. Alkuaan Pelle Miljoona taisi olla Eppuja tärkeämpi, mutta ajan myötä he nousivat Pellen edelle. He eivät juuttuneet punkiin eivätkä tehneet itsestään liian tärkeitä. He osasivat nauraa itselleen ja vähitellen oppivat myös soittamaan.

Eppu Normaalin salaisuus on myös elämänasenteessa, jonka Martti Syrjä ilmaisi Roskilden rockfestivaaleilla: "In Finland we call this reilu meininki."

Vihdoin Eppu Normaali on päättänyt vetäytyä lavoilta. Se ei hajoa, se vain lakkaa esiintymästä. Tässä on tyyliä.

Kun Martti Syrjä lauloi tuoretta kappalettaan Poliisi pamputtaa taas, kukaan ei olisi arvannut, että jonain päivänä tasavallan presidentti ilmoittaa Eput suosikkibändikseen. Nuoriso yllättää, kunhan sille vain annetaan aikaa.

Neuvo nopealle lohduttajalle: älä ole nopea!

Nopea neuvo lohduttajalle, älä ole liian nopea!

Kun ihminen menettää traagisesti läheisensä, monet ympärillä ovat mykkinä osaamatta lohduttaa. Tämä on turhaa alamittaisuuden tunnetta. Päinvastoin ei pidäkään syöksyä liian nopeasti lausumaan lohdutuksen sanoja. Sen sijaan voi halata ja katsoa lämpimästi, tai voi sanoa jonkin lyhyen myötätunnon sanan.

Ensimmäisestä shokista ja avohaavasta on pitkä matka jopa murheeseen, ja vasta kuukausien murehtimisen jälkeen on lohdun aika. Se on surujen arpeutumista.

Siksi mustimpaan yöhön joutuneelle ihmiselle ei pidä tarjota liian kirkasta valoa. Se vain häikäisee ja saa kääntämään katseensa pois. Enintään voi viitata kajastavaan aamutaivaaseen, ja jollekulle sekin voi olla liian kirkas.

Kun toinen auto tulee maantiellä vastaan pitkät päällä, ajattelen toisinaan, että siinä on taas niin kuin liian innokas lohduttelija. Minä en näe hänen valovoimansa alla mitään.

Ja kun Jumalasta puhutaan, on puhuttava hiljaa.

Kahvista säästäminen on järjen säästöä

Keski-Suomen hyvinvointialue on päättänyt, että palvelutaloissa ilmaiseksi esiintyville laulajille ei enää tarjota kahvia eikä teetä. Ensin ajattelin, että ollaanpas siellä pikkumaisia. Pian ymmärsin, ettei tämä ole pikkumaisuutta vaan suurta tyhmyyttä ja huonoa käytöstä.

Vakiomallin selitystä eli "taloudellista tilannetta" tarjotaan tähänkin. "Jos näissä viikoittain joitain kahvikupillisia tarjotaan, kyllä siitä joitain kustannuksia vuositasolla syntyy", sanoi hyvinvointialueen ikääntyneiden ja vammaisten palveluiden vastuualuejohtaja. (Titteli on kieltämättä komea.)

Saadaanko näillä keinoilla talous tasapainoon ja valtionvelka kuntoon? Taitavat kuitenkin ennemmin päteä Jeesuksen sanat: "Te siivilöitte hyttysen, mutta nielaisette kamelin."

Muuan tuttuni puolestaan kertoi, että hänen konsernissaan oli säästetty 1500 euroa kieltämällä kahvimaito. Viisaana miehenä hän oli lohkaissut, että eikös kahviin käytetty vesikin pitäisi ottaa huomioon. Sehän oli 200 euron vuosikustannus.

Olisin melkein valmis istuutumaan keskelle Mannerheimintietä kahvihetkien puolesta. Niissä ei ole kyse kahvista aineena, koska myös tee ja kaakao voivat toimia kahvina. Tärkeintä on idea. Kupposen äärellä vaihdetaan kuulumiset, hoidetaan pahatolot kuntoon ja saadaan parhaat ideat.

Ehkä se kaikki maksaa vähän, mutta paljon kalliimpaa on kutsua konsultti neuvomaan, miten ihmissuhteita rakennetaan ja pidetään yllä.

Lyhyt kierros tieteiden maailmassa

Olen yrittänyt saada järjestystä aikakautemme ymmärtämiseen. Tuntuu, että näin vaikeaselkoista ei ole ollut ikinä.

Mikä tieteenala parhaiten selittää ihmisen? Minä edustan ylpeästi teologiaa. Jokainen kai arvostaa sitä, minkä on valinnut omakseen.

On muitakin tärkeitä, kuten psykologia ja siihen rinnastettava sosiologia. Heikäläisillä on läpivalaisemisen valtaa, koska he tunnistavat eleet ja reaktiot, syyt ja seuraukset.

Mutta mitäpä oikeastaan on psykologia? Useimmat sen kuvaamat ilmiöt ovat pohjimmiltaan biologiaa. Suuri osa siinä tutkituista ilmiöistä selittyy hormoneilla ja geeneillä. 

Oikeastaan biologiallakaan ei ole ratkaisevaa merkitystä. Se on esiaste matkalla kemiaan. Mikä tahansa biologian kuvaama ilmiö on pohjimmiltaan sitä, että aineet reagoivat toisiin aineisiin.

Tai oikeastaan kemiallakaan ei ole väliä, koska aine on syvimmältään fysiikkaa. Viime kädessä koko fyysinen todellisuus on protoneita, neutroneita ja elektroneja. Se on kvarkkeja. Mutta miten kvarkit liittyvät siihen, että ihminen ottaa toisen ihmisen kädestä kiinni? 

Lopulta kierrokseni päättyy filosofi Ludwig Wittgensteiniin: "Vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisi vastattu, elämän ongelmia ei olisi vielä edes sivuttu."

Olin kiinnostava potilas

Lääkärilehden mukaan monet tuki- ja liikuntaelinten kirurgiset hoidot eivät juuri hyödytä. Esimerkiksi polvinivelkierukan osapoistot ovat jokseenkin turhaa toimintaa. 

Uutista lukiessani muistelin takavuosien reisivammaani. Vaiva oli tullut onnettomuudessa, ja sitä saattoi parhaiten kuvata niin, että jalkani ei ikään kuin ottanut alle.

Ymmärsin hyvin, ettei hoitotaktiikan valitseminen ollut helppoa. Kun olin kolmannen lääkärin poliklinikkavastaanotolla kuuntelemassa hänen arviotaan, totesin siihen ilman piikittelytarkoitusta, että arvio oli kolmas, minkä olin saanut. Hän taisi hetkeksi vähän närkästyä, kun luuli minun ilkeilevän.

Lopulta päädyttiin jumppaamiseen, mikä oli varmaan hyvä valinta. Kirurgia olisi ollut raflaavampaa kuin työläs jumppaaminen. Kerran tunnissa piti heittäytyä selälleen ja nostella jalkaa kolmekymmentä kertaa. Yllätin itseni olemalla kuuliainen potilas. Varmaan monet rippikoululaiset muistavat vieläkin sen kesän voimisteluliikkeeni, joita tein myös pitkällä bussimatkalla.

Kun vuotta myöhemmin kävin sairaalassa jälkipuheilla, lääkäri kertoi oikein odottaneensa minua. Olin ollut kiinnostava tapaus. Hän oli kirjoittanut vaivastani oppikirjoihin ja oli tyytyväinen, kun oli maltettu väistää leikkaus.

Faneista, fanattisuudesta ja intoiluista

Tunnustan olevani West Hamin jalkapallojoukkueen kannattaja, mutta faniksi en suostu. En lainkaan tunne omakseni sanaa, joka viittaa fanaattisuuteen. 

Stadionien päädyissä pomppivat ultrat ovat vierasta maailmaa. Yritän säilyttää järkikultani, ja erityisen tärkeää se on, kun on vaarana innostua liikaa.

Vierastan myös uskonnollista hurmosta, eikä edes Neil Youngin tai Tuomari Nurmion musiikki saa ryntäämään lavan eteen. En huuda massan mukana enkä nostele käsiäni tahdissa pystyyn, olenpa stadionilla, kirkossa tai festareilla. 

Edustanhan vakaata, graniitin harmaata luterilaisuutta. Hillityllä tavallani olen siihen kiintynyt, ehkä jopa siitä innostunut.

Eriasteisia fanaatikkoja kohtaa muuallakin kuin joukkotapahtumien hurmoksessa. Luulisi, että autot ovat vain kulkupelejä, joilla liikutaan paikasta toiseen, mutta monet miehet eivät ajattele lainkaan näin. Automerkkien puolesta ja niitä vastaan ollaan kiihkeitä. Tunnustaudutaan brändeihin ja voimalinjoihin niin kuin ne olisivat maailmankatsomus. Fanaatikoille melkein kaikki on silkkaa tunnetta kuin jääkiekko.

Pelottavinta äärimmäisyys on politiikassa. Siitä syntyy sotia ja diktatuureja. Kotoisessa nettikirjoittelussa näkyy fanittavan väkivallan hentoja mutta vaarallisia alkuja. Yksisilmäiset torvelot vuoroin ylistävät omiaan ja vuoroin mollaavat vastapuolta. Toitottaminen jatkuu samansisältöisenä päivästä toiseen.

Jokaisella on tietysti syynsä olla mitä on, torveloillakin.

Rajat on vedettävä ihan itse

Saako nälänhätäänsä varastaa? Milloin on lupa surmata toinen ihminen hätävarjelun nimissä? Missä tilanteessa ja kuinka paljon saa ajaa ylinopeutta? Milloin asiallinen hinnankorotus muuttuu kiskonnaksi?

Nämä ovat esimerkkejä siitä, että moraaliset vastaukset eivät aina ole yksiselitteisiä. Päätöksiä tukevat lainsäädäntö ja yleisemmät moraalisäädökset, kuten kymmenen käskyä, mutta silti jää ratkottavaa.

Kun laista tai yleisestä periaatteesta ollaan poikkeamassa, joku on aina kysymässä, kuka määrittelee missä raja kulkee. Juuri tämä kysymys ei auta pohdinnassa lainkaan.

Oikea vastaus on: sinä itse päätät. Elämän suuria ratkaisuja ei voi ulkoistaa jonkun muun ihmisen tai jonkin sääntökokoelman päätettäväksi. Sinä itse olet  lopulta vastuussa.

Koko elämähän on rajojen vetämistä, ei vain suurissa moraalikysymyksissä, vaan paljon arkisemmissakin asioissa. Kuinka monesti voi santsata? Milloin on syytä mennä nukkumaan? Miten paljon voi maksaa huvituksistaan? Ei niissä voi loputtomasti kääntyä äitinsä puoleen.

Säännöt ovat sääntöjä, sanoo joku. Kyllä vain, lehmä on lehmä, ja ennen kaikkea viisaus on viisautta.Aina rajojen vetäminen ei ole edes vaikeaa. Vaikka täsmällistä rajaa on ehkä vaikea määritellä, useimmiten ihminen tietää vallan hyvin, kumpi puoli on oikea ja kumpi on väärä.

Syksy on kysymyksiä täynnä

Huutavatko puut keltaisissaan hätää, että huomatkaa edes nyt kun kesällä katsoitte ohi?

Olisiko syksy paras aika kuolla? Menisi kaiken muun mukana, ei muita saattopuheita kuin syksyn tuulet.

Pitäisikö suunnistaa etelän sijasta pohjoiseen, Norjan Pykeijaan? Siellä ei välttelisi välttämätöntä. 

Kätkeytyisikö lämpimiin? Ottaisi kahvikupin ja lukisi Muistelmia kuolleesta talosta. Fjodor Milhailovits, ikuisesti.

Raamatussa ei ole syksyn sävyjä... eipäs, onhan siellä tämä: syksyllä laiska ei kynnä - elopellolta hän palaa tyhjin käsin. 

Kun puut purkavat lehtiään, haluavatko ne vain lopettaa vai ovatko ne tekemässä tulevalle keväälle tilaa?

Onko vastaisempaa lausetta kuin syntyä lapseksi tähän maailmaan silloin, kun maa jäätyilee ja yön pimeä on pimeää pimeämpi? 

Epäilty voi kuitenkin olla syytetty

Yläkoulun oppilas puukotti viime keväänä kolmea muuta oppilasta koulun välitunnilla. Hän oli julkaissut netissä tekstin, jossa hän julistautui tekijäksi. Koulun välituntiin ajoittuneella puukotuksella oli lukuisia silminnäkijöitä, eikä kukaan ole esittänyt mahdollisuutta, että tekijä olisi joku toinen.

Viimeksi on uutisoitu, että oikeudenkäynti on lykkääntynyt odottamaan mielentilatutkimusten valmistumista. Tekijää kutsutaan epäillyksi, vaikka kukaan ei epäile, ettei hän olisikaan tekijä.

Tässä puukotustapauksessa epäillystä puhuminen on hämäävää. Olisi tehtävä selväksi, että tapaus on erilainen kuin Vastaamon tietomurtorikos, jossa Julius Kivimäen kutsuminen syylliseksi vaatii sitä, että oikeudessa hänet siksi osoitetaan.

Tiedän toki, että länsimaisen oikeuskäytännön luovuttamattoman periaatteen mukaan kukaan ei ole syyllinen ennen kuin asia on todettu oikeudessa. Tästä periaatteesta on pidettävä kiinni, ja siksi oikeudessa on syytä puhua epäillystä.

Ihmiskieli kuitenkin toimii monella tasolla, eikä yleisten puheiden tai uutisten tarvitse orjuuntua juridiikan kielestä. Puhutaanhan sitä auringonnousuista ja -laskuista, vaikka Kopernikuksen jälkeen on ollut selvää, ettei aurinko nouse eikä laske.

Jos kaikesta huolimatta tuntuu liian terävältä puhua tekijästä tai peräti puukottajasta, käytössä on myös sana syytetty. Sehän sopii lausuttavaksi jopa lakituvassa.

Koulukuvien muokkaaminen

Ylen tuoreessa uutisessa arvosteltiin koulukuvien jälkikäsittelyä. Jutun somekommenteissa paheksuttiin sitä, että nuoret eivät näytä kuvissa samoilta kuin todellisuudessa.

Kieltämättä ulkonäön keinotekoinen parantelu vähentää ulkonäköön liittyvää hyväksyntää. Tätä varausta lukuun ottamatta olen eri mieltä. Kohtuullinen parantelu on sallittava nuorten suojelemiseksi, sillä miksi ihmeessä ketään kiusataan sen takia, että juuri kuvausaamuksi otsaan on noussut finni? 

Uutisessa haastatellun äidin mukaan koulukuvan tulee olla autenttinen dokumentti tietystä ikäkaudesta.Hänen mielestään "ei yhtään haittaa, vaikka hiukset vähän törröttää ja on sennäköinen kun nyt sinä aamuna on ollut". 

Ajatteleeko äiti omista kuvistaankin samoin? Onko aikuinen valmis siihen, että hänen hiuksensa sojottavat kuvissa miten sattuu?

Ei ole reilua, että keskenkasvuinen nuori pakotetaan autenttisuuden esitaistelijaksi samalla, kun aikuisten oma maailma on täynnä sievistelyä. Vaalien ehdokaskuvia parannellaan, ja CV:hen valitaan kuvat, joissa ryppyjä ei näy. Kun kuvanmuokkaus ei enää riitä, ostetaan kirurgiaa.

Lisäksi tavaratalon alakerrat ovat täynnä kosmetiikkaa, joka hävittää ihmisten kasvoilta "autenttisuuden". Ihmettelen, miksi ulkonäön virheet saa meikata piiloon, mutta niitä ei saisi häivyttää kuvasta teknisesti?

Liika on tietysti liikaa muokkaamisessakin.

 Kuva on aito, mutta kasvoja on muokattu.

Esikoisensa tomerat vanhemmat

Lääkäri paljasti arvionsa käynnin tarpeellisuudesta kysymällä lapsen vanhemmilta: "Onko tämä teidän ensimmäisenne?"

Kolmikuukautisen esikoisen vanhemmat eivät ole enää niin tumpuloita kuin aivan alussa. Kuitenkin he ovat jokaisessa uudessa elämänvaiheessa aloittelevia isiä ja äitejä.

Rippikoulun vanhempainillat olivat hyvä näkökulma kasvattamisen peruskysymyksiin. Rauhallisimpia olivat ne, jotka olivat edustamassa kolmatta tai neljättä lastaan. He olivat jo nähneet, että kaikesta huolimatta lapsista yleensä tulee ihan ihmisiä. Nämä vanhemmat saattoivat uskoa, että kuopuksestakin tulisi.

Esikoistaan isissä ja äideissä oli erityisesti yksi ryhmä, joka vähän huvitti. Epävarmuutta ja pelkoja peitettiin omalla pontevuudella. Puhuttiin tiukkojen kotiintuloaikojen ja yleensä vahvan kontrollin puolesta.

Salaa hymyilin. Päätin olla pilaamatta heidän tomeruuttaan, sillä miksi särkisin sen, minkä elämä kuitenkin särkee ja pian särkeenkin. Mikä toimii kolmetoistavuotiaan kanssa, ei välttämättä toimi kolme vuotta myöhemmin.

Ajatuskuplassani luki jotain tällaista: "Nyt nuorella on ikää viisitoista, ja jo kahden vuoden kuluttua valtanne on mennyttä. Silloin hän on seitsentoistavuotiaana niin lähellä täysi-ikäisyyttä, että hän tottelee teitä vain, jos häntä sattuu huvittamaan. Olette menettäneet ehdottoman valtanne. Halutessaan hän tekee silloin mitä itse tahtoo."

Jalkapallo on Trumpiakin suurempi

Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa osoitti Qatarin MM-kisoilla epäilyä moraalia. Nyt se on vihdoin tehnyt sen, mitä myös muiden olisi pitänyt tehdä. Se on sanonut Trumpille, ettei hänellä ole rajatonta valtaa kaikkiin mahdollisiin asioihin. 

Trump oli kertonut, että ensi kesän MM-kisoissa hän kenties vaihtaa yhdysvaltalaisia ottelupaikkakuntia. Hän vetoaa turvallisuuteen, vaikka luonnollisesti kyse on politiikasta ja Trumpin suhteesta demokraattien hallitsemiin kaupunkeihin.

Fifa tyrmäsi Trumpin sanomalla, että kyseessä on Fifan turnaus ja säännöt, joten se itse päättää mitä kisoissa tehdään.

Erityisesti seuraava Fifan ajatus saa minut hykertelemään ja tuntemaan, että ainakin yksi ankea päivä on pelastettu: "Kaikella kunnioituksella nykyisiä maailmanjohtajia kohtaan, jalkapallo on heitä suurempi asia ja selviää heidän hallinnoistaan ja iskulauseistaan."

Soisin myös kirkonjohtajien sanovan ääneen, että maailmassa on suurempiakin voimia kuin Trump ja ne kaksi muuta veijaria maailman huipulta.

Romani vai romaani?

Sanat romaani ja romani ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Romaanilla tarkoitetaan laajaa, kuvitteellista proosakertomusta. Sen monimuotoisuutta kuvaa kirjailija Matti Pulkkisen lausuma, että romaani on sika, joka syö kaiken. Romani taas merkitsee samaa kuin vanhempi sana mustalainen, jonka sallittu käyttöaika alkaa olla lopuillaan.

Yleensä ei haittaa ratkaisevasti, että nämä sanat sekoittaa keskenään. Käyttöyhteydestä selviää, kumpi on mielessä, eikä korva tunnista eroa.

Joskus virhe voi kuitenkin olla nolo. Erilaisiin kansanryhmiin perehtynyt yliopiston opettaja ei saa erehtyä a-kirjainten määrässä. Ammateilla on vaatimuksensa. Bussinkuljettajankin on erotettava toisistaan kärkikolmio ja pakollisen pysähtymisen merkki.

Olen kerran nähnyt, kuinka yliopiston opettaja on kirjoittanut romanin sijasta romaani. Mietin, mitä tekisin. Hankkisinko itselleni pilkunviilaajan maineen, sillä joidenkuiden mielestä on samantekevää, onko yksi a-kirjain vähemmän vai enemmän? Entä mitä itse opettaja ajattelisi? Olisinko ärsyttävä tärkeilijä? Ja onko ylipäänsä syytä korjailla muiden ihmisten virheitä?

Mielestäni keksin ratkaisun. Lähetin yksityisviestin, että yksi a-kirjan kannattaisi poistaa. Melkein samassa sain vilpittömältä tuntuneen kiitoksen. Kirjoittaja korjasi äkisti virheensä. Näin tekee ymmärryksen ihminen, ei juutu mokaansa, vaan korjaa sen saman tien.

Sattuuhan näitä. Minultakin kesti kauan tajuta, että maailmankaikkeus on universumi eikä universiumi.