Monenlaisia lohdutuksia

Monesti lohdutellaan, että eräällä muulla on vielä huonompaa: Joku on juuri menettänyt nuorimman lapsensa... mutta jostain perheestä on kuollut kaksi lasta. Keittiössä oli tulipalo... mutta joltakulta paloi koko talo. Jalka katkesi... muttei sitä sentään amputoitu.

Ei sellaista tapausta olekaan, ettei jostain löytyisi vielä surkuteltavampi.

Bussipysäkillä palelevaa en kuitenkaan menisi lohduttamaan sillä, että Siperiassa on vielä kylmempää.

Kaikesta huolimatta kannattaa kuunnella toisenlaisia tarinoita ja hakea niistä uutta näkökulmaa.

Niin kuin sekin nainen, jonka kohdalla pysähdyin kysymään, millaista hänen elämänsä oli ollut tyttären kuoleman jälkeen. Hän kertoi, että miehellä oli ollut lievä infarkti ja poika oli työttömänä niin kuin hänen vaimonsakin. Uusi bussilinja kuitenkin sopii hänen kulkemisiinsa.

"Mutta joka päivä minä kiitän", hän sanoi, kääntyi ja meni äkisti pois.

70-luvun kouluissa oli hulabaloo

Jotkut toivovat palaamista 1970-luvun koulumaailmaan, koska silloin mukamas kaikki oli paremmin. Ei ollut. Menneisyyden ihannointia selittää joko muistinmenetys tai se, ettei ole nähnytkään niitä aikoja. - Blogitekstini on normaalia pitempi.


Kaikki Suomen lapset kahdessa tasoryhmässä

Kun elettiin 70-luvun alkua, niin sanotulla lukupäällä varustetut lapset ohjattiin neljän kansakouluvuoden jälkeen oppikouluun. Kaikki yhteiskunnan hyväosaiset pyrkivät saamaan jälkikasvunsa sinne, mutta mukaan mahtui myös köyhemmän väen koulutaidoiltaan lahjakkaimpia lapsia.

Jos lapsen tulevaisuus näytti olevan duunarin ammatissa, hänet jätettiin kansakouluun, joka muuttui kuuden vuoden jälkeen kansalaiskouluksi. Sillä tiellä koululuokkia tuli käytäviksi kahdeksan, kun taas oppikoulua käytiin vähintään yhdeksän vuotta, minkä jälkeen seurasi kolmivuotinen lukio.

Kaikkein lahjattomimmat jäivät irtopaloiksi kansa- ja kansalaiskouluun. Siellä oli sellaisiakin oppilaita, jotka olisivat menestyneet myös oppikoulun puolella. Esimerkiksi köyhyys jarrutti heidän opiskelujaan.

Koulujärjestelmä oli valuvikainen, koska se jakoi kansakunnan kahtia.


Luokkahuoneiden hulabaloo

Joissakin oppikouluissa työrauha oli epäilemättä hyvä, oppilasaineshan oli valmiiksi valikoitu. Kaaosta oli silläkin puolella, niin kuin omat muistoni kertovat. Joillakuilla opettajilla oli kaikesta huolimatta auktoriteettia, vaikka luokkatilassa saattoi olla yli neljäkymmentä oppilasta. 

Monilla opettajilla ei ollut taitoa eikä arvovaltaa. Heidän tuntinsa repesivät lennokkien heittelyksi ja yleiseksi hulabalooksi, jonka kaltaista en ole tavannut missään nykymuotoisessa koulussa. Rauhallisimmat oppilaat keskittyivät jätkänshakkiin tai vapaaseen piirusteltuun. Monet tunnit kuluivat niin, että kukaan ei oppinut mitään.

Eräs pienikokoinen nainen tuli ensimmäistä kertaa luokkaamme, kun samaan aikaan tapahtui jotain hauskaa. Sen nähdessään hän alkoi hysteerisesti hihittää. Tämän jälkeen hän yritti palauttaa auktoriteettia seuraavat neljä vuotta. Miesopettajat eivät välttämättä olleet sen menestyksekkäämpiä.


Jossain oli vielä pahempaa

Käymäni Järvenpään yhteiskoulu oli pääsykokeiden perusteella laadukkaampi koulu kuin naapurissa olleet Kellokoski, Jokela ja Hyrylä. Voisi päätellä, että niissä oli vielä levottomampaa.

Kerran kotonamme oli vieraisilla Helsingissä biologiaa opettanut nuori nainen. Hänen kertomuksiaan päiviteltiin meillä kotona monta päivää. Ahdistuksessaan hän kertoi sekasorrosta, joka huipentui opettajanpöydälle syljeskelemiseen. Tietääkseni hän vaihtoi ammattia.

Kerran kävin erään luokkatoverini kanssa hoitamassa jotain vastuutehtävää Järvenpään kansalaiskoulun puolella. Siellä vasta oli hulabaloo. Mielikuvissani kaikki koulun oppilaat juoksentelivat sinne tänne kuin sekopäiset. Oli tavallinen talvinen arkipäivä ja meno oli kuin vappuhulinoissa. Ehkä muistini liioittelee näkemääni, mutta joka tapauksessa jäi mieleeni, että oppituntien aikana luokkien ovet pidettiin lukittuina. Koulunkäynnin ainoa tavoite oli pitää oppilaat sisällä luokissa oppituntien ajan. Jos siitä koulusta olisi pitänyt siirtää joku oppilas tarkkailuluokalle, olisi joutunut siirtämään kaikki.


Opettajien vaatimattomat taidot

Ratkaiseva ero nykykoulun ja 1970-luvun välillä on opettajien pedagogisissa taidoissa. Voisin hyvin kirjoittaa pitkät muistelmat tästä aiheesta, mutta olkoon tällä kertaa. 

Kouluaikanani oli opettajia, jotka yrittivät kasvattaa sotavuosien moraalilla Woodstockin ja Ruisrockin tunteneita nuoria. Oli todella olemassa "sukupolvien välinen kuilu", joka oli tuon ajan suosituimpia käsitteitä. Asiansa osanneita opettajia oli vain vähemmistö. Kurinpitotaito ei taannut edes alkeellisia opetustaitoja. Olen saanut omasta koulustani lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka asioita ei ainakaan kannata tehdä.

Joku somekirjoittaja on muistellut, että 70-luvulla opettaja saattoi lyödä karttakepillä näpeille. Ei kuitenkaan lyöty, onneksi. Se aika oli jo mennyt.

Luokalle jättämisen perinnettä en kiittelisi. Jos tammikuussa alkoi näyttää selvältä, että oppilas ei missään tapauksessa onnistuisi pääsemään seuraavalle luokkatasolle, hän oli koko talven ja kevään vapain mahdollinen olento. Ei ollut keinoa, jolla häntä olisi voinut kiristää tai patistaa. Suurempi uhka oli siinä, että koulumenestyksen puutteessa saattoi tulla siirretyksi oppikoulusta kansalaiskouluun. Varsinkin ns. paremmissa perheissä se oli häpeä.



Peruskoulun tultua

Kun tuli kaikille yhteinen peruskoulu, päästiin kansakunnan jakamisesta kahtia. Valitettavasti kaikista ei ollut opiskelemaan kaikkea sitä, mikä tavoitteiksi oli asetettu. 

Apua haettiin tasoryhmistä. En ota kantaa siihen, olisivatko ne nykyään hyväksi vai pahaksi, mutta ymmärtääkseni niistä luopuminen johtui pedagogisista syistä. Varsinkin poikaoppilaat valitsivat helpoimmat kurssit ja tämän vuoksi sulkivat ovet jatko-opinnoilta. Olen kenties väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle jäi.

Painotan muutenkin, että kirjoittamani muistot kuvaavat vain omaa koulutietäni. Joku toinen on nähnyt asian toisin, mutta hänkään ei osaa kirjoittaa omia kokemuksiaan muualta kuin omalta koulutieltään. Kaikki olemme oman elämämme vankeja.

Jos haluaa päästä vielä syvemmälle kuvaamaani aikakauteen, kannattaa lukea Olli Jalosen erinomainen, Hämeenlinnaan sijoittuva romaani Poikakirja. Sitä lukiessa minun oli helppo päästä tunnelmaan.

Ihmisen kotirooli omansa

Kotini ulkopuolella olen ollut tekemisissä nuorten, vähän yli viidentoista ikäisten nuorten kanssa enemmän kuin oman itseni ikäisten kanssa. 

Tämä elämänvalinta ei harmita. Niin paljon olen oppinut, ja niin suuret määrät olen saanut nuorista elämänpituisia tuttavia tai peräti ystäviä, eivätkä he ole olleet koko ikäänsä alle kaksikymppisiä. Ikänäkö on alkanut vaivata heitäkin, ja niin minulla on nykyään isot määrät tuttuja kaikissa ikäluokissa. 

Monet nuorten kanssa käymäni keskustelut ovat jääneet mieleeni, kuten se tapaus, kun istuin bussissa vierekkäin erään kuudentoista ikäisen tytön kanssa. Jostain sain syyn kiitellä hänen miellyttävää tyyliään ja kykyä ottaa muut ihmiset huomioon.

– Varmaan joo, täällä, hän sanoi. – Mutta tiedätkös että kotona minä olen ihan kauhea.

Taisin vaikuttaa yllättyneeltä.

– Mutta eiks ole parempi niin päin? hän sanoi. – Eiks vaan?

Kiusallinen jatkokysymys

Tietyissä piireissä kuvaus Kaanaan häistä on Raamatun suosikkikertomuksia. Niinpä olen saanut lukemattomia kertoja vastata kysymykseen tai huomautukseen: "Eikös se Jeesuskin muuttanut veden viiniksi niissä Kaanaan häissä?"

En häkelly tällaisesta kysymyksestä. Minullahan on riittävästi pohjatietoa. 

Tunnen hyvin raamatunkertomuksen yksityiskohdat ja sen aikahistorialliset ulottuvuudet. Olen perillä sekä muinaisen Palestiinan viinikulttuurista että suomalaisista juomatavoista, eikä alkoholipolitiikan tieteellinen tutkimuskirjallisuuskaan ole minulle vierasta.

Niinpä olen osannut sanoa, että kahdentuhannen vuoden takaisesta maailmasta ei voi vetää suoria yhteyksiä nyky-Suomeen. Viinivyöhykkeellä ja koillisella vodkamaailmalla on eronsa.

Olen voinut olla melkeinpä ylpeä vastauksestani. Olen nähnyt, että vastaukselleni on jopa ymmärtäväisesti nyökkäilty.

Kaikki olisi minun puoleltani silkkaa menestystä, ellen olisi joutunut kuulemaan jatkokysymystä: "Mutta eikös se Jeesuskin muuttanut veden viiniksi?"

Kiitos ihan mistä vain

Kiitos 

alennusmyynneistä,
UMK:sta,
dekkareista,
Kalpan ja Jukurien välisestä pelistä,
sprinttihiihdosta,
uimahalleista,
näyteikkunoista
latukoneista,
pullakahveista,

akkuporakoneista,
räsymatoista,
kirkonmenoista,
tanssista tähtien kanssa,
FC Barcelonasta,
villasukista,
lumisateesta (taas),
kiinalaisesta ravintolasta,
rakennekynsistä,

kaikesta mikä hetkeksi huojentaa,
jottei koko ajan tarvitsisi ajatella miehiä,
jotka ojentaessaan kätensä tervehdykseen eivät ymmärrä taivuttaa kyynärtaivettaan ja
jotka armahtavat vain tovereitaan, kavereitaan
tovarištš, Alte Kameraden, my dear friends.

Elämä perustuu tavallisiin tekoihin

Olen lukenut Eeva Kilveltä kaksi kirjaa, toinen on Se mitä ei koskaan sanota ja toinen on Talvisodan aika. Niiden pohjalta en lainkaan ihmettele, että hänet on joskus mainittu Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.

Arvostuksestani huolimatta en ole kuitenkaan Kilven kanssa kaikesta samaa mieltä - ja kenen kanssa olisinkaan?

Mielestäni seuraavat Kilven sanat todistavat melkeinpä ymmärtämättömyyttä, tai sitten ne pätevät vain tarkoin rajatussa maailmassa: "Minulla oli tunne, ja on yhä, / että jos jotakin ei voi tehdä omaperäisesti, / sitä ei kannata tehdä ensinkään. / Tavanomaisen takia ei todella kannata nähdä vaivaa."

Ehkä sanat ovat paikallaan kirjallisuudesta puhuttaessa, sillä voi kirjailijaa, joka luo vain latteuksia! Muuten elämä kuitenkin perustuu loppumattomaan määrään tavallisia tekoja. 

Myllärin hyvää rutiinia on jauhaa leivän tekoaineet tavallisesta viljasta. Bussikuski ajaa vakiovuorolla matkustajat töihin ja kouluihin. Joukkueen muut yhdeksän vartioivat tiukasti heille määrättyjä pelaajia, jotta joku Lionel Messi voi kirmata vapaasti.

Ulkoilmakaverin ilmestys kirkossa

Olen paraikaa Lappeenrannan suunnalla käymässä, ja mieleeni tuli muisto Lappeenrannan keskustan kirkosta vuosien takaa.

Oli niitä marraskuun aamuja, jolloin pärjää ilman karvalakkia, mutta lätäköt ovat jäässä ja puut huurteisia. 

Kirkonmenoissa ei vielä oltu saarnassa, kun kirkon pääovi liikahti saranoillaan. Pian alkoi tuntua, että käytävää pitkin käveli joku. Kun hän oli ohittanut penkkirivini, saatoin nähdä ulkoilmakaverin, joka kulki linttaan astutuissa kengissään. Parta oli ajamatta ja hiukset pesemättä, niin minä muistan.

Ristikirkon keskustassa, kahden käytävän risteyksessä hän kääntyi ja katsoi meihin, kirkkokansaan. Odotimme, mitä hän sanoisi, sillä asiaa hänellä tuntui olevan. Ehkä vahtimestarit jo virittelivät lähtötelineitään, mutta sitten ei tapahtunut mitään. 

Sinä vain vaikenit ja menit sivuovesta ulos.

Olen varma, että tämän ilmeisemmin Kristus ei koskaan ilmesty minulle.

Mailman kaikissa maissa

Vantaalainen kaupunginvaltuutettu Juha Suoniemi on juuri julkaissut kirjan Matkalla maailman kaikissa maissa. Taloustieteen silmin.

Mainostekstien mukaan hänelle on tapahtunut paljon: "puukkohyökkäyksen kohteeksi Norsunluurannikolla, seksuaalirikoksen uhriksi Filippiineillä, pidätetyksi Djiboutissa, koiralauman hyökkäämäksi Marshallinsaarilla, huumatuksi Virossa, syklonin silmään Tuvalussa ja koronapositiivisena Keski-Afrikan tasavaltaan".

Joitakin vuosi sitten kuuntelin radio-ohjelman tamperelaismiehestä, joka niin ikään on käynyt maailman kaikissa maissa. Hänen nimeään en muista, mutta muuten haastattelu jäi mieleen.

Toimittaja kysyi tamperelaismieheltä, millaisiin vaaroihin hän oli joutunut matkoillaan. Mies vastasi. "En minkäänlaisiin. Olen aina ollut selvin päin ja olen tiennyt mitä teen."

Radiotoimittajan hämmennyksen saattoi kuulla. Hiljaisuudessa huusi hänen ajatuksensa: "Mistäs minä nyt teen tarvittavat lisäminuutit tähän ohjelmaan?"

Imartelun voima

Imartelu on eräänlaista valehtelua. Se on tehokkaimpia manipulointikeinoja. Se tepsii lähipiiriin ja varsinkin puolituttuihin ja ehkä toimii jopa kansainvälisessä politiikassa. Edes legendaarinen psykologi ei ole siitä vapaa.

Ehdollistumisen käsite liittyy maailmankuuluun psykologiin B. F. Skinneriin. Hän on tarkoittanut välineellisen ehdollistumisen käsitteellä vaikkapa sitä, että kun koira saa istuutuessaan herkkupalkinnon, sen istuutumisen taipumus kasvaa.

Kerran Skinnerin omat opiskelijat kujeilivat professorinsa kustannuksella ja saivat hänet noudattamaan ehdollistumisen lakeja hänen itsensä sitä huomaamatta.

Skinnerin tapana oli vaeltaa luennoillaan edestakaisiin kuulijoiden edessä. Opiskelijat päättivät, että seuraavalla luennolla hänen kävellessään salin oikealle puolelle siellä istuvat nyökkäisivät hyväksyvästi hänen sanomisilleen. Kun hän taas käveli vasemmalle puolelle, siellä istuvat eivät reagoineet millään tavalla.  

Pian professori vietti huomattavasti enemmän aikaa salin oikealla puolella. Tämän jälkeen vasen ja oikea puoli vaihtoivat osia. Hetken kuluttua professori alkoi viettää enemmän aikaa vasemmalla puolella.

Myöhemmin Skinnerille kerrottiin opiskelijoiden järjestämän kokeen tarkoituksesta. Ilmeni, ettei hän ollut huomannut tulleensa manipuloiduksi. Paljastui, että maailmankuulun psykologinkin liikkumista saattoi säädellä yksinomaan nyökkäämällä ja hymyilemällä. Niin tehokasta on imartelu.
Lähteenäni on Gerd Gigerenzerin kirja Miten säilyttää äly älymaailmassa.

Tutkimus: jo kännykän näkyvillä olo häiritsee keskittymistä

En ole ollut yli kolmeen vuoteen tekemisissä viidentoista ikäisten nuorten kanssa, ja omat koulumuistoni ovat syvältä 1900-luvulta. En olekaan osallistunut koulujen kännykkäkeskusteluihin. Puhukoot ne, jotka asiasta jotain tietävät. 

Silmiini osui kuitenkin aiheesta tehty tutkimus, jota rohkenen selostaa. 

Valmistumisvaiheessa olevien opiskelijoiden testiryhmä jaettiin kolmeen osaan. Ensimmäiset jättivät puhelimensa aulaan, toiset panivat ne taskuunsa tai laukkuunsa ja kolmannet pöydälleen soitto-ominaisuudet ja värinä suljettuina näyttö alaspäin. 

Tavanomaisen tarkkaavaisuus- ja älykkyystestin voittajia olivat puhelimensa aulaan jättäneet ja häviäjiä ne, joiden puhelin oli omistajansa vierellä. Tulos osoitti, että jo puhelimen näkyvillä olo häiritsee keskittymistä. Saman kokeen uudessa versiossa ilmeni, että puhelimen virran sammuttaminen ei muuttanut testituloksia. 

Erityisen kohtalokkaita ovat aikuisten kännykkätavat. Yhdysvaltain liikenteessä tekstailevat autoilijat tappavat noin kahdeksan ihmistä joka päivä.

Lähteenäni on Gerd Gigerenzerin kirja Miten säilyttää äly älymaailmassa. Gigerenzer on Max Planck -instituutin sopeutumiskäyttäytymisen ja kognition keskuksen emeritusjohtaja. Kirja on tärkein tekoälyä ja algoritmeja käsittelevä teos, mitä eteeni on sattunut. Sen lukemiseen riittää lukio-opintoihin kykenevä ymmärrys.

Hiiri juoksi makaavan kissan suuhun

Vanhemmilla on huolensa. Yksi niistä on, että lasten ja nuorten aika menee kavereiden kanssa, vaikka pitäisi olla lukemassa läksyjä. Huoli voi olla perusteltu, mutta jokaisella haitalla on myös etunsa.

Toisinaan olen muistellut muuatta nuorta miestä, jonka koulumenestystä en lainkaan tunne. Sen sijaan tiedän, että hänellä oli kyky hankkia kavereita ja päästä heidän suosioonsa.

Hän oli juuri tullut armeijasta kotiin. Töitä ei ollut, eikä hän näyttänyt ainakaan heti tekevän mitään erityistä työn saamiseksi. Kunhan makaili sohvalla. Äiti alkoi hermostua ja valitti, että työt eivät tule sohvalle eikä ruoka juokse makaavan kissan suuhun.

Kesken äidin patisteluiden soi puhelin. Armeijakaveri soitti ja tarjosi pojalle työtä. Poika otti tarjouksen vastaan ja hymyili äidilleen voittajan hymyä, ja olihan äidin kannalta varsin kiusallista, että olisi pitänyt iloita omassa väärässä olemisestaan.

Äiti turvautui ensimmäisenä mieleen pälkähtäneeseen ajatukseen: "Hyvä että näin. Mutta älä kuvittele, että se menee aina näin."

Niin kuin ei tietysti menekään.

Onko tupakansavuissa tai kaiutinten äänissä eroja?

Muistan vuosien takaisen tutkimuksen, jonka mukaan tupakoitsijat eivät erottaneet sokkotestissä erimerkkisiä tupakoita toisistaan. Mielikuvat olivat syntyneet vain askien ja mainosten perusteella. Savu oli kaikissa samanlaista. Edes niin sanotut kevytsavukkeet eivät oikein erottuneet vahvemmista.

Edellä sanomani on muistinvaraista tietoa, ja siksi siihen ei pidä luottaa liikaa. Sen sijaan joulukuun viimeisessä Tekniikan maailmassa on tutkittua tietoa siitä, erottuvatko uusimman tekniikan äänentoistolaitteet vanhan ajan huippulaitteista.

Oli syntynyt myrskyisä väittely, kun vanhojen hifilaitteiden kerääjä oli väittänyt lehden sivuilla, että keskihintaluokan vahvistin 1980-luvulta hakkaa musiikin kuuntelussa mennen tullen uuden, paljon kalliimman vahvistimen.

Niinpä lehti järjesti sokkokuuntelutestin, jossa takavuosien huippulaitteet asetettiin tämän päivän huippulaitteita vastaan. Alan todelliset osaajat kutsuttiin sokkotestiin. 

Ennakko-odotusten vastaisesti laitteistot olivat testissä hyvin tasaväkiset. Kaikilla kuulijoilla suosikki vaihteli musiikinlajin mukaan. Vanhempi laitteisto sai keskiarvoksi arvosanan 7,4 ja uudempi lukeman 7,9.

Ero oli jonkinlainen, mutta lähes olemattoman pieni ja ainakin ns. tavallisen ihmisen kannalta huomaamaton. Ajatus uuden kaiutinteknologian selvästä ylivoimaisuudesta vähintään kyseenalaistui.

Siunaillaan autot, vimpaimet ja vajat

Bolivian ja Perun rajalla melkein neljän kilometrin korkeudessa on Titicaca-niminen järvi. Sen rannalla on pieni kaupunki, jonka kirkon edustalla olen nähnyt katolisen papin kulkevan jeepin ympäri, pirskottelevan vettä auton päälle ja siunaavan sen käyttöä varten. Skandinaavisena luteranona hieman hämmästelin menoa, mutta toisaalta ymmärsin. Andien kylkiä luikertelevat vuoristotiet eivät ole liikenneturvallisuuden huippusuorituksia.

Jeeppi on merkillisintä mitä minä olen nähnyt siunattavan. Kenties olen ollut paikallakin, kun jokin uusi seurakunnallinen tila on saanut siunauksensa. Ymmärrän, että ehtoollisastiat siunataan ennen niin käyttöä. 

Lisäksi olen kuullut, että on siunattu tehtaita ja liikekeskuksia. Hailuodon saaressa Oulun edustalla siunattiin metsästysseuran uusi lahtivaja. 

Lontoossa siunattiin rahamaailmassa työskentelevien matkapuhelimia. He pitivät kännyköitään ylhäällä, kun kirkkoherra David Parrott luki siunauksen. Tapa oli "historiallinen ja juonsi juurensa aikaan, jolloin työväki toi käyttämänsä työkalut siunattaviksi ensimmäisenä maanantaina palattuaan joulunvietosta".

Nämä ovat esimerkkejä siunauksista, joiden äärellä joudun pataluterilaisena venyttämään omien käytäntöjeni rajoja, mutta menkööt minun puolestani, kunhan ei ruveta aseita siunailemaan. 

Kevätkylvön siunaamiseen lähtisin mielelläni mukaan, enkä kieltäisi siunausta isommilta eläimiltäkään, mutta hyttyset jättäisin omilleen. Jokainen ihminen ansaitsee siunauksensa, vaikka olisi sitten joku Jammu Siltavuoren kaltainen. Jumala toimii rajattomasti, ihminen vetelee viivoja itsensä ja kaltaistensa välille.

Jalostaako tai viisastaako kärsimys?

Ihmiselämän suuria ja ikuisia kysymyksiä on se, jalostaako kärsimys ihmistä tai tekeekö se hänestä viisaan. Aiheesta ei ole kaiken kattavaa tieteellistä tutkimusta, ja tuskin sitä ikinä ilmestyykään. Jokainen arvioi asiaa vain silmä- ja korvapariensa varassa.

En minäkään osaa sanoa muuta kuin sen, miltä näkemäni ja kuulemani pohjalta on tuntunut. Joku toinen on yhtä pätevä sanomaan käsityksensä.

Ainakaan en usko siihen, että kärsimys olisi jalostusautomaatti. Varmasti on niitäkin ihmisiä, joista se pusertanut elämänymmärryksen esiin ja auttanut kulkemaan muiden ihmisten tukena. Kuitenkin on yhtäläisesti niitä, jotka eivät suinkaan ole jalostuneet, vaan ovat katkeroituneet mustaksi, kovaksi kiveksi, elämän keskellä kaiken valon sisään imeväksi mustaksi aukoksi.

En usko siihenkään, että paljon kärsineet olisivat erityisen viisaita ihmisiä. Monet eivät opi virheistään eivätkä onnettomuuksistaan. Se on harmillista, mutta niin se vain menee.

Teen kuitenkin yhden varauksen: Jokainen viisaana pidettävä ihminen kuljettaa sisällään myös kärsimystä ja menetystä. Ilman niitä syntyy vain pinnallista hyvinvointia.

Ja vielä on varauksen varaus. Muuan toista lastaan hautaamassa ollut isä sanoi: "Tämä varmaan tekee minusta viisaan ihmisen. Näin viisaaksi en vain olisi halunnut tulla."

Palaneen raunioilla

Unohduksensa välttänyt

Tekstien vaikeatajuisuus ei ole estänyt Mirkka Rekolaa nousemasta kuuluisuuteen. Hänen kuolemansa noteerattiin valtakunnallisissa uutislähetyksissä, ja hänestä on hiljattain ilmestynyt kaksiosainen elämäkerta.

Minulla on ohut henkilökohtainen suhde Rekolaan. Tämä johtuu siitä, että tunnen hänen sukuaan ja asun kilometrin päässä talosta, jossa hän on viettänyt pitkiä aikoja lapsuuttaan. 

Rekolan ensimmäisten vuosien moneen kertaan muisteltuja tapahtumia on ollut se, kuinka hän viisikuukautisena nyyttinä putosi reestä lumihankeen. "Mirkka putosi!" äiti huusi. Hevosta toppuuteltiin, käärö haettiin lumesta ja otettiin taas kyytiin.

Mirkka Rekolan monissa lapsuudenmuistoissa on varjonsa. Hän kertoo, että on nähnyt monen ihmisen seisoneen jotenkin kynnyksellä ilman, että hänelle olisi sanottu mitään. Samalla hän tunsi, että hänenkin oma elämänsä oli kynnyksellä elämistä.

Yhden kerran olen istunut Rekolan kanssa samassa kahvipöydässä. Silloin keskustelu vei hänen kirjailijanuraansa. Hän sanoi pelänneensä, että elämä menisi ohi eikä häntä huomattaisi, koska hän oli solahtanut jonnekin kirjallisten rintamien ja muotien väliin. Lopulta hänet nähtiin ja häntä alettiin arvostaa. 

Tunnen Rekolan tuotantoa häpeällisen huonosti. Erästä hänen runoaan olen kuitenkin käyttänyt kahdesti, kerran häissä ja kerran ristiäisissä. "Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille." - Eikös ole komeasti kirjoitettu?

Ohjeita presidentin puheenkirjoittajille

Alexander Stubbin uudenvuodenpuheessa oli kauniita sanoja. Puheena se oli perinteistä poliitikkomössöä niin kuin muidenkin suomalaispoliitikkojen puheet. Urho Kekkonen oli taitava, ja Timo Soini oli hyvä. Sanna Marin väläytteli, mutta muuten puheet ovat maga cum laude -arvosanan ainekirjoitusta. Barack Obama ja Donald Trump ovat puheen pitäjinä viisi mailia edellä suomalaisia kollegoitaan.

Kohtalaisen pienillä muutoksilla tulos paranisi paljon.

Olisi opittava Aristoteleeltä, että näytelmässä on alku, keskikohta ja loppu. Tarvitaan rytmiä ja jaksottelua. Puhe ei saa olla tasapaksuinen makkara. Osat erotetaan toisistaan tauoilla. Jaksottelun tuntua vahvistaisivat myös jonkinlaiset otsikkolauseet, kuten "Seuraavaksi sanon jotain ulkosuhteistamme".

Tarvittaisiin myös konkretiaa ja jokin kertomus. Aineistoa luulisi kertyvän lukuisilta matkoilta tai hyvistä kirjoista. Niinpä kuultaisiin jotain tällaista: "Kouvolan torilla tuli muuan äiti kertomaan perheensä elämästä että..." 

Kriittisiä mielipiteitä voisi havainnollistaa konkreettisilla tosiasioilla. Yleinen jorina kännyköistä terävöityisi sillä tiedolla, että lukiolaistytöt viettävät puhelimella keskimäärin kuusi tuntia päivässä.

Pilkun viilaamisen puolelle jo menee havaintoni, että Stubbin puheessa oli suomenennätysmäärä monikon ensimmäisen persoonan imperatiivia (menkäämme, olkaamme). Lopussa ollut Jumalan siunauksen toivotus oli lähinnä kumarrus tietyille äänestäjäryhmille. Sen kuultuani en tuntenut itseäni sen kummemmin siunatuksi.