Monenlaisia lohdutuksia

Monesti lohdutellaan, että eräällä muulla on vielä huonompaa: Joku on juuri menettänyt nuorimman lapsensa... mutta jostain perheestä on kuollut kaksi lasta. Keittiössä oli tulipalo... mutta joltakulta paloi koko talo. Jalka katkesi... muttei sitä sentään amputoitu.

Ei sellaista tapausta olekaan, ettei jostain löytyisi vielä surkuteltavampi.

Bussipysäkillä palelevaa en kuitenkaan menisi lohduttamaan sillä, että Siperiassa on vielä kylmempää.

Kaikesta huolimatta kannattaa kuunnella toisenlaisia tarinoita ja hakea niistä uutta näkökulmaa.

Niin kuin sekin nainen, jonka kohdalla pysähdyin kysymään, millaista hänen elämänsä oli ollut tyttären kuoleman jälkeen. Hän kertoi, että miehellä oli ollut lievä infarkti ja poika oli työttömänä niin kuin hänen vaimonsakin. Uusi bussilinja kuitenkin sopii hänen kulkemisiinsa.

"Mutta joka päivä minä kiitän", hän sanoi, kääntyi ja meni äkisti pois.

70-luvun kouluissa oli hulabaloo

Jotkut toivovat palaamista 1970-luvun koulumaailmaan, koska silloin mukamas kaikki oli paremmin. Ei ollut. Menneisyyden ihannointia selittää joko muistinmenetys tai se, ettei ole nähnytkään niitä aikoja. - Blogitekstini on normaalia pitempi.


Kaikki Suomen lapset kahdessa tasoryhmässä

Kun elettiin 70-luvun alkua, niin sanotulla lukupäällä varustetut lapset ohjattiin neljän kansakouluvuoden jälkeen oppikouluun. Kaikki yhteiskunnan hyväosaiset pyrkivät saamaan jälkikasvunsa sinne, mutta mukaan mahtui myös köyhemmän väen koulutaidoiltaan lahjakkaimpia lapsia.

Jos lapsen tulevaisuus näytti olevan duunarin ammatissa, hänet jätettiin kansakouluun, joka muuttui kuuden vuoden jälkeen kansalaiskouluksi. Sillä tiellä koululuokkia tuli käytäviksi kahdeksan, kun taas oppikoulua käytiin vähintään yhdeksän vuotta, minkä jälkeen seurasi kolmivuotinen lukio.

Kaikkein lahjattomimmat jäivät irtopaloiksi kansa- ja kansalaiskouluun. Siellä oli sellaisiakin oppilaita, jotka olisivat menestyneet myös oppikoulun puolella. Esimerkiksi köyhyys jarrutti heidän opiskelujaan.

Koulujärjestelmä oli valuvikainen, koska se jakoi kansakunnan kahtia.


Luokkahuoneiden hulabaloo

Joissakin oppikouluissa työrauha oli epäilemättä hyvä, oppilasaineshan oli valmiiksi valikoitu. Kaaosta oli silläkin puolella, niin kuin omat muistoni kertovat. Joillakuilla opettajilla oli kaikesta huolimatta auktoriteettia, vaikka luokkatilassa saattoi olla yli neljäkymmentä oppilasta. 

Monilla opettajilla ei ollut taitoa eikä arvovaltaa. Heidän tuntinsa repesivät lennokkien heittelyksi ja yleiseksi hulabalooksi, jonka kaltaista en ole tavannut missään nykymuotoisessa koulussa. Rauhallisimmat oppilaat keskittyivät jätkänshakkiin tai vapaaseen piirusteltuun. Monet tunnit kuluivat niin, että kukaan ei oppinut mitään.

Eräs pienikokoinen nainen tuli ensimmäistä kertaa luokkaamme, kun samaan aikaan tapahtui jotain hauskaa. Sen nähdessään hän alkoi hysteerisesti hihittää. Tämän jälkeen hän yritti palauttaa auktoriteettia seuraavat neljä vuotta. Miesopettajat eivät välttämättä olleet sen menestyksekkäämpiä.


Jossain oli vielä pahempaa

Käymäni Järvenpään yhteiskoulu oli pääsykokeiden perusteella laadukkaampi koulu kuin naapurissa olleet Kellokoski, Jokela ja Hyrylä. Voisi päätellä, että niissä oli vielä levottomampaa.

Kerran kotonamme oli vieraisilla Helsingissä biologiaa opettanut nuori nainen. Hänen kertomuksiaan päiviteltiin meillä kotona monta päivää. Ahdistuksessaan hän kertoi sekasorrosta, joka huipentui opettajanpöydälle syljeskelemiseen. Tietääkseni hän vaihtoi ammattia.

Kerran kävin erään luokkatoverini kanssa hoitamassa jotain vastuutehtävää Järvenpään kansalaiskoulun puolella. Siellä vasta oli hulabaloo. Mielikuvissani kaikki koulun oppilaat juoksentelivat sinne tänne kuin sekopäiset. Oli tavallinen talvinen arkipäivä ja meno oli kuin vappuhulinoissa. Ehkä muistini liioittelee näkemääni, mutta joka tapauksessa jäi mieleeni, että oppituntien aikana luokkien ovet pidettiin lukittuina. Koulunkäynnin ainoa tavoite oli pitää oppilaat sisällä luokissa oppituntien ajan. Jos siitä koulusta olisi pitänyt siirtää joku oppilas tarkkailuluokalle, olisi joutunut siirtämään kaikki.


Opettajien vaatimattomat taidot

Ratkaiseva ero nykykoulun ja 1970-luvun välillä on opettajien pedagogisissa taidoissa. Voisin hyvin kirjoittaa pitkät muistelmat tästä aiheesta, mutta olkoon tällä kertaa. 

Kouluaikanani oli opettajia, jotka yrittivät kasvattaa sotavuosien moraalilla Woodstockin ja Ruisrockin tunteneita nuoria. Oli todella olemassa "sukupolvien välinen kuilu", joka oli tuon ajan suosituimpia käsitteitä. Asiansa osanneita opettajia oli vain vähemmistö. Kurinpitotaito ei taannut edes alkeellisia opetustaitoja. Olen saanut omasta koulustani lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka asioita ei ainakaan kannata tehdä.

Joku somekirjoittaja on muistellut, että 70-luvulla opettaja saattoi lyödä karttakepillä näpeille. Ei kuitenkaan lyöty, onneksi. Se aika oli jo mennyt.

Luokalle jättämisen perinnettä en kiittelisi. Jos tammikuussa alkoi näyttää selvältä, että oppilas ei missään tapauksessa onnistuisi pääsemään seuraavalle luokkatasolle, hän oli koko talven ja kevään vapain mahdollinen olento. Ei ollut keinoa, jolla häntä olisi voinut kiristää tai patistaa. Suurempi uhka oli siinä, että koulumenestyksen puutteessa saattoi tulla siirretyksi oppikoulusta kansalaiskouluun. Varsinkin ns. paremmissa perheissä se oli häpeä.



Peruskoulun tultua

Kun tuli kaikille yhteinen peruskoulu, päästiin kansakunnan jakamisesta kahtia. Valitettavasti kaikista ei ollut opiskelemaan kaikkea sitä, mikä tavoitteiksi oli asetettu. 

Apua haettiin tasoryhmistä. En ota kantaa siihen, olisivatko ne nykyään hyväksi vai pahaksi, mutta ymmärtääkseni niistä luopuminen johtui pedagogisista syistä. Varsinkin poikaoppilaat valitsivat helpoimmat kurssit ja tämän vuoksi sulkivat ovet jatko-opinnoilta. Olen kenties väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle jäi.

Painotan muutenkin, että kirjoittamani muistot kuvaavat vain omaa koulutietäni. Joku toinen on nähnyt asian toisin, mutta hänkään ei osaa kirjoittaa omia kokemuksiaan muualta kuin omalta koulutieltään. Kaikki olemme oman elämämme vankeja.

Jos haluaa päästä vielä syvemmälle kuvaamaani aikakauteen, kannattaa lukea Olli Jalosen erinomainen, Hämeenlinnaan sijoittuva romaani Poikakirja. Sitä lukiessa minun oli helppo päästä tunnelmaan.

Ihmisen kotirooli omansa

Kotini ulkopuolella olen ollut tekemisissä nuorten, vähän yli viidentoista ikäisten nuorten kanssa enemmän kuin oman itseni ikäisten kanssa. 

Tämä elämänvalinta ei harmita. Niin paljon olen oppinut, ja niin suuret määrät olen saanut nuorista elämänpituisia tuttavia tai peräti ystäviä, eivätkä he ole olleet koko ikäänsä alle kaksikymppisiä. Ikänäkö on alkanut vaivata heitäkin, ja niin minulla on nykyään isot määrät tuttuja kaikissa ikäluokissa. 

Monet nuorten kanssa käymäni keskustelut ovat jääneet mieleeni, kuten se tapaus, kun istuin bussissa vierekkäin erään kuudentoista ikäisen tytön kanssa. Jostain sain syyn kiitellä hänen miellyttävää tyyliään ja kykyä ottaa muut ihmiset huomioon.

– Varmaan joo, täällä, hän sanoi. – Mutta tiedätkös että kotona minä olen ihan kauhea.

Taisin vaikuttaa yllättyneeltä.

– Mutta eiks ole parempi niin päin? hän sanoi. – Eiks vaan?

Kiusallinen jatkokysymys

Tietyissä piireissä kuvaus Kaanaan häistä on Raamatun suosikkikertomuksia. Niinpä olen saanut lukemattomia kertoja vastata kysymykseen tai huomautukseen: "Eikös se Jeesuskin muuttanut veden viiniksi niissä Kaanaan häissä?"

En häkelly tällaisesta kysymyksestä. Minullahan on riittävästi pohjatietoa. 

Tunnen hyvin raamatunkertomuksen yksityiskohdat ja sen aikahistorialliset ulottuvuudet. Olen perillä sekä muinaisen Palestiinan viinikulttuurista että suomalaisista juomatavoista, eikä alkoholipolitiikan tieteellinen tutkimuskirjallisuuskaan ole minulle vierasta.

Niinpä olen osannut sanoa, että kahdentuhannen vuoden takaisesta maailmasta ei voi vetää suoria yhteyksiä nyky-Suomeen. Viinivyöhykkeellä ja koillisella vodkamaailmalla on eronsa.

Olen voinut olla melkeinpä ylpeä vastauksestani. Olen nähnyt, että vastaukselleni on jopa ymmärtäväisesti nyökkäilty.

Kaikki olisi minun puoleltani silkkaa menestystä, ellen olisi joutunut kuulemaan jatkokysymystä: "Mutta eikös se Jeesuskin muuttanut veden viiniksi?"

Kiitos ihan mistä vain

Kiitos 

alennusmyynneistä,
UMK:sta,
dekkareista,
Kalpan ja Jukurien välisestä pelistä,
sprinttihiihdosta,
uimahalleista,
näyteikkunoista
latukoneista,
pullakahveista,

akkuporakoneista,
räsymatoista,
kirkonmenoista,
tanssista tähtien kanssa,
FC Barcelonasta,
villasukista,
lumisateesta (taas),
kiinalaisesta ravintolasta,
rakennekynsistä,

kaikesta mikä hetkeksi huojentaa,
jottei koko ajan tarvitsisi ajatella miehiä,
jotka ojentaessaan kätensä tervehdykseen eivät ymmärrä taivuttaa kyynärtaivettaan ja
jotka armahtavat vain tovereitaan, kavereitaan
tovarištš, Alte Kameraden, my dear friends.

Elämä perustuu tavallisiin tekoihin

Olen lukenut Eeva Kilveltä kaksi kirjaa, toinen on Se mitä ei koskaan sanota ja toinen on Talvisodan aika. Niiden pohjalta en lainkaan ihmettele, että hänet on joskus mainittu Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.

Arvostuksestani huolimatta en ole kuitenkaan Kilven kanssa kaikesta samaa mieltä - ja kenen kanssa olisinkaan?

Mielestäni seuraavat Kilven sanat todistavat melkeinpä ymmärtämättömyyttä, tai sitten ne pätevät vain tarkoin rajatussa maailmassa: "Minulla oli tunne, ja on yhä, / että jos jotakin ei voi tehdä omaperäisesti, / sitä ei kannata tehdä ensinkään. / Tavanomaisen takia ei todella kannata nähdä vaivaa."

Ehkä sanat ovat paikallaan kirjallisuudesta puhuttaessa, sillä voi kirjailijaa, joka luo vain latteuksia! Muuten elämä kuitenkin perustuu loppumattomaan määrään tavallisia tekoja. 

Myllärin hyvää rutiinia on jauhaa leivän tekoaineet tavallisesta viljasta. Bussikuski ajaa vakiovuorolla matkustajat töihin ja kouluihin. Joukkueen muut yhdeksän vartioivat tiukasti heille määrättyjä pelaajia, jotta joku Lionel Messi voi kirmata vapaasti.

Ulkoilmakaverin ilmestys kirkossa

Olen paraikaa Lappeenrannan suunnalla käymässä, ja mieleeni tuli muisto Lappeenrannan keskustan kirkosta vuosien takaa.

Oli niitä marraskuun aamuja, jolloin pärjää ilman karvalakkia, mutta lätäköt ovat jäässä ja puut huurteisia. 

Kirkonmenoissa ei vielä oltu saarnassa, kun kirkon pääovi liikahti saranoillaan. Pian alkoi tuntua, että käytävää pitkin käveli joku. Kun hän oli ohittanut penkkirivini, saatoin nähdä ulkoilmakaverin, joka kulki linttaan astutuissa kengissään. Parta oli ajamatta ja hiukset pesemättä, niin minä muistan.

Ristikirkon keskustassa, kahden käytävän risteyksessä hän kääntyi ja katsoi meihin, kirkkokansaan. Odotimme, mitä hän sanoisi, sillä asiaa hänellä tuntui olevan. Ehkä vahtimestarit jo virittelivät lähtötelineitään, mutta sitten ei tapahtunut mitään. 

Sinä vain vaikenit ja menit sivuovesta ulos.

Olen varma, että tämän ilmeisemmin Kristus ei koskaan ilmesty minulle.