Poika tarvitsee eri lahjoja kuin isä

Tuttuni, tulevan professorin tuleva vaimo oli nuoruudessaan digannut Marc Bolanin T. Rexiä. Myös David Bowie oli ollut kova. Huoneet oli tapetoitu idolien kuvilla. Levyt sai kinutuksi vanhemmilta, mutta jonkinlaiseksi nuoruuden traumaksi jäi se, että isä ja äiti eivät päästäneet 14-vuotiasta tytärtään Helsinkiin Bowien keikalle.

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, tuleva mies ei ollut aivan Bolanin eikä Bowien tasoinen rocktähti. Hän oli kuitenkin hieman sinne päin. Hänellä oli pitkät hiukset ja hän osasi soittaa bassoa.

Kun katselee nykyistä professoria, ensimmäisenä ei tule Marc Bolan. Professoripiireissä hankitaan menestystä toisenlaisilla ansioilla. 

Niin menee ihmisen elämä. Kun mies hankkii vaimoa itselleen, niistä taidoista ei ole apua professorinvirkoja jaettaessa. Ehkä tämä selittää sen, miksi isät eivät aina ole tyytyväisiä poikansa arvostuksiin. Vanhan miehen pätevyydellä ei pärjätä siinä todellisuudessa, jossa poika elää juuri nyt.

Rääväsuita ei haluta Suomeen

Kuulin ensimmäisen kerran Eppu Normaalia vanhan kaverini luona. Kappale olisi voinut olla toinen alkuajan teos Rääväsuita ei halua Suomeen. Se oli kuitenkin astetta vähemmän räävitön eli Poliisi pamputtaa taas.

Sanoin kappaleesta heti jotain kielteistä, mutta parissa viikossa muutin kantani ja minusta tuli punkmusiikin ystävä. Se oli tärkeää taustaääntä tärkeälle elämänvaiheelle, jolloin tulin Dostojevskiin.

Eppu Normaali ei koskaan ollut minulle Tuomari Nurmion veroinen, mutta bändien mitalisijoista se on aina kisannut. Alkuaan Pelle Miljoona taisi olla Eppuja tärkeämpi, mutta ajan myötä he nousivat Pellen edelle. He eivät juuttuneet punkiin eivätkä tehneet itsestään liian tärkeitä. He osasivat nauraa itselleen ja vähitellen oppivat myös soittamaan.

Eppu Normaalin salaisuus on myös elämänasenteessa, jonka Martti Syrjä ilmaisi Roskilden rockfestivaaleilla: "In Finland we call this reilu meininki."

Vihdoin Eppu Normaali on päättänyt vetäytyä lavoilta. Se ei hajoa, se vain lakkaa esiintymästä. Tässä on tyyliä.

Kun Martti Syrjä lauloi tuoretta kappalettaan Poliisi pamputtaa taas, kukaan ei olisi arvannut, että jonain päivänä tasavallan presidentti ilmoittaa Eput suosikkibändikseen. Nuoriso yllättää, kunhan sille vain annetaan aikaa.

Neuvo nopealle lohduttajalle: älä ole nopea!

Nopea neuvo lohduttajalle, älä ole liian nopea!

Kun ihminen menettää traagisesti läheisensä, monet ympärillä ovat mykkinä osaamatta lohduttaa. Tämä on turhaa alamittaisuuden tunnetta. Päinvastoin ei pidäkään syöksyä liian nopeasti lausumaan lohdutuksen sanoja. Sen sijaan voi halata ja katsoa lämpimästi, tai voi sanoa jonkin lyhyen myötätunnon sanan.

Ensimmäisestä shokista ja avohaavasta on pitkä matka jopa murheeseen, ja vasta kuukausien murehtimisen jälkeen on lohdun aika. Se on surujen arpeutumista.

Siksi mustimpaan yöhön joutuneelle ihmiselle ei pidä tarjota liian kirkasta valoa. Se vain häikäisee ja saa kääntämään katseensa pois. Enintään voi viitata kajastavaan aamutaivaaseen, ja jollekulle sekin voi olla liian kirkas.

Kun toinen auto tulee maantiellä vastaan pitkät päällä, ajattelen toisinaan, että siinä on taas niin kuin liian innokas lohduttelija. Minä en näe hänen valovoimansa alla mitään.

Ja kun Jumalasta puhutaan, on puhuttava hiljaa.

Kahvista säästäminen on järjen säästöä

Keski-Suomen hyvinvointialue on päättänyt, että palvelutaloissa ilmaiseksi esiintyville laulajille ei enää tarjota kahvia eikä teetä. Ensin ajattelin, että ollaanpas siellä pikkumaisia. Pian ymmärsin, ettei tämä ole pikkumaisuutta vaan suurta tyhmyyttä ja huonoa käytöstä.

Vakiomallin selitystä eli "taloudellista tilannetta" tarjotaan tähänkin. "Jos näissä viikoittain joitain kahvikupillisia tarjotaan, kyllä siitä joitain kustannuksia vuositasolla syntyy", sanoi hyvinvointialueen ikääntyneiden ja vammaisten palveluiden vastuualuejohtaja. (Titteli on kieltämättä komea.)

Saadaanko näillä keinoilla talous tasapainoon ja valtionvelka kuntoon? Taitavat kuitenkin ennemmin päteä Jeesuksen sanat: "Te siivilöitte hyttysen, mutta nielaisette kamelin."

Muuan tuttuni puolestaan kertoi, että hänen konsernissaan oli säästetty 1500 euroa kieltämällä kahvimaito. Viisaana miehenä hän oli lohkaissut, että eikös kahviin käytetty vesikin pitäisi ottaa huomioon. Sehän oli 200 euron vuosikustannus.

Olisin melkein valmis istuutumaan keskelle Mannerheimintietä kahvihetkien puolesta. Niissä ei ole kyse kahvista aineena, koska myös tee ja kaakao voivat toimia kahvina. Tärkeintä on idea. Kupposen äärellä vaihdetaan kuulumiset, hoidetaan pahatolot kuntoon ja saadaan parhaat ideat.

Ehkä se kaikki maksaa vähän, mutta paljon kalliimpaa on kutsua konsultti neuvomaan, miten ihmissuhteita rakennetaan ja pidetään yllä.

Lyhyt kierros tieteiden maailmassa

Olen yrittänyt saada järjestystä aikakautemme ymmärtämiseen. Tuntuu, että näin vaikeaselkoista ei ole ollut ikinä.

Mikä tieteenala parhaiten selittää ihmisen? Minä edustan ylpeästi teologiaa. Jokainen kai arvostaa sitä, minkä on valinnut omakseen.

On muitakin tärkeitä, kuten psykologia ja siihen rinnastettava sosiologia. Heikäläisillä on läpivalaisemisen valtaa, koska he tunnistavat eleet ja reaktiot, syyt ja seuraukset.

Mutta mitäpä oikeastaan on psykologia? Useimmat sen kuvaamat ilmiöt ovat pohjimmiltaan biologiaa. Suuri osa siinä tutkituista ilmiöistä selittyy hormoneilla ja geeneillä. 

Oikeastaan biologiallakaan ei ole ratkaisevaa merkitystä. Se on esiaste matkalla kemiaan. Mikä tahansa biologian kuvaama ilmiö on pohjimmiltaan sitä, että aineet reagoivat toisiin aineisiin.

Tai oikeastaan kemiallakaan ei ole väliä, koska aine on syvimmältään fysiikkaa. Viime kädessä koko fyysinen todellisuus on protoneita, neutroneita ja elektroneja. Se on kvarkkeja. Mutta miten kvarkit liittyvät siihen, että ihminen ottaa toisen ihmisen kädestä kiinni? 

Lopulta kierrokseni päättyy filosofi Ludwig Wittgensteiniin: "Vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisi vastattu, elämän ongelmia ei olisi vielä edes sivuttu."

Olin kiinnostava potilas

Lääkärilehden mukaan monet tuki- ja liikuntaelinten kirurgiset hoidot eivät juuri hyödytä. Esimerkiksi polvinivelkierukan osapoistot ovat jokseenkin turhaa toimintaa. 

Uutista lukiessani muistelin takavuosien reisivammaani. Vaiva oli tullut onnettomuudessa, ja sitä saattoi parhaiten kuvata niin, että jalkani ei ikään kuin ottanut alle.

Ymmärsin hyvin, ettei hoitotaktiikan valitseminen ollut helppoa. Kun olin kolmannen lääkärin poliklinikkavastaanotolla kuuntelemassa hänen arviotaan, totesin siihen ilman piikittelytarkoitusta, että arvio oli kolmas, minkä olin saanut. Hän taisi hetkeksi vähän närkästyä, kun luuli minun ilkeilevän.

Lopulta päädyttiin jumppaamiseen, mikä oli varmaan hyvä valinta. Kirurgia olisi ollut raflaavampaa kuin työläs jumppaaminen. Kerran tunnissa piti heittäytyä selälleen ja nostella jalkaa kolmekymmentä kertaa. Yllätin itseni olemalla kuuliainen potilas. Varmaan monet rippikoululaiset muistavat vieläkin sen kesän voimisteluliikkeeni, joita tein myös pitkällä bussimatkalla.

Kun vuotta myöhemmin kävin sairaalassa jälkipuheilla, lääkäri kertoi oikein odottaneensa minua. Olin ollut kiinnostava tapaus. Hän oli kirjoittanut vaivastani oppikirjoihin ja oli tyytyväinen, kun oli maltettu väistää leikkaus.

Faneista, fanattisuudesta ja intoiluista

Tunnustan olevani West Hamin jalkapallojoukkueen kannattaja, mutta faniksi en suostu. En lainkaan tunne omakseni sanaa, joka viittaa fanaattisuuteen. 

Stadionien päädyissä pomppivat ultrat ovat vierasta maailmaa. Yritän säilyttää järkikultani, ja erityisen tärkeää se on, kun on vaarana innostua liikaa.

Vierastan myös uskonnollista hurmosta, eikä edes Neil Youngin tai Tuomari Nurmion musiikki saa ryntäämään lavan eteen. En huuda massan mukana enkä nostele käsiäni tahdissa pystyyn, olenpa stadionilla, kirkossa tai festareilla. 

Edustanhan vakaata, graniitin harmaata luterilaisuutta. Hillityllä tavallani olen siihen kiintynyt, ehkä jopa siitä innostunut.

Eriasteisia fanaatikkoja kohtaa muuallakin kuin joukkotapahtumien hurmoksessa. Luulisi, että autot ovat vain kulkupelejä, joilla liikutaan paikasta toiseen, mutta monet miehet eivät ajattele lainkaan näin. Automerkkien puolesta ja niitä vastaan ollaan kiihkeitä. Tunnustaudutaan brändeihin ja voimalinjoihin niin kuin ne olisivat maailmankatsomus. Fanaatikoille melkein kaikki on silkkaa tunnetta kuin jääkiekko.

Pelottavinta äärimmäisyys on politiikassa. Siitä syntyy sotia ja diktatuureja. Kotoisessa nettikirjoittelussa näkyy fanittavan väkivallan hentoja mutta vaarallisia alkuja. Yksisilmäiset torvelot vuoroin ylistävät omiaan ja vuoroin mollaavat vastapuolta. Toitottaminen jatkuu samansisältöisenä päivästä toiseen.

Jokaisella on tietysti syynsä olla mitä on, torveloillakin.

Rajat on vedettävä ihan itse

Saako nälänhätäänsä varastaa? Milloin on lupa surmata toinen ihminen hätävarjelun nimissä? Missä tilanteessa ja kuinka paljon saa ajaa ylinopeutta? Milloin asiallinen hinnankorotus muuttuu kiskonnaksi?

Nämä ovat esimerkkejä siitä, että moraaliset vastaukset eivät aina ole yksiselitteisiä. Päätöksiä tukevat lainsäädäntö ja yleisemmät moraalisäädökset, kuten kymmenen käskyä, mutta silti jää ratkottavaa.

Kun laista tai yleisestä periaatteesta ollaan poikkeamassa, joku on aina kysymässä, kuka määrittelee missä raja kulkee. Juuri tämä kysymys ei auta pohdinnassa lainkaan.

Oikea vastaus on: sinä itse päätät. Elämän suuria ratkaisuja ei voi ulkoistaa jonkun muun ihmisen tai jonkin sääntökokoelman päätettäväksi. Sinä itse olet  lopulta vastuussa.

Koko elämähän on rajojen vetämistä, ei vain suurissa moraalikysymyksissä, vaan paljon arkisemmissakin asioissa. Kuinka monesti voi santsata? Milloin on syytä mennä nukkumaan? Miten paljon voi maksaa huvituksistaan? Ei niissä voi loputtomasti kääntyä äitinsä puoleen.

Säännöt ovat sääntöjä, sanoo joku. Kyllä vain, lehmä on lehmä, ja ennen kaikkea viisaus on viisautta.Aina rajojen vetäminen ei ole edes vaikeaa. Vaikka täsmällistä rajaa on ehkä vaikea määritellä, useimmiten ihminen tietää vallan hyvin, kumpi puoli on oikea ja kumpi on väärä.

Syksy on kysymyksiä täynnä

Huutavatko puut keltaisissaan hätää, että huomatkaa edes nyt kun kesällä katsoitte ohi?

Olisiko syksy paras aika kuolla? Menisi kaiken muun mukana, ei muita saattopuheita kuin syksyn tuulet.

Pitäisikö suunnistaa etelän sijasta pohjoiseen, Norjan Pykeijaan? Siellä ei välttelisi välttämätöntä. 

Kätkeytyisikö lämpimiin? Ottaisi kahvikupin ja lukisi Muistelmia kuolleesta talosta. Fjodor Milhailovits, ikuisesti.

Raamatussa ei ole syksyn sävyjä... eipäs, onhan siellä tämä: syksyllä laiska ei kynnä - elopellolta hän palaa tyhjin käsin. 

Kun puut purkavat lehtiään, haluavatko ne vain lopettaa vai ovatko ne tekemässä tulevalle keväälle tilaa?

Onko vastaisempaa lausetta kuin syntyä lapseksi tähän maailmaan silloin, kun maa jäätyilee ja yön pimeä on pimeää pimeämpi? 

Epäilty voi kuitenkin olla syytetty

Yläkoulun oppilas puukotti viime keväänä kolmea muuta oppilasta koulun välitunnilla. Hän oli julkaissut netissä tekstin, jossa hän julistautui tekijäksi. Koulun välituntiin ajoittuneella puukotuksella oli lukuisia silminnäkijöitä, eikä kukaan ole esittänyt mahdollisuutta, että tekijä olisi joku toinen.

Viimeksi on uutisoitu, että oikeudenkäynti on lykkääntynyt odottamaan mielentilatutkimusten valmistumista. Tekijää kutsutaan epäillyksi, vaikka kukaan ei epäile, ettei hän olisikaan tekijä.

Tässä puukotustapauksessa epäillystä puhuminen on hämäävää. Olisi tehtävä selväksi, että tapaus on erilainen kuin Vastaamon tietomurtorikos, jossa Julius Kivimäen kutsuminen syylliseksi vaatii sitä, että oikeudessa hänet siksi osoitetaan.

Tiedän toki, että länsimaisen oikeuskäytännön luovuttamattoman periaatteen mukaan kukaan ei ole syyllinen ennen kuin asia on todettu oikeudessa. Tästä periaatteesta on pidettävä kiinni, ja siksi oikeudessa on syytä puhua epäillystä.

Ihmiskieli kuitenkin toimii monella tasolla, eikä yleisten puheiden tai uutisten tarvitse orjuuntua juridiikan kielestä. Puhutaanhan sitä auringonnousuista ja -laskuista, vaikka Kopernikuksen jälkeen on ollut selvää, ettei aurinko nouse eikä laske.

Jos kaikesta huolimatta tuntuu liian terävältä puhua tekijästä tai peräti puukottajasta, käytössä on myös sana syytetty. Sehän sopii lausuttavaksi jopa lakituvassa.

Koulukuvien muokkaaminen

Ylen tuoreessa uutisessa arvosteltiin koulukuvien jälkikäsittelyä. Jutun somekommenteissa paheksuttiin sitä, että nuoret eivät näytä kuvissa samoilta kuin todellisuudessa.

Kieltämättä ulkonäön keinotekoinen parantelu vähentää ulkonäköön liittyvää hyväksyntää. Tätä varausta lukuun ottamatta olen eri mieltä. Kohtuullinen parantelu on sallittava nuorten suojelemiseksi, sillä miksi ihmeessä ketään kiusataan sen takia, että juuri kuvausaamuksi otsaan on noussut finni? 

Uutisessa haastatellun äidin mukaan koulukuvan tulee olla autenttinen dokumentti tietystä ikäkaudesta.Hänen mielestään "ei yhtään haittaa, vaikka hiukset vähän törröttää ja on sennäköinen kun nyt sinä aamuna on ollut". 

Ajatteleeko äiti omista kuvistaankin samoin? Onko aikuinen valmis siihen, että hänen hiuksensa sojottavat kuvissa miten sattuu?

Ei ole reilua, että keskenkasvuinen nuori pakotetaan autenttisuuden esitaistelijaksi samalla, kun aikuisten oma maailma on täynnä sievistelyä. Vaalien ehdokaskuvia parannellaan, ja CV:hen valitaan kuvat, joissa ryppyjä ei näy. Kun kuvanmuokkaus ei enää riitä, ostetaan kirurgiaa.

Lisäksi tavaratalon alakerrat ovat täynnä kosmetiikkaa, joka hävittää ihmisten kasvoilta "autenttisuuden". Ihmettelen, miksi ulkonäön virheet saa meikata piiloon, mutta niitä ei saisi häivyttää kuvasta teknisesti?

Liika on tietysti liikaa muokkaamisessakin.

 Kuva on aito, mutta kasvoja on muokattu.

Esikoisensa tomerat vanhemmat

Lääkäri paljasti arvionsa käynnin tarpeellisuudesta kysymällä lapsen vanhemmilta: "Onko tämä teidän ensimmäisenne?"

Kolmikuukautisen esikoisen vanhemmat eivät ole enää niin tumpuloita kuin aivan alussa. Kuitenkin he ovat jokaisessa uudessa elämänvaiheessa aloittelevia isiä ja äitejä.

Rippikoulun vanhempainillat olivat hyvä näkökulma kasvattamisen peruskysymyksiin. Rauhallisimpia olivat ne, jotka olivat edustamassa kolmatta tai neljättä lastaan. He olivat jo nähneet, että kaikesta huolimatta lapsista yleensä tulee ihan ihmisiä. Nämä vanhemmat saattoivat uskoa, että kuopuksestakin tulisi.

Esikoistaan isissä ja äideissä oli erityisesti yksi ryhmä, joka vähän huvitti. Epävarmuutta ja pelkoja peitettiin omalla pontevuudella. Puhuttiin tiukkojen kotiintuloaikojen ja yleensä vahvan kontrollin puolesta.

Salaa hymyilin. Päätin olla pilaamatta heidän tomeruuttaan, sillä miksi särkisin sen, minkä elämä kuitenkin särkee ja pian särkeenkin. Mikä toimii kolmetoistavuotiaan kanssa, ei välttämättä toimi kolme vuotta myöhemmin.

Ajatuskuplassani luki jotain tällaista: "Nyt nuorella on ikää viisitoista, ja jo kahden vuoden kuluttua valtanne on mennyttä. Silloin hän on seitsentoistavuotiaana niin lähellä täysi-ikäisyyttä, että hän tottelee teitä vain, jos häntä sattuu huvittamaan. Olette menettäneet ehdottoman valtanne. Halutessaan hän tekee silloin mitä itse tahtoo."

Jalkapallo on Trumpiakin suurempi

Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa osoitti Qatarin MM-kisoilla epäilyä moraalia. Nyt se on vihdoin tehnyt sen, mitä myös muiden olisi pitänyt tehdä. Se on sanonut Trumpille, ettei hänellä ole rajatonta valtaa kaikkiin mahdollisiin asioihin. 

Trump oli kertonut, että ensi kesän MM-kisoissa hän kenties vaihtaa yhdysvaltalaisia ottelupaikkakuntia. Hän vetoaa turvallisuuteen, vaikka luonnollisesti kyse on politiikasta ja Trumpin suhteesta demokraattien hallitsemiin kaupunkeihin.

Fifa tyrmäsi Trumpin sanomalla, että kyseessä on Fifan turnaus ja säännöt, joten se itse päättää mitä kisoissa tehdään.

Erityisesti seuraava Fifan ajatus saa minut hykertelemään ja tuntemaan, että ainakin yksi ankea päivä on pelastettu: "Kaikella kunnioituksella nykyisiä maailmanjohtajia kohtaan, jalkapallo on heitä suurempi asia ja selviää heidän hallinnoistaan ja iskulauseistaan."

Soisin myös kirkonjohtajien sanovan ääneen, että maailmassa on suurempiakin voimia kuin Trump ja ne kaksi muuta veijaria maailman huipulta.

Romani vai romaani?

Sanat romaani ja romani ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Romaanilla tarkoitetaan laajaa, kuvitteellista proosakertomusta. Sen monimuotoisuutta kuvaa kirjailija Matti Pulkkisen lausuma, että romaani on sika, joka syö kaiken. Romani taas merkitsee samaa kuin vanhempi sana mustalainen, jonka sallittu käyttöaika alkaa olla lopuillaan.

Yleensä ei haittaa ratkaisevasti, että nämä sanat sekoittaa keskenään. Käyttöyhteydestä selviää, kumpi on mielessä, eikä korva tunnista eroa.

Joskus virhe voi kuitenkin olla nolo. Erilaisiin kansanryhmiin perehtynyt yliopiston opettaja ei saa erehtyä a-kirjainten määrässä. Ammateilla on vaatimuksensa. Bussinkuljettajankin on erotettava toisistaan kärkikolmio ja pakollisen pysähtymisen merkki.

Olen kerran nähnyt, kuinka yliopiston opettaja on kirjoittanut romanin sijasta romaani. Mietin, mitä tekisin. Hankkisinko itselleni pilkunviilaajan maineen, sillä joidenkuiden mielestä on samantekevää, onko yksi a-kirjain vähemmän vai enemmän? Entä mitä itse opettaja ajattelisi? Olisinko ärsyttävä tärkeilijä? Ja onko ylipäänsä syytä korjailla muiden ihmisten virheitä?

Mielestäni keksin ratkaisun. Lähetin yksityisviestin, että yksi a-kirjan kannattaisi poistaa. Melkein samassa sain vilpittömältä tuntuneen kiitoksen. Kirjoittaja korjasi äkisti virheensä. Näin tekee ymmärryksen ihminen, ei juutu mokaansa, vaan korjaa sen saman tien.

Sattuuhan näitä. Minultakin kesti kauan tajuta, että maailmankaikkeus on universumi eikä universiumi.

Ennakkoluulotonta ihmistä ei ole

Mielessäni eivät ole nyt etnisyyteen, ikään, poliittiseen puolueeseen tai sukupuoleen liittyvät ennakkokäsitykset. Fundeerailen jotain pienempää.

Papilla on kovin usein ennakkoluulot voitettavinaan, ja poliisien arvioidaan olevan tietynlaisia persoonia heitä tuntematta. He ovat sitä paitsi esimerkkejä siitä, että ennakkoluulot ovat myös hyödyllisiä. Kun tulee liikennevalvonnassa pysäytetyksi, ei kannata sönköttää poliisille mitä tahansa. Jopa vitsailu voi tuottaa harmeja.

"Kerran söin kelvotonta sieniruokaa. En siis ikinä koske sieniin." Usein johtopäätökset ovat tätä tasoa.

Lukematta olevien kirjojen hyllyssäni on seissyt Annie Proulxin romaani Vaarallinen harmonikka. Kirjaa valitseva käteni on hylkinyt sitä, ja romaani on jäänyt seinäkukkasena odottamaan.

Vihdoin aloin miettiä, miksi kartan sitä. Syyksi paljastui perin lapsellinen seikka: kirjan nimessä esiintyy sana "harmonikka". Haitari ei nimittäin ole suosikkisoittimeni. Se tuo liikaa mieleen vanhan tanssimusiikin tyhjänpäiväisyyden.

Mielikuvani harmonikasta ei ole varsinaisesti muuttunut senkään jälkeen, kun olen kahdesti ollut vanhan tuttuni Anne-Mari Kivimäen konsertissa ja nauttinut hänen lumoavasta soitostaan. Hän on kaivanut esiin suurenmoista musiikkia ties mistä lähteistään.

Viimein otin Vaarallisen harmonikan luettavakseni. Ainakin kirjan alku toimii hyvin. Haitari ei pilaa sitä ollenkaan. 

Asiat joihin silmäni osuu

Soisin monen kirjoittajan kyselevän omista teksteistään, toitottavatko ne kaikki yhtä ja samaa asiaa. Sovellan itsekritiikin periaatetta ja tutkin viimeisimmän kuukauden ajalta blogikirjoitusteni aiheet.

Erityisen elintärkeitä ajankohtaisaiheita on mielestäni neljä, Ukrainan sota, Gaza ja ilmastonmuutos. Niissä kaikissa olen parhaimmillani vain valistunut amatööri, joskus. Neljäntenä on aina tärkeä jumalakysymys, ja sitä pohtimaan olen kai jonkinlainen "asiantuntija". Isoista teemoista olen syventynyt viime teksteissäni oikeastaan vain siihen. Sitä käsitteleviä tai sivuavia kirjoituksia on neljä.

Eniten hävettää, että ilmastonmuutoksesta en ole sanonut mitään. Gazaa tai Ukrainaa en ole suoranaisesti käsitellyt, mutta joukossa on esimerkiksi kostonkierrettä analysoiva kirjoitus. Olen pohtinut myös hakaristejä ja oikeutetun sodan käsitettä.

Olen sivuuttanut tietoisesti valtionvelan. En välitä kuulua mölyävään ja itseään viisaana pitävään kuoroon. Alkuvuodesta ennustetaan jotain, minkä loppuvuodesta havaitaan jääneen toteutumatta. 

Muuten tekstini kertovat pienen ihmisen asioista, kuten univajeesta, ihmisten kunnioittamisesta, äidinrakkauden yliannostuksesta, nuoruudesta, sanomisen rajoista, huumorintajusta, itsepäisyydestä, jääräpäisyydestä ja eläimille annettavista nimistä.

Ehkä näitä pieniä aiheita on ollut kohtuuttoman paljon, mutta niitäkin on tärkeä muistaa. Vaikka drooneja kuinka lentelisi, lapsille on tarjottava iltapala ja päivän päätteeksi on pysähdyttävä lukemaan hyvää kirjaa.

Koiria ja kesytetty Kalle-varis

Muutamaa vuotta vanhemmalla lapsuudenkaverillani oli lemmikkinä kesytetty varis, jonka nimi oli Kalle. En ymmärtänyt paheksua luonnoneläimen kesyttämistä, eikä se siihen aikaan haitannut myöskään aikuisia.

Kalle-nimi sopi mielestäni varikselle, eikä minua ole koskaan kiusannut, jos kissaa kutsutaan Matiksi tai koiraa Panuksi. On kuitenkin vaikeasti selitettävä raja, jonka jälkeen eläimille annettavat ihmisen nimet tuntuvat vähän mauttomilta. Esimerkiksi oman mummuni nimi Hilma kuuluu mielestäni vain ihmisille, vaikka  nimeä annetaan nykyään paljon myös koirille. Kylällämme paikallisesti usein esiintyvä roolihahmo Leena Lammas ärsyttää minua sietämättömästi.

Luen harvakseltaan Maaseudun tulevaisuutta. Siinä kerrottiin nivalalaisesta Leena Kankaasta, joka oli antanut kahdelle koiralleen nimet Inka ja Pinja. "Nimet olivat suloiset", mutta niissä oli yksi hankala puoli, josta joku Kankaan tuttava muistutti: nyt oli käytetty kaksi hyvää lapsennimeä. 

Tästä viisastuneena Kangas antoi seuraaville koirilleen nimet Parka, Surku ja Rukka. Ei luulisi, että ne päätyisivät lapsille.

Vaikka mistä näitä tietää. Lastenkirjailija Maikki Harjanne halusi antaa kirjasarjansa päähenkilölle nimen, jota ei olisi taatusti yhdelläkään lapsella, ja niin hän valitsi nimen Minttu. Kaikki tietävät, miten siinä kävi.

Pahuus vastaan hyvä ja kaikkivaltias

Miten on mahdollista, että hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii maailman pahuuden? Olen kirjoittanut kysymyksestä ennenkin, mutta yritän jälleen kerran.

Helpointa on sanoa, että enimmäkseen pahuus on ihmisten oma syytä. Gazan katastrofia on turha vyöryttää Jumalan syyksi. Ihmisethän siellä sotivat. 

Toiseksi voidaan sanoa, että kasvaakseen ihminen tarvitsee myös vaikeuksia. Syvällinen elämänymmärrys vaatii kulkemista tuskallisten aikojen läpi.

Kolmanneksi on esitetty, että elämässä tarvitaan pimeyden ja valon vaihtelua. Muuten olisi vain harmaita seiniä.

Joltain kohdin nämä vastaukset osuvat oikein, mutta ne kaatuvat viimeistään maanjäristyksen tuottamaan lasten kärsimykseen, joka ei voi olla ihmisen syytä.

Dostojevski on antanut romaanihenkilönsä sanoa: "Jos kaikkien täytyy kärsiä jotta kärsimyksillä ostettaisiin ikuinen sopusointu, niin mitä lapsilla on tämän kanssa tekemistä, sano minulle, ole hyvä. On täysin käsittämätöntä, minkä tähden heidänkin täytyisi kärsiä ja ostaa sopusointua kärsimyksellään."

Ikuiseen, kipeään kysymykseen ei ole vastausta. Olemme tuskallisen ja ratkaisemattoman salaisuuden ääressä.

Samaa kipua huusi Kristus: "Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit!" Ehkä juuri näiden sanojen takia minä niin symppaan häntä.

Hakaristeissä pitäytyminen ja suomalainen jääräpäisyys

Elokuun yllättäviä uutisia oli, että Suomen ilmavoimat luopuu hakarististä eräissä tunnuksissaan, kuten lipuissa. Lentokoneissa hakaristejä ei ole ollut jatkosodan jälkeen.

Hakaristin käyttöä on perusteltu Suomessa sillä, että se on vanha kansallinen tunnus eikä suinkaan Hitlerin Saksan jäljittelyä. Perustelu on sikäli oikea, että hakaristi on ikivanha, monien kansojen käyttämä symboli. 

On jäänyt kuitenkin ottamatta huomioon, kuinka syvästi Hitlerin Saksa on vaikuttanut eurooppalaiseen historiatajuun. Se on saastuttanut kaiken sen, minkä kanssa se on ollut tekemisissä. Myös sanat ja symbolit voivat likaantua käytössä. Tuore esimerkki on sana ”peukku”. Sitä ei voi enää kirjoittaa huolettomasti mihin tahansa.

Kirjan Hakaristin historia kirjoittanut Teivo Teivainen puhuu suomalaisesta jääräpäisyydestä. Hän kertoo siitä, kuinka sitkeät perinteet uhkasivat jopa sotilaallista menestystä. Sodan aikana muuten maastonvärisiä koneita koristi suuri valkoinen ympyrä, jonka keskellä oli hakaristi. Tunnus oli vaarallisen helppo huomata yläilmoista, ja se haluttiin poistaa. Ei kuitenkaan poistettu, vaan perinnesyyt ja suomalainen jääräpäisyys voittivat.

Kun nykyään hakaristejä siivotaan ilmavoimien tunnuksista pois, syy on yksinkertaisesti siinä, että ne eivät ole Nato-yhteensopivia. Saksalaiset eivätkä myöskään ranskalaiset halua olla missään tekemisissä niiden kanssa.

Korut eivät ole vain koristeita

Alisa Vainion MM-maratonissa ei ollut kiinnostavaa vain hänen viides sijansa parhaana eurooppalaisena juoksijana. Koskettavaa oli myös se, mitä tapahtui, kun juoksua oli takana 34 kilometriä.

Silloin Vainio repäisi vahingossa kaulakorunsa irti. Hän painoi onnettomuuspaikan mieleen siinä ajatuksessa, että tulisi etsiskelemään, mutta ilmeisesti koru on edelleen löytymättä.

Helsingin Sanomien toimittajan mukaan vahinko ei ole korvaamaton, sillä "koruja saa kaupasta, MM-maratonin huippusaavutuksia ei". - Enpähän tiedä.

Tapahtumasta kirjoittanut Iltalehden toimittaja oli eri linjoilla. Alisa Vainio kertoi hänelle korustaan, että se oli hänen voimavaransa. "Vähän harmitti, kyyneleitä niellyt suomalainen sanoi."

Hukattu koru oli ristikoru, ja hyvin todennäköisesti se oli hänen rippiristinsä. Aivan toisin kuin HS:n toimittaja kirjoitti, niitä ei saa kaupasta. Korut eivät ole vain koristeita, vaan niihin tiivistyy tunteita ja muistoja. Kohtalaisen hyvä arvaus on myös se, että rippiristi on hänen kummiltaan tai kenties edesmenneeltä mummoltaan saatu lahja. 

Ehkä Alisa Vainio saavuttaa uransa aikana vielä jonkin suurkisan voiton. Ei olisi ihme, jos hän sinä päivänä olisi valmis vaihtamaan Tokion kisojen viidennen sijansa kadonneeseen rippiristiin.

Vanhain aikain hulluudet, ja uusien

Kuutisen vuotta oman koulun alkuni jälkeen tuli muotiin niin sanottu uusi matematiikka. Ekaluokkalaiset eivät saaneetkaan enää miettiä, kuinka monta omenaa oli, jos niitä oli alkuaan kaksi ja vielä tuli kolme lisää. 

Sen sijaan matematiikan saloihin sukellettiin leikkausten ja unionien avulla. Lasten vanhempia uusi matematiikka hirvitti, ja niinpä heitä kurssitettiin, jotta he olisivat osanneet ohjata läksyjen teossa.

Hiljattain olin hautaamassa erästä tuon ajan kansakoulunopettajaa, joka ryhtyi omaan hiljaiseen kansalaistottelemattomuuteensa. Hänen luokaltaan jäivät unionit ja leikkaukset oppimatta. Sen sijaan laskettiin, kuinka paljon markasta jäi jäljelle, jos osti kolmenkymmenen pennin purukumin.

Tämä kansakoulunopettaja oli hiljaisessa kapinassaan tulevaisuuden tekijä. Joitakin vuosia myöhemmin uusi matematiikka vaivihkaa hylättiin. Sitä eivät olleet omaksuneet opettajat, eivät vanhemmat eivätkä lapset.

En kuitenkaan naureskelisi vanhain aikain hulluudelle. Sen sijaan yritän miettiä, millaisia kummallisuuksia kaupataan nykyään mukamas erinomaisina uutuuksina.

Tarjoan yksinkertaista esimerkkiä, johon ei liity ideologisia ulottuvuuksia, arjen käyttökelpoisuutta vain: Autonvalmistajat ovat luopumassa hetkellisestä hipaisukytkinmuodista. On myönnetty, että radion  ääntä on ylivoimaisen helppo säätää ikivanhalla pyöreällä nupilla.

 

Aihetta käsitelleen blogin mukaan tämä oli tokaluokan materiaalia. 

Kohtuullista ponnistelua muttei pinnistelyä

Kaikki ns. asiantuntijoiden ohjeet eivät ole päteviä, kuten ei tämäkään kirkon ammattilaisen neuvo: "Kun rukoilet, rukoile aina tosissasi. Rukoile niin kuin se olisi elämäsi ensimmäinen ja ainoa rukous. Niin kuin se josta kaikki viime kädessä riippuu."

Sori vaan. En kykene. 

Ohje tuo mieleen Lääkärilehden artikkelin, jossa kirjoitettiin pinnistelijän syndroomasta.   

Pinnisteleminen on suorittamista eikä hyvän voimien varaan heittäytymistä. Siitä tulee takakireä olo.

Joku huomauttaa, että uskomisenkin alueella on joskus ponnisteltava. Kyllä vain. Lumiaamuna ainakin suntion on ponnisteltava, jotta kirkon parkkipaikalta syntyy polku kirkon ovelle. Ponnistellessaan hän uurastaa, ahertaa tai peräti raataa.

Yksi pieni vokaali muuttaa merkityksen. Pinnistämisen sanakirja määrittelee jännittämiseksi, ponnistamiseksi ja pingottamiseksi. Se olisi torjuttava kaikilla tekemisen tasoilla.

Jos pinnistelemättömyys ei kelpaa Yläkerralle, niin sitten ei voi mitään.

Periaate on periaate

Periaatteistani vähemmän vakavia on, etten käytä tekstissäni hymiöitä, nehän kertovat kirjoitustaidottomuudesta. En kuitenkaan romahtaisi, vaikka jonain päivänä minulta lipsahtaisi. Ehdottomia periaatteitani on se että, yritän hoitaa ihmisten asioita yhtä hyvin riippumatta heidän asemastaan, tunnettuudestaan tai varallisuudestaan.

Periaatteet ovat tärkeämpiä kuin ajan myötä vaihtuvat mielipiteet. Murheellisinta on, jos ihminen tekee yksittäisestä tunnetilastaan periaatteen. Se ei oikeastaan ole periaate vaan päähänpinttymä.

Hiljattain maksoin neljänkymmenen euron laskun. Se oli kesämökiltämme yksityistien vuosimaksu. Siitäkin rahasummasta on käyty käräjiä. 

Muuan tieosakas oli kieltäytynyt maksuista. Syyt liittyivät niihin aikoihin, jolloin tietä rakennettiin. Ehkä hän olikin vaatimuksineen oikeassa, en tiedä. Minä olisin vain antanut olla ja tuumannut, että menköön.

Voin kuvitella tuomareiden ilmeitä, kun he istuntopäivän ruokatunnilla ennakoivat tulevia juttujaan: "Sitten olisi taas sellainen tiemaksuasia... ei mitään järkeä."

Valittaja hävisi juttunsa ja joutui maksamaan tienhoitomaksut. Lisäksi hän joutui korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut, joilla olisi kustantanut niitä vuosimaksuja yli kymmenen vuotta. Vielä oli maksettavana oman juristin palkkio.

Mitäpä rahankulusta kun vain saa olla omasta mielestään oikeassa. 

Opettajan ensimmäinen karsintatesti

Jos saisin suunnitella opettajaopintojen pääsykokeita, ensimmäinen karsintatesti olisi huumorintajun mittaaminen. Jos sitä tajua ei ole, mikään muukaan ei onnistu.

Huumorilla ratkaistaan vaikeita tilanteita, ja joskus itkunkin saa muuttumaan nauruksi. Oma huumorintaju on edellytys myös sille, että opettaja osaa kertoa lapsille soveliaan huumorin rajat.

Viisas opettaja jättää tilannetajullaan elinikäisiä jälkiä. Muistan esimerkiksi neljännen luokan liikunnan opettajan. Hän oli tiukka muttei ilkeä. Hän oli myös oikeudenmukainen, vaikka jalkapalloa hän olisi saanut peluuttaa enemmän kuin turhaksi arvioimaani pesäpalloa.

Yksi tuntimme oli maastojuoksua, opettaja edellä ja oppilaat perässä. Olin pojista joukon kärjessä, ja  jonkin puunjuuren kohdalla opettaja kompastui edessäni tai kompuroi. 

Minulta lipsahti tyypillinen kymmenen ikäisten vitsonen: "Mitä löysit?"

Hupsista! Tuliko mokattua? Saako opettajalle kuitata noin?

Hän ei ollut millänsäkään, naurahti vain ja juostiin taas.

Rosvoretkillä

Presidentti Donald Trump on alkanut kutsua puolustusministeriötään sotaministeriöksi. Tällä päätöksellä hän on irtaantunut kirjailija George Orwellin sievistelevästä uuskielestä. Asiat sanotaan kerrankin niin kuin ne ovat.

Puolustautuminen on yleisin veruke, jolla sodankäyntiä perustellaan. 

Viime aikoina on voitu kuulla vankkumattomimmilta Israelin tukijoilta, että Israelilla on oikeus puolustautua. Tätä oikeutta ei kai kukaan ole Suomessa kieltänyt, mutta Gazan tapahtumat eivät enää täytä perinteisiä oikeutetun sodan kriteerejä, kuten sitä että sodassa käytetyt keinot eivät saa aiheuttaa enempää vahinkoa kuin välttämätöntä. 

Parhaita esimerkkejä ns. oikeutetusta sodasta lienevät nykyisen Ukrainan puolustautuminen ja Suomen talvisota.

Sen sijaan Suomen jatkosodassa oli hyökkäyssodan piirteitä. Sitä on vaikea määritellä puhtaaksi puolustussodaksi. Tämä näkyy Tuntemattomassa sotilaassa. Kun Suomen joukot ylittivät vanhan rajan, Hietanen tokaisi tulleensa ulkomaille. Lahtinen sanoi siihen: "Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte."

Jatkosodan sodan kannalta on kiinnostavaa, että Linnan mukaan sotilaiden taistelumoraali parani ratkaisevasti, kun perääntymisvaiheessa taistelut siirtyivät uudestaan Suomen kamaralle. Miehet tunsivat mielessään, että hyökkäyssota oli muuttunut puolustussodaksi.

Univajeessa ei onnistu

Suomen koripallomaajoukkue voitti ikimuistettavasti Serbian. Jälkianalyyseissa on kiitetty onnistunutta taktiikkaa, hyvää joukkuepeliä, Lauri Markkasen laatua ja vähän yllättävienkin pelaajien onnistumista. 

Saattaa olla, että ratkaiseva ero syntyi kuitenkin jo peliä edeltävänä iltana eikä välttämättä taktiikkapalaverissa, vaan silloin kun oli valittu treeniaika.

Riikan kisajärjestäjät olisivat antaneet Suomen tutustua tulevaan peliareenaan, mutta joukkueenjohdon mielestä tarjotut ajat olivat liian myöhään illalla. 

Niinpä joukkueelle vuokrattiin omatoimisesti toinen harjoittelupaikka. Ehkä peliareenan testaaminen olisi ollut hyväksi, mutta sen ajateltiin olevan toissijaista hyvien yöunien rinnalla. Tuumattiin, että kenttä mikä kenttä. "Ymmärryksemme mukaan korit ovat aina samalla korkeudella ja tiettävästi pallot painavat aina saman verran." 

Serbia-pelin alku todisti, että Suomi ei ainakaan ollut väsynyt yöunien jälkeen. Joukkue oli täynnä energiaa. Heti ensiminuuteilla päästiin kymmenen pisteen johtoon, josta oli pelin lopussa tallella kuusi pistettä.

Miksi tämä taustauutinen on ajatteluttanut minua niin paljon? - Vaikkapa siitä syystä, että monet opiskelijat ponnistelevat paljon, mutta saavuttavat perin keskinkertaisia tuloksia. Useat heistä tekevät sen virheen, että pänttäävät itselleen univajeen. Väsyneet aivot eivät toimi kokeessa eli juuri silloin, kun pitäisi osoittaa tietonsa ja osaamisensa.

Tarpeellista tavaraa

Takavuosien kantadivarissani oli näkyvästi esillä Stephen Kingin romaani Tarpeellista tavaraa. Kauppias tunsi kirjallisen makuni ja tiesi hyvin, että en lainkaan lue kauhukirjallisuutta. Siitä huolimatta hän rohkeni sanoa, että romaani saattaisi kiinnostaa minua. Suositus oli niin vahva, että hyppäsin kirjallisten suorakulmioideni ulkopuolelle.

Tarpeellista tavaraa kertoo pikkukaupungista, johon tulee kauppiaaksi naamioitunut demoninen hahmo. Hänen liikkeessään on tarjolla juuri sitä, mitä kukin asiakas on aina etsinyt. 

Yhdentoista ikäinen poika löytää pitkään himoitsemansa baseball-kortin. Joku saa kaipaamansa Elviksen kuvan, joku unelmiensa virvelin ja joku taas kipuja parantavan lääkkeen. 

Rahaa ei juuri tarvita. Riittää, että ostaja tekee kepposen jollekulle läheiselleen tai puolitutulle. On käytävä sotkemassa naapurin kuivumassa olevat pyykit tai laskettava liikkeelle perätön huhu. Tehtävänä on lähettää inhottava kirje väärällä nimellä, ja maksuksi käy sekin, että huomauttaa ikävästi toisen ihmisen ulkonäöstä. 

Pian kaupunkilaiset alkavat kostaa toisilleen ja omatunto lakkaa toimimasta. King vetää tapahtumat överiksi, ja lopulta koko kaupunki on tulessa.

Tarpeellista tavaraa on turhan laveasti kirjoitettu, ja sen lopputulos on melkoista paisuttelua. Siitä huolimatta kirjassa on ideaa.

 

Myös kauhukirjallisuudessa voi olla ideaa. 

Lättäjalkainen herkkupala

Pikkupojalla oli vaikkua korvassa, ja sen takia hänet vietiin lääkäriin. Hän kuvasi kuuloaan: "Ihan kuin olisi avaruudessa ja siellä miehet soittelisivat toisilleen."

Tämä alle kouluikäinen poika oli kielellisesti lahjakas. Mieleeni on jäänyt sikermä pojan laukaisuja, joita isä kertoi eteenpäin. Kauppareissulla poika kommentoi kaljakorin ostajaa: "Siinä sitä otetaan miehestä mittaa." Kaupan käytävällä vastaan kävellyt isän naistuttu sai puolestaan arvion: "Sieltähän se lättäjalkainen herkkupala tulee."

Isä naureskeli poikansa jutuille hieman ylpeänä, kertoivathan ne taitavasta sannankäytöstä. Olen varma, että jossain myöhemmässä ikävaiheessa isä ei kuitenkaan sallinut poikansa laukoa mitä tahansa. 

Viimeistään kymmenen iässä on ymmärrettävä, että kaikkea itsekseen ajateltua ei pidä möläyttää ääneen. Naapurin kauppaostoksia ei kuulu kommentoida, ja erityisen vaarallista on arvioida toisen ihmisen ulkomuotoa. Jos ihmiset eivät osaisi pitää ulkonäön arvioita omana tietonaan, kadulla käveleminen olisi mahdotonta, kun ihmiset kävisivät toistensa kimppuun.

Totuuden torveaminen ilman hienotunteisuutta on tarpeetonta ja tuloksetonta riidan haastamista. On myös adjektiiveja, joita ei pidä käyttää muista ihmisistä tai ihmisryhmistä: arvoton, heikkolaatuinen, ruma, tarpeeton. 

Tämä sydämen sivistys on opittava jo lapsuuden kodissa.

Tervehtiminen on jo hyvän ilmapiirin puolimatka

Haagin kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen rikoksista kirjoittaneen Slavenka Drakulicin mukaan Jugoslavian sisällissodan ratkaisevia syitä oli se, että saman kylän asukkaat lakkasivat tervehtimästä toisiaan: "Sotaa eivät tehneet mahdolliseksi jotkut mielipuolet vaan juuri me, tavalliset ihmiset. Nimenomaan me lakkasimme eräänä päivänä tervehtimästä toiseen kansallisuuteen kuuluvia naapureitamme, ja seuraavana päivänä tuo teko mahdollisti keskitysleirien avaamisen."

Ihmiset eivät voi suoraan loikata yhteishenkeen eivätkä suuriin tunteisiin. Sinne kuljetaan vähittäisten askelten kautta. Kaikki alkaa tervehtimisestä. Ilman sitä ei synny mitään. 

On vihanpidon julistamista, jos lakkaa tervehtimästä, ja on toisen ihmisen nollaamista, jos ei lainkaan ala tervehtiä.

Törmäsin juuri siihen, että 1950-luvulla nuori nainen sai opettajan opinnoissa torut siitä, että oli tervehtinyt koulun henkilökuntaan kuulunutta ihmistä, joka ei kuulunut opettajiin. "Opettajien kuuluu tervehtiä toisiaan", hän sai kuulla.

Pojanpoika on jatkanut mummunsa ammattia. Kahdessa sukupolvessa ajatukset ovat kääntyneet päinvastaisiksi. Elämässä tapahtuu myös hyviä asioita.

Äidinrakkauden liika-annostelu

Minua kiusaa se, että hyviä asioita puolustetaan kelvottomilla perusteluilla. 

Monesti olen kuullut sanottavan, että "rakkaus ei tee mitään pahaa". Kun olen törmännyt tähän, mieleeni on noussut imelän limainen klöntti. Olen miettinyt, pitäisikö huutaa, että lukekaa edes dekkareita. Jo niistä pitäisi selvitä, että usein juuri rakkaus voi saada ihmisen tekemään rumia asioita. Nopea tutustuminen maailmanhistoriaan tuo ymmärryksen siitä, että isänmaanrakkaus on kenties maailman joukkotuhoisin voima.

Kaupungilla kävellessäni tämä kaikki tuli taas mieleen. Kävelin jalkakäytävää ja erotin takaani irtosanan "korvaushoito". Se sai minut heristämään kuuloani ja tarkistamaan, sattuisiko korviini muutakin kiinnostavaa.

Olihan siellä. Nuorehko mies sanoi: "Ei pitäisi antaa ollenkaan rahaa, ja lähellä olevien pitäisi ottaa etäisyyttä. Ainakin minuun se toimi. Rupesin ajattelemaan."

Miehet kääntyivät kadunkulmasta eri suuntaan kuin mihin minä olin menossa. Jäi kysymättä, tarkoitettiinko äidinrakkautta. Arvelen, että jotain sellaista.

Onko aikuisuus aivojen häiriötila?

Tuoreessa Tiede-lehdessä julkaistu Anssi Bwalyan juttu "Onko nuoruus häiriö aivoissa?" on raflaavasta otsikosta huolimatta tasapainoinen. Se kelpaa nuoruuden yleisesitykseksi. Siinä kerrotaan, että kehityspsykologiassa korostetaan yhä enemmän nuoruusiän aivotoiminnan ja käyttäytymisen tarkoituksenmukaisuutta.Esimerkiksi riskien ottamista tarvitaan, jotta nuori voi löytää kokeilemalla oikean elämänsuunnan.

Minun on tehnyt mieleni monesti kysyä otsikon vastaisesti, onko aikuisuus aivojen häiriötila. Olen antanut enimmät elämänvuoteni nuorille osaksi silkkaa laiskuuttani. Heidän kanssaan on lopulta helppo olla. Sopivan jämptillä myötätunnolla pääsee pitkälle, toisinaan ihan perille saakka.

Kerron esimerkin.

Linja-autollinen nuoria tuli aamuyön puolella kymmenen tunnin matkan jälkeen leiripaikkamme läheisyyteen. Viimeisen kilometrin matkalta tie oli niin pehmeä, ettei pihaan ollut menemistä isolla autolla.

Muistan, kuinka rauhallisin mielin menin selittämään tilanneita bussin mikrofoniin. Kiitin onneani, että autossa oli nuoria keski-ikäisten sijasta. Ei tarvinnut pelätä, että joku jupisisi vieruskaverilleen tai ryhtyisi ääneen kertomaan, miten olisi pitänyt toimia. Kukaan ei reklamoisi.

Kerroin, mitä nyt tarvitsi tehdä. Sanojani kuunneltiin niin kuin maailman luonnollisinta asiaa. Nuoret ottivat tavaransa ja lähtivät tyynesti lompsimaan. 

Kello oli 2.30. Oltiin pitkäperjantain puolella.

Päivän valjettua, tien kuivuttua ja ilman kantamuksia.

Identiteetistä on joskus tultava valmista

Murrosiässä ihmisen kuuluu pohtia identiteettiään. Tämä pohdinta jatkukoon nuoreen aikuisuuteen saakka, mutta kohtuullisessa ajassa ihmisen olisi saatava selville, kuka hän oikein on. Muuten hän on vaarassa juuttua alle kaksikymmenvuotiaaksi. 

Myönteinen, tasapainoinen ja ristiriitojakin kestävä aikuinen ei analysoi loputtomasti tuntemuksiaan, vaan alkaa katsoa itsensä ulkopuolelle. Hän tekee jotain, mistä on muillekin apua. Tällainen identiteettinsä löytänyt ihminen kykenee myös elämänmuutoksiin ja osaa tarvittaessa korjata näkökantojaan.

Muutamia vuosia sitten kuollut teologian tohtori Juha Kauppinen kirjoitti siitä, mitä tämä tarkoittaa uskonnollisessa kehityksessä. Etiopian kokemukset saivat hänet vaihtamaan näkökulmansa yksilön sisäisestä maailmasta ihmisille yhteiseen. 

Kauppinen kertoi olevansa niin sanotun viidennen herätysliikkeen kasvatti. Pitkään usko liittyi vain hänen henkilökohtaiseen jumalasuhteensa. Sen ainoa ulottuvuus suuntautui tuonpuoleiseen, ja kristittyjen yhteydellä oli hänelle ainoastaan välineellinen arvo. Sitä koettiin pienissä uskovien ryhmissä, kun taas seurakunta ja varsinkin kirkko olivat tarpeettomia.

Etiopiassa Kauppinen näki, että usko ei ollutkaan yksityinen asia. Silloinkin kun etiopialaiset puhuivat omasta uskostaan, he tarkoittivat sillä osallisuuttaan muihin ihmisiin, Jumalan perheeseen. Identiteetti oli kuulumista johonkin, ei olemista jonakin.

 

Onko identiteetti hukassa?

Alakoulun opettajan tunnistaa aina

Hiljattain luin jutun sekavaksi muuttuneesta aikuisten joukkotilanteesta. Kaaos oli ratkennut siihen, että paikalle oli tullut ihminen, joka järjesti väen jonoihin niin, että sekasorto tuli äkkiä hallintaan. Osaaja paljastui alakoulun opettajaksi.

Kertomus vahvisti omat kokemukseni. Väitän, että tunnistan perheen äidin varttitunnissa alakoulun opettajaksi, jos olen tullut sopimaan ristiäisistä perheeseen, jota en tunne entuudestaan.

Kaikki järjestelyt on mietitty jo ennalta, enkä keksi niissä mitään parannettavaa. Kokemus näkyy. Alakoulun opettajan on hallittava lukutaidon opettamisen niksit, mutta myös se, kuinka tekee pienistä koululaisista kuuliaisen madon, joka sopuisasti siirtyy omasta luokasta koulun ruokalaan.

Tunnistettavuus tulee kahta kautta. Ensinnäkin opiskelijoiksi päätyy ihmisiä, joilla on synnynnäinen järjestelemisen taito. Toiseksi itse työ opettaa ja vahvistaa organisoinnin kykyä. Mielestäni tunnistettavuus koskee nimenomaan naisia, miehiä ei niinkään.

Havaitessani alakoulun opettajan lakkaan miettimästä kaikkia järjestelyjä. Tyydyn vain sanomaan, että tehdään just niin kuin olet ajatellut.

Yläkoulun opettajat eivät enää ole samalla tavoin tunnistettavia. 

Pärinäpojat ovat tulleet pappaikääin

Aiemmin moottoripyöräilijöitä kutsuttiin pärinäpojiksi, mutta pojat ovat ukkoutuneet, eikä nuoria hyppää sarviin entiseen tapaan. 

Nuoret eivät hanki kevareita. Tilalle ovat tulleet mopoautot ja koppimönkijät. Viime vuosina 17-vuotiaat ovat päässeet helposti autonrattiin. Kevytmoottoripyörien ongelmana on, että ne sopivat vain kesäkäyttöön toisin kuin hytilliset kulkupelit. 

Kun kevareita ei hankita, ei synny moottoripyöräriippuvuutta ja se vuoksi iän lisääntymisen mukana sallitut isot pyörät jäävät ostamatta.

Tulevaisuus on moottoripyörämyynnin näkökulmasta synkkä.  

Muutaman kymmenen vuoden kuluttua ei ole nykyisen kaltaisia pappamotoristeja, jotka hankkivat moottoripyöriä muistellakseen nuoruuttaan. Nykynuorille ei synny nostalgisia muistoja, jotka saavat joskus vanhana palaamaan vanhaan harrastukseen.

Kehitystä kuvaa keskustelu, jota kuuntelemaan osuin kuluneella viikolla Vehoniemen kahvilassa. Naapuripöydän motoristit keskustelivat arvoista. He eivät kuitenkaan puhuneet elämänarvoista eivätkä pyöriensä suoritusarvoista. Aiheena olivat kolesteroliarvot. 

Niin menee ihmisen elämä.

 

Bongasin tällaisen kaunokaisen, ja kahvilassa puhuttiin kolesteroliarvoista.

Itsemurhan pohjalta kirkollista kuluttajavalistusta

Kansanedustajan kuolema on taas tehnyt itsemurhasta valtakunnanuutisen. On kirkollisen kuluttajavalistuksen aika. Tekstini on hieman pitempi kuin normaali blogi.

Raamatun viisi tapausta

Raamatun itsemurhakertomukset ovat yllättävän monipuolisia. Tapauksia on viisi. Ne ovat keskenään erilaisia, eikä niiden pohjalta saa itsemurhaan täysin yksiselitteistä vastausta. Vanhan testamentin tunnetuimpia kertomuksia on Simsonista, joka jäi vihollisen vangiksi ja menetti henkensä lähes sankarina.

Yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneen ja hirttäytymällä kuolleen Afitohelin kuolintapa ei vaikuttanut millään tavoin siihen, että hänet haudattiin kunniallisesti isänsä hautaan.

Israelin kuninkaan vallanhimonsa vuoksi surmannut Simri taas kuvataan hyvin negatiivisessa sävyssä. Hänen loppunsa oli johdonmukaista seurausta hänen huonosta elämästään.

Kuningas Saul ja hänen aseenkantajansa surmasivat itsensä tappioon päättyneen taistelun jälkeen.

Raamatun tunnetuin itsemurha on Juudas Iskariotin kuolema, joka kuvataan Uudessa testamentissa kahdella tavalla, hirttäytymiseksi ja korkealta paikalta heittäytymiseksi. Vaikuttaa siltä, että Juudaksen tarinassa kuolintapa on kuitenkin sivuasia. Pahinta on, että hän petti Jeesuksen.

Raamatun maailmassa itsemurha on vain toiseksi pahin teko. Pahinta on Jumalan kieltäminen.


Tuomitsemisesta syiden ymmärtämiseen

Kaikesta huolimatta on selvää, että Raamatun perusasenne on kielteinen ja kammoksuva. Ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan luomistyön tulos, eikä hänen elämänsä kuulu vain hänelle itselleen. 

Tämän pohjalta itsemurhaajiin on suhtauduttu äärimmäisen torjuvasti. Heidät on jopa jätetty siunaamatta tai heitä ei ole sallittu haudata siunattuun maahan.

Toisaalta viime vuosikymmeninä kirkon asenne on avartunut, ja armon näkökulma on noussut entistä selvemmin esiin. Itsemurhan tehnyt on saman Jumalan armon varassa kuin kaikki ihmiset. Teon oikeutusta ei ole niinkään pohdittu, vaan ennemmin on vain toimittu itsemurhien ehkäisemiseksi.

Lääketieteen ja psykiatrian kehitys on opettanut tajuamaan, että mielenterveyden menettäminen voi johtaa kuolemaan niin kuin mikä tahansa ruumiillinen sairaus. Elämänsä päättäneen jumalasuhde on hänen itsensä ja hänen Luojansa välinen asia eikä kukaan ihminen voi ryhtyä siinä tuomariksi. 

Raamatussa sanotaan, että Jumalalle yksi päivä voi olla niin kuin tuhat vuotta. Jos tämä on totta, kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuu sinä aikana kun ihminen putoaa sillalta mereen.

Viime vuosisadalla elänyt englantilainen piispa John Donne kirjoitti, ettei äkillisestä kuolemasta tai mielenhäiriöstä pidä tehdä liian suuria johtopäätöksiä, vaikka niihin olisi liittynyt epäuskon ja epäluottamuksen ilmauksia Jumalan armoa kohtaan. Onnettoman itselleen antama kuolinisku tuskin oli hänen saamistaan iskuista ollenkaan voimakkain tai edes ratkaisevin. Ennen viimeistä itse aiheutettua lyöntiä uhri on saanut monta lyöntiä joltakulta toiselta. Donne kirjoittaa: "Puu makaa niin kuin kaatuu. Kuitenkaan ei vain viimeinen isku kaada puuta, eikä viimeinen sana tai huokaus määrää sielun tilaa.”

Valitettavasti hyvätkään syyt eivät oikein auta jäljelle jääneitä.


Nuorten itsemurhat

Nuorten itsemurhat ovat järkyttävän järkyttäviä. Kaiken lisäksi niissä kiusaa niiden täydellinen turhuus. Eräitä tapauksia selittää myös jonkinlainen itsemurharomantiikka, jota aiheeseen liittyvät tekstit ja elokuvat ovat yllyttäneet. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nuori on liioitellut vaikeuksiaan ja vähätellyt nuoren ihmisen kykyä selvitä niistä. Niinpä kutsun näitä nuorten ratkaisuja arviointivirheiksi.

Minua ovat miellyttäneet erään rippikoulupojan sanat. Hän kertoi jostakusta sukulaisestaan: "Hän kuoli itsemurhaan." 

Suomi ensin -ihmisille suomi ei kelpaa

On luonnollista ajatella ensin omaa perhettä, sitten muita sukulaisia, ystäviä ja omaa paikkakuntaa. On ymmärrettävää, että Pakistanissa kuolleet 350 ihmistä vievät sanomalehdestä saman verran tilaa kuin uutinen viidesluokkalaisesta, jolle annettiin koulussa hajalla oleva kirja.

Lähimaailman korostamista kaukaisten lähimmäisten kustannuksella voi arvostella moraalisesti, mutta tällä tavoin ihmismieli on rakennettu, pidämmepä sitä oikeana tai vääränä. Jokin tasapaino olisi hyvä löytää kaukaisten asioiden ja lähimaisemien välille, mutta on vaikea sanoa ehdottomasti, mitä se tarkoittaisi käytännössä.

Niinpä en voi suoranaisesti moittia ketään, joka perustaa ryhmän puolustamaan "oman pienen kansamme puolta globaaleja vihamielisiä toimijoita ja uhkia vastaan". Kauniisti ajatellen on hyvä muistuttaa lähelle katsomisen välttämättömyydestä. Ennen kuin ihminen julistetaan suureksi, olisi kysyttävä arviota myös hänen lapsiltaan.

Suomalaisuutta korostavan ryhmän tunnuksena oleva leijonavaakuna kuitenkin mietityttää. Se saa epäilemään perusteetonta uhoa, joka lopulta johtaa turmioon. Eihän täällä ole ikinä ollut muita leijonia kuin se Ruokolahden tapaus. 

Lopulta ryhmä kompastuu omiin jalkoihinsa ja kumoaa itsensä, kun sillä on englanninkielinen nimi FINNS FIRST. Luulisi, että suomen kieli kuuluisi otsikkoon.

Tuijotan nimeä, pudistelen päätäni ja pyörittelen silmiäni. Kai tälle pitäisi nauraa, mutta en osaa. Jälleen kerran parodia on tarpeetonta, sillä ne tekevät sen itse.

Joskus aplodit ovat pelkkää meteliä

Olin Turussa Arvo Pärtin konsertissa. Sen edellä sanoin vierustoverilleni, että kunpa oltaisiin taputtelematta joka välissä. 

Hiljaisuus on Pärtin musiikissa yksi soitin, ja aplodeeraaminen peittää hiljaisuuden, tai tarkemmin sanoen pilaa. Pärtin musiikin keskellä taputukset ovat pelkkää meteliä.

Toiveeni toteutui. Konsertin juontaja kertoi heti aluksi, että kaikki kappaleet soitettaisiin ilman taukoja ja siksi suosionosoitukset säästettäisiin loppuun. Siellä ne illan päätteeksi sitten kuuluivatkin, ja se sopi minulle vallan hyvin.

Mielestäni myös tavallisissa kirkonmenoissa on hyvä perinne, ettei taputeta. Kyse on siitä periaatteesta, että kirkossa kiitokset kuuluvat ihmisen sijasta Jumalalalle. Aplodit ehkä sopisivat vaikkapa jouluevankeliumin sanojen jälkeen: "Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa."

Nämä mielipiteeni eivät tietenkään ole trendikkäitä. Nykyihminen haluaa raapustaa oman nimmarinsa joka paikkaan. 

Hiljaisuus voi olla suurin kiitos, mitä puhuja tai esiintyjä saa osakseen. Kun Martin Luther King piti kuuluisaan puheensa Minulla on unelma, 250 000 kuulijaa oli sen vaikutuksesta hetken mykistyneesti hiljaa, kunnes kaikki ratkesivat suoraan huutoon.

Muistan myös sen, kuinka flamencokitaristi Toni Jokiniitty (Tony de Maria) esiintyi nuorena poikana lukionsa konsertissa. Nuorelle yleisölle oli uutta, että kitaraa saattoi soittaa klassiseen tyyliin. Hämmästys oli suuri, ja innostuneita taputuksia edeltänyt tauko oli pitkä. 

Arvo Pärt -keskus Viron Laulasmaalla on täynnä hiljaisuutta.

 

Jehovalaisia puolustamassa

Ajatukseni jehovantodistajista ovat nihkeitä, mutta jokin raja pitää olla heidänkin vastustamisessa.

Jehovalaiset olivat pystyttäneet tavalliseen tapaansa lehtitelineen Keskustorin kulmalle. Vain yhden kerran olen nähnyt heidän keskustelevan siinä jonkun kulkijan kanssa. Kauppa ei käy. He eivät pysäyttele ihmisiä niin kuin sähkösopimuksen tarjoajat, vaan ainoastaan seisoskelevat.

Paikalle tuli vähän alle kolmenkymmenen ikäinen mies. Hän tarttui lehtitelineeseen ja alkoi viskoa lehtiä maahan. Tämän jälkeen hän poistui nopeasti paikalta. Hän oli sen verran etäällä, että kiinni juokseminen olisi saanut minut puuskuttamaan. Hän kuitenkin poikkesi apteekin ovesta sisään, ja tuumasin etten voi asian vain olla. Kävelin hänen peräänsä.

Mies oli lääkehyllyn edessä ja keskusteli farmaseutin kanssa. Menin hänen luokseen ja kysyin: "Mikä idea sinulla oli, kun viskoit lehtiä maahan?" 

Mies huusi ilmoille kaikki jehovalaisten viat: huijaustarinat, mielivaltaiset opit, lasten kohtelun ja henkisen väkivallan. Hän sanoi haluavansa kostaa.

Vastasin, että olkoon niin kuin hän sanoi. Jokin roti kuitenkin pitää olla siinä, kuinka ihmisiä vastustetaan.  

Kadulla lähdimme eri suuntiin yhteisymmärrykseen tulematta. Hän oli hyvin aggressiivinen, ehkä elämänkokemuksensa pohjalta. Hän ei kuitenkaan vetänyt muodikkaasti puukkoa esiin. Olihan sekin jotain.

Joku rikaskin antaa paljostaan

Päteväksi havaitun sananlaskun mukaan köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan. Paitsi joskus.

Olen seurannut Declan Rice -nimistä jalkapalloilijaa pitkään. Hän nousi kuuluisuuteen suosikkijoukkueessani West Hamissa, kunnes hän siirtyi rahakkaampaan Arsenaliin. Nykyään hän on Englannin maajoukkueen peruskalustoa.

Viime keväältä jalkapalloihmiset voivat muistaa, kuinka hän teki TV-pelissä kaksi satumaisen kaunista vapaapotkumaalia.

Mutta eilen illalla osui silmiini kaikkein kaunein teko.

Declan Rice on lahjoittanut koko 14 miljoonan dollarin bonus- ja sponsoritulonsa tukeakseen uutta aloitetta kodittomien lapsiperheiden asuntojen tarjoamiseksi Lontooseen. Lahjoituksella rahoitetaan 140 siirtymävaiheen asuntoa ja 220 turvavuodetta apua tarvitseville vanhemmille ja lapsille.

Joku voi irvailla, että kaverilla ei taida olla pulaa pikkurahasta ja että leivän päälle on lahjoituksen jälkeen yhä muutakin laitettavaa kuin ylähuuli.

Senkus irvailevat. Minä arvostan.

Yksikin hyvä lapsuusmuisto voi riittää

Vihkimistäni pareista olen muistellut muuatta nuorta naista, joka kävellessään jalkakäytävällä liukastui ja lensi niskoilleen. Yhtäkkiä kaikki oli toisin, ja läheltä piti, ettei mennyt koko elämä aivan toiseen asentoon. Ihan niin pahasti ei käynyt, mutta tapaus on pysäyttänyt. 

Ehkä juuri tämä elämäntarina on saanut minut ajattelemaan erityisen lämpimästi niitä ihmisiä, joiden työnä on hiekoittaa talven jalkakäytäviä. Joskus elämänsuunta voi riippua yhdestä ainoasta jyväsestä, joka ratkaisee sen, pysyykö kulkija pystyssä vai suistuuko hoitokierteisiin.

Dostojevski lähestyy samaa teemaa kirjoittaessaan lapsuudesta. Hänen romaanihenkilönsä mukaan joskus jopa yksi lapsuudenmuisto voi pelastaa elämän lukuisista muistoista puhumattakaan.

Suora sitaatti Aljošan lapsille osoitetusta puheesta Karamazovin veljesten loppusivuilta: "Teille puhutaan paljon teidän kasvattamisestanne, ja juuri jokin tällainen ihana, pyhä muisto, lapsesta saakka vaalittu, kenties onkin kaikkein parasta kasvatusta. Jos ihmisille kertyy monia tällaisia muistoja elämänsä varrelta poimittaviksi, niin hän on iäkseen pelastettu. Ja vaikka vain yksikin tuollainen hyvä muisto pysyisi mukanamme sydämeen suljettuna, sekin saattaa joskus koitua meille pelastukseksi."

Tämä kaikki pitää tuomita

Ilmoitan tuomitsevani seuraavat ilmiöt aakkosjärjestyksessä listaten:
* Gazan pommitukset
* Hamasin ohjusiskut

* Häiriökäyttäytyminen
* Ilmastotoimien lykkääminen
* Kaaharit ja rattijuopot
* Koulutussäästöt
* Kännyköiden kaikenaikainen räplääminen
* Köyhien kyykyttäminen
* Maahanmuuttopolitiikka
* Naisten alistaminen
* Rasismi
* Republikaaninen puolue
* Seksuaalinen väkivalta
* Skuuttien ylinopeudet
* Sotaintoilu
* Suvaitsemattomuus
* Tehoeläintuotanto
* Ukrainan hyökkäyssota
* Valtionvelan kasvattaminen
* Vesimelonin sekoittaminen salaattiin
* Vieraslajit
* Vähemmistöjen sortaminen
Kun olen saanut tässä nämä tuomitsemishommat hoidetuiksi, voin keskittyä niihin ilmiöihin, joita kaikki eivät huomaa tai joista ei ainakaan puhuta koko ajan.

Hiljaiset kirkossakävijät

Uudistin henkilökohtaisen nettisivuni. Merkitsin sinne erityisen sympatiani kohteet, ja tietysti mainitsin ensimmäiseksi nuoret. Heidän ohessaan nostin esiin romanit ja intiaanit.

Vielä on neljäs ryhmä, jota symppaan erityisesti eli hiljaiset kirkossakävijät. Edes kaikki uskonnolliset piirit eivät arvosta heidän hillittyä tyyliään, eikä kunnioitusta tulee niiltä, joille ajanmukaisimmat trendit ovat tärkeitä. 

Minä olen kuitenkin oppinut arvostamaan hiljaista kirkkokansaa. Kerran kuussa tai vaikkapa joka viikko on hyvä uhrata tunti siihen, että istuskelee kirkossa paikoillaan ja käy ehtoollispöydässä. Tämän tunnin kuluessa ei niinkään saa itselleen omaa aikaa, vaan pikemminkin luovuttaa sen pois. Raamatullisella kielikuvalla ilmaisten se aika "ei kuitenkaan tyhjänä palaja". 

Säännöllinen kirkossakäynti on ainakin yhtä hyvä tapa kuin vemputella kuntosalilla, juoksennella pitkin maanteitä tai osallistua vesijumppiaan. Kirkkomatkan voi sitä paitsi tehdä jalkaisin. 

Kirkossa osuu korviin aina jotain kuulemisen arvoista, joka voittaa vähintään TV-uutiset. Hetken on hyvä syventyä jonkun muun ajatuksiin sen sijaan, että vain piehtaroisi oman päänsä liemessä. 

Kirkonpenkistä olen tavannut lukemattomia ajattelevia ihmisiä. Monesti olen saarnaa valmistellessani ajatellut jotakuta uskollista kirkossakävijää ja kirjoittanut sanojani ikään kuin juuri hänelle. Olen ollut vakuuttunut siitä, että ei mene hukkaan, vaan lankeaa hyvään maahan.  Minun silmissäni he ovat sympaattista väkeä.

Jokainen lapsi sai vastasyntyneenä sylin

Paloittelusurmasta yli kymmenen vuoden tuomion saanut mies esiintyy oikeudessa poikkeuksellisesti valokuvaajille kasvonsa paljastaen. Hänen rikoksensa on niin kaukana ihmisten normaalimaailmasta, että sitä on vaikeaa kommentoida. Olen epävarma siitä, osaisiko edes Dostojevski kirjoittaa siitä. Täytyy lukea uudestaan Muistelmia kuolleesta talosta. Siellä taisi kuitenkin olla jotain samanlaista.

Kaiken tekoon liittyvän spekuloinnin sijasta voi miettiä sitä, että tälläkin lapsella on isä, sillä jokaisella lapsella on. Hänellä on äiti, joka joskus sai vastasyntyneen syliinsä.

Leena Tiilikka on kirjoittanut toisen väkivaltarikollisen elämästä valitsemalla näkökulmaksi lapsuuden. Ilpo Larha oli tuomittu 26-vuotiaana elinkautiseen vankeuteen, mutta hän pakeni Katajanokan vankilasta. Näkyvästi uutisoitu pakomatka päättyi siihen, että Larha ampui itsensä piiritettynä ja yksin jääneenä.

Tiilikka kertoo, että hänen lapsensa tunsivat Larhan. Hän oli koulutoveri ja yhden lapsen rippikoulukaveri. "Ehkä hän oli vähän syrjään vetäytyvä, melko tavallinen, joskus häirikkö, joissain asioissa nero. Rippikoululeirillä imitoi hauskasti ja älykkäästi pastoria."

Tiilikka kysyi tekstissään, kuka painoi Larhan itsetunnon alas.

Entä mitä tapahtui paloittelusurmaajalle sen jälkeen, kun hänen äitinsä sai hänet ensimmäistä kertaa syliin?

Lasten sanakirja

Lauri Malkavaara on kirjoittanut HS:n kuukausiliitteesen jutun siitä, miten esikoululaiset selittävät eri sanoja, kuten yksityisviestin, tekoälyn tai Naton. Vertailen tässä, miten eräät vastaukset eroavat noin kolmenkymmenen vuoden takaisista. 

* Äiti: huolehtii kun iskä on aina vapaapäivänäkin töissä. (1994) - Joka menee miehen kanssa naimisiin ja saa vauvan. (2025)
* Isä: se hoitaa lapsia kun äiti on kaupungilla. (1994) - Äijä, joka huolehtii susta, ja se äijä on hassu. (2025)
* Eläke: Mun mummit on eläkkeellä, paitsi toinen on nyt Espanjassa. (1994) - Kun on vanha, ei tarvitse tehdä töitä. (2025)
* Aamu: Silloin heräillään ja ollaan vihaisia äidille.(1994) - Tulee yön jälkeen. Silloin mennään eskariin. (2025)
* Humalainen: Kävelee hiljaa, törmäilee, unohtelee sateenvarjojaan ja syyttelee siitä toisia. (1994) - Sellaiseksi tulee, kun on juonut alkoholia tai syönyt sokeria. (2025)
* Armeija: Tarvitaan kypärät, pyssyt, sotavaunut, sotasuojia, sotalääkäri, pommit, pommisuojat ja tykki. Sitten tapetaan toisia. (1994) - Siellä otetaan: Asento! Lepo! Sotaan meno! (2025)
* Periaate: Mun äiti puhuu siitä koko ajan puhelimessa. (1994) - Että on ihan varma jostakin. (2025)
* Jeesus: Semmoinen parantaja joka voi kävellä veden päällä. (1994) - Se ristittiin ja se kuoli, mutta se on silti elossa taivaassa. (2025)

* Jumala: Minä olen miettinyt, että mikä oikeastaan on esimerkiksi jalka. Mihin sitä tarvitaan? Ja nyt pitäisi vastata, että mikä on Jumala vaikkei tiedä edes mikä on jalka. (1994) - Mä luulin pienenä humalaista jumalaiseksi. (2025)  

 

Puhelinkoppi: jos on kova meteli, sinne voi mennä soittamaan. (2025)

Hillittömästi hehtaareja

Suomessa järjestettävät frisbeegolfin MM-kisat ovat nostaneet uutisiin tämän lajin, jonka olemassaoloa on tunnettu huonosti.

Frisbeegolf näyttää mukavalta. Sen parissa on hyvä ulkoilla. Kiekkojen liitoa on kaunista katsella, ja osaajien taitoja sopii ihailla. Lajin sanotaan olevan halpa, koska kentillä ei ole käyttömaksuja. 

Harrastajamäärillä on kuitenkin rajansa, jotka tulevat pian vastaan. Tosiasia on, että uusia kenttiä ei voi perustaa mielin määrin.

Vakiomittainen 18-väyläinen frisbeegolfrata vaatii maata ainakin seitsemän tai peräti kahdenkymmenen jalkapallokentän verran. Pienempi, yleinen puistorata mahtuu tilaan, joka vastaa vähimmillään kolmea ja enimmillään seitsemää jalkapallokenttää. Jokin harjoitusrata voi sentään rajoittua yhden jalkapallokentän kokoiselle alueelle.

Hehtaareja vaaditaan paljon.

Kaupunkiseutujen ulkoiluun sopivilta mailta tuskin löytyy kovin paljon ylimääräisiä heittelylle osoitettavia alueita. Kenttien monikäyttöisyydestä on turha unelmoida, sillä kiekkojen heittelypaikat eivät sovi marjastamiseen eivätkä vapaaseen retkeilyyn.

Ehkä frisbeeharrastus pitäisi keskittää autioituville syrjäseuduille.

Perinteisen golfin vaatimat maa-alueet ovat vielä suurempia, mutta ne ovat hieman eri asia, koska niillä pelaaminen on maksullista.

Surkuhupaisa on parempi kuin pelkästään surkea

Vanhahko pariskunta oli juuri käynyt Manchesterissa. Kysyin, olivatko he käyneet Manchester Cityssä vai Manchester Unitedissa. 

En tiedä, oliko kyseessä huumorintajuttomuus vai yleistiedon puute, mutta joka tapauksessa he eivät ymmärtäneet kysymystäni. Nolostuin ja yritin peruuttaa sanomiseni. Epämääräisiä mutisten koetin kääntää keskustelun muualle. 

Vitsini oli kieltämättä varsin keskinkertainen, ja jos sillä ylipäänsä oli isompaa arvoa, sitä oli lähinnä puujalkavitsien kunnioitetussa sarjassa. Oli silti kohtuullista odottaa pariskunnalta kevyttä hymähdystä, jonka pohjalta olisimme päässeet jutun alkuun. Sitten olisimme voineet yhdessä vertailla Manchesterin kokemuksia.

Sain jälleen muistutuksen, että huumorintajuttoman ihmisen kanssa on vaikea tulla toimeen tai ainakin hänen kanssaan jää syvin yhteys syntymättä.

Huumorilla on omat sopivaisuusrajansa, mutta monesti se on viimeinen keino, jolla voi selvitä epätoivoisesta tilanteesta. Surkuhupaisa on sittenkin parempi kuin pelkästään surkea.

Viime päivinä olen nauranut tälle kummallisen ajankohtaiselta tuntuvalle jutulle: "Mies putosi viidennestätoista kerroksesta. Mitä hän sanoi kymmenennen kerroksen kohdalla? - Toistaiseksi kaikki hyvin."

Annetaan tyhjyyden olla tyhjillään

Kun Tampereelta matkustaa kolme varttia Turun suuntaan, tulee Urjalaan, joka on kuuluisa Väinö Linnasta ja Nuutajärven lasitehtaasta.

Viime kesänä ajoin Urjalan läpi ja huomasin uuden lukion, jonka luulisi herättävän paikallisissa ylpeyttä.

Komeutta katsellessa tuli surullinen olo. Nykyään Urjalan lukiossa on 80 oppilasta, mutta toissa vuonna lapsia syntyi kuntaan vain 30. On vaikea kuvitella, että heidän aloittaessaan lukiota olisi valittavana urjalalainen vaihtoehto. Ehkä silloin lukio on jo remontoitu vanhusten hoitolaitokseksi.

Ajatukset menevät myös maahanmuuttoon. Ainakaan minä en keksi, millä moraalisella oikeudella estetään puutteenalaisia ihmisiä muuttamasta autioituneille maille, joita kukaan suomalainen ei halua asua. Miksi puolustaa asein maa-alaa, jolla ei ole kaivattuja mineraaleja ja jolle ei keksitä käyttöä? Riittääkö hallitsemisen syyksi, että maat voisivat olla kansainvälisiä luonnonsuojelualueita?

Tiedän, että ankaran asuntopulan aikana ei ole oikein pitää vuokra-asuntoja tyhjillään. Muuten tässä vain kyselen.

Väistän kassiani kyyläävät kaupat

Sastamalan Citymarketin kassalla pyydetään kaikkia asiakkaita avaamaan kassinsa. 

Kauppias perustelee avaamiskäytännön. Hän sanoo, että näpistykset ja varkaudet syövät puoli prosenttia liikevaihdosta. Niinpä avaamisessa on kyse yhteisestä hyvästä, sillä mitä enemmän näpistyksiä saadaan karsittua, sen parempi kaikille.

Kauppias sanoo, että hän on maksanut jokaisen kaupasta löytyvän tavaran. Siksi hän kokee varastamisen "samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin".

Kauppiaan perustelut ovat loogisuudessaan moitteettomat.

Pitäköön kuitenkin puoletprosenttinsa. Varmaan suostuisin avaamaan kassini, mutta vain yhden kerran. Siihen kauppaan minua ei saataisi toista kertaa.

En siedä sitä, että minua pidetään mahdollisena varkaana.

Luottamus on niin korvaamaton arvo, että siitä kannattaa maksaa - vaikkapa tuon puoli prosenttia. Mikä kontrollissa voitetaan, se ilmapiirissä hävitään.

Periaatteeni on, että pienestä riskistä huolimatta ihmiseen kannattaa luottaa, ellei toisin todisteta eikä tapaus näytä aivan ilmeiseltä huijaukselta. Tämän mallin mukaan olen elänyt ja uskon olevani vahvasti voitolla. Luottamuksesta tulee iloinen mieli. 

Sääntöjen ja vapauden ikiaikainen ristiriita

Käänsin autoni tutun marketin parkkipaikalle, ja ensimmäisen sekunnin ajan tuntui selittämättömän leppoisalta. Toisella sekunnilla ymmärsin syyn. Pysäköintialue oli juuri asfaltoitu, eikä ruutuja ollut vielä maalattu.

Jokainen tulija oli saanut asetella autonsa pihalle juuri niin kuin hyvältä tuntui. Niinpä kukin varasi itselleen puolitoistakertaisen tilan normaaliaikoihin verraten. Vapaassa maailmassa ei tarvinnut pelätä, että avaamalla oven kolhisi naapuria.

Tavallisessa arjen tilanteessa tiivistyy se, millä tavoin sääntöjen ja vapauden ristiriita hallitsee elämää.

Sääntöjen positiivista merkitystä ei voi kieltää. Parkkiruudut takaavat sen, että pahimpanakin ruuhka-aikana paikkoja riittää. Tuskin on sellaista anarkistia, jonka mielestä ei olisi välttämätöntä, että maassa vallitsee joko oikean tai vasemman puoleinen liikenne.

Toisaalta sääntöjen avulla ihmiset ahdistetaan rajoihin, joihin he eivät luonnostaan suostuisi ja jotka enimmän aikaa vain ahdistavat. Ainakaan keskipäivällä tuo parkkialue ei tarvitsisi ruutuja ollenkaan. 

Viisain ikinä tapaamani sääntönikkari on se kaupunginpuutarhuri, joka kertoi antavansa ensin polkujen syntyä. Vasta niiden jälkeen hän on ryhtynyt kylvämään nurmikkoa.

Täysosuma ja monta hutia

Hellepäivinä vakuutun siitä, että ilmalämpöpumppu on hankintahintaansa nähden elämäni paras ostos. Kesän kuumilla jokainen kotiin saapuminen on nautinto.

Tyhmiäkin hankintoja on tullut tehtyä. Yksi huonoimmista on erillinen navigaattori, jota myytiin tarjouskampanjassa. Varmaan markkinoijat tiesivät, että kohta niitä ei ostaisi kukaan, sillä pian kännyköiden karttaohjelmat tekivät erillisistä laitteista tarpeettomia. Ostamaani tarjousnavigaattoria ja testivoittajaa en varmaan ehtinyt käyttää viittä kertaa enempää. 

Kirjahankinnoissa on tullut paljon huteja, vaikka tavallaan hyväksyn ne, koska aina ei voi pelata varman päälle. On suostuttava kokeiluihin. Esimerkiksi Jane Austenin teoksesta Järki ja tunteet olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, ettei se sovi minulle ja että keskenhän se jää. Virginia Woolfin Menomatka on erityistapauksensa. Kelvottoman suomennoksen takia sen lukeminen jäi kahteen ensimmäiseen sivuun.

Myös uusin polkupyöräni olisi pitänyt jättää kauppaan. Suutuin raketin lailla kiitäviin sukkahousumiehiin, ja siksi pyörä on jäänyt melkein käyttämättömäksi. 

Eteisessä on lipasto, josta soitimme myyjälle että tuokaa ehjä. Uusi ei ollut juuri parempi. Ei lohduttanut, että halvalla saatiin.

Hävettää vieläkin, ketä tulin äänestäneeksi ensimmäisen syksyni seurakuntavaaleissa, kun olin muuttanut tänne keväällä.

Nyt revittiin hiuksista

Tietysti jalkapallossa teeskennellään loukkaantumista, mutta yleensä nämä huijaukset eivät suututa minua niinkään. Useimmiten tuska on kuitenkin aitoa. 

Ärsyyntyneimpiä ovat ihmiset, jotka eivät itse ole pelanneet. Jalkapallokentällä nimittäin joutuu kärsimään kipua. Välillä sattuu ja paljon.

Joskus olen sanonut kitisijälle, että ojennapa jalkasi tuohon ja minä kenkäisen täysillä sääreen. Katsotaan sitten huudatko ja kieriskeletkö.

Enemmän kiusaa paidasta repiminen. Kenenkään käsi ei kouristele sillä tavoin, että se saisi tarttumaan vastapelaajaa puserosta. En ymmärrä, miksei näihin rikkeisiin puututa tiukemmin.

Tuoreessa puolivälierässä saksalaispuolustaja repi ranskalaishyökkääjää hiuksista. Se oli jo astetta törkeämpää. Hän jäi kuitenkin tempustaan kiinni, sai punaisen kortin, ja Ranskalle tuli rangaistuspotku. 

Joskus pahanteko on niin ovelaa ja häikäilemätöntä, että omassa kieroutuneessa mielessäni tunnen jonkinlaista ihailua. Vanha jalkapallokaverini Kumlanderin Joni on muistellut sitä, kuinka hän oli pelannut Ilveksen A-junioreissa HJK:ta vastaan. Joku helsinkiläinen oli varustautunut kulmapotkuihin nuppineuloilla ja pisteli niillä tamperelaisia takapuoleen. 

Tuomari ei huomannut, eikä siinä olisi edes VAR auttanut.

Nykyään naiset osaavat potkia

Jämsänkoskelaiset naureskelivat vuosikausia sille, kuinka metsäkonekoululla opiskelleille tansanialaisille oli laitettu sukset jalkaan. Hiihtämisestä ei tullut mitään. Tansanialaiset eivät olleet oppineet taitoa pikkupoikina, eikä aikuisena enää onnistunut. He olivat hyviä juoksemaan, mutta hiihtäminen on jotain muuta kuin juosta sukset jalassa. 

Ylimielinen ja riehakas nauru oli myös meidän viidentoista vanhojen poikien reaktio, kun näimme ensimmäistä kertaa naisten pelaavan jalkapalloa 1970-luvun alkuvuosina. Se oli surkuhupaisaa katsottavaa. Heille pallon potkiminen oli yhtä outoa kuin Tansanian miehille hiihtäminen.

Valmentajia oli kyllä jonoksi saakka. Kaksikymppiset nuoret miehet kisasivat siitä, kuka pääsisi ohjaamaan naisia. Poikajuniorien puolella oli hiljaisempaa.

Vuosien varrella on tapahtunut paljon. Pikkutytöt ovat saaneet pallon potkiakseen kohta kävelyn oppimisen jälkeen. Taidot ovat kohdallaan, ja nykyään peliä katselee mielikseen. Naispuolisten kommentaattorien puheista kuulee, että myös taktinen osaaminen on hallinnassa.

Olisiko aika, että Suomen ylintä sarjaa lakattaisiin kutsumasta kummallisella kiertoilmauksella Kansalliseksi liigaksi? Reilusti ja ylpeästi voitaisiin sanoa että naisten SM-sarja.

Siunauspuheen ei kuulu olla ansioluettelo

Olen kummastellut, miksi joidenkuiden pappien siunauspuhe on vainajan CV:n tiivistelmä. Elämänsaavutusten kertaaminen on joskus yltynyt sellaiseksi, että ansioluettelon rinnalla ei enää Jumalan armoa luulisi tarvittavan. Myöskään elämänvaiheiden listaaminen ei ole mielekästä. Lähimmät tietävät muutenkin.

Kappeli ei ole päästötodistuksen julistamisen paikka. Siellä kuninkaan ja hänen tallirenkinsä kuuluisi olla samassa asemassa.

Vainajan persoona ja hänen elämänsä on tietysti otettava puheissa huomioon. Se tarkoittaa kuitenkin muuta kuin elämänvaiheiden ja saavutusten järjestelmällistä läpikäyntiä. Maanviljelijän arkun äärellä käytettävä kielimaailma on toisenlainen kuin merenkävijän. Ison perheen mummu vaatii toiset sanat kuin varjomaiden yksinäinen kulkija, ja lapset ja nuoret ovat kokonaan oma maailmansa.

Hyvä esimerkki viisaasta toiminnasta on se, miten  arkkipiispa John Vikström puhui presidentti Urho Kekkosen siunaustilaisuudessa. Pitkäaikaisen presidentin elämä olisi tarjonnut laajan aineiston hänen ansioluettelonsa kertaamiseen. Joku olisi voinut langeta tekemään loppuarviota hänen kaudestaan. Sen sijaan Vikström puhui arvomaailmoista ja sitä kautta liittyi Kekkosen elämäntyöhön. Tähän Vikström yhdisti Kristuksen sanat tiestä, totuudesta ja elämästä. 

Vikström hyödynsi kaikille suomalaisille tuttua mielikuvaa hiihtoladulle lähteneestä presidentistä. Arkkipiispa muistutti, että kaiken aikaa tämänkin hiihtäjän rinnalla oli kulkenut toinen latu. Hän ei tarkentanut, mitä tai ketä hän sillä toisella ladulla tarkoitti, mutta ymmärtäväinen kuulija oivalsi kyllä.

Hernekeittoa ja ruisleipää

Morsiamen isä myi torilla soppatykistä hernekeittoa. Niinpä juhlapäivällinen syötiin kertakäyttöastioista. En muista, että häätarjoilu olisi milloinkaan saanut yhtä paljon kiitosta kuin tämä hernekeitto. Ulkoilma toi ruokaan lisämausteensa.

Mieleeni on jäänyt myös Vaasan suunnalla ollut merenrantaravintola. Lounaana oli uusia perunoita, juureksia ja ahventa eli hyvin tavallista kesämökkiruokaa. Kala oli samana aamuna merestä pyydettyä, ja sen tuoreus nosti ruoan pienen maailmani Michelin-tasolle.

Kaikkein vaikuttavin ruokamuisto on kuitenkin siltä ajalta, kun olin kahdeksan vanha. Ilmeisesti koulussa oli tarjottu makaronivelliä, jota olen sittemmin kuullut kutsuttavan putkimiehen oksennukseksi. Koko ruokailuaika oli kulunut kahta tai kolmea makaronia sinne tänne siirrellessä, eikä yhtäkään lusikallista päätynyt suuhun asti. Koko loppupäivän oli pyörryttävä nälkä.

Kun vihdoin pääsin kotiin, sain ruisleipää, jonka päälle oli viilletty edamjuustoa. Mikään ei ole maistunut suussani yhtä hyvältä. Sen lähemmäksi taivasten valtakunnan juhla-ateriaa pieni poika ei voinut päästä.

Moninkertainen kysyminen

Olen matkustanut viidessä Latinalaisen Amerikan maassa: Boliviassa, Perussa, Chilessä, Ecuadorissa ja Meksikossa. 

Kaikki matkani ajoittuvat aikaan, jolloin puhelimen karttasovelluksia ei ollut. Niinpä perille päästäkseen piti kehitellä erilaisia menetelmiä. 

Tärkeintä oli moninkertainen kysyminen. Kun kysyi kulkuohjeita yhdeltä vastaantulijalta, ei saanut tyytyä hänen vastaukseensa, vaan oli etsittävä toinen neuvonantaja ja mieluiten vielä kolmas. Jos kaikki antoivat saman vastauksen, kannatti suunnistaa sinne, mihin he neuvoivat, mutta sittenkään ei kannattanut pettyä, jos kulkuohjeet olivat väärät eikä periltä löytynyt mitään.

Nykyisinä aikoina olen soveltanut samoja periaatteita kansainväliseen politiikkaan. Jos Trump sanoo yhdestä asiasta kolmena peräkkäisenä viikkona saman ajatuksen, on mahdollista, että hänen sanomansa myös toteutuu. Kertalausunnosta ei pidä välittää, ei pelästyä eikä innostua.

Kunhan ei tekisi kipeää

Kipu oli estänyt normaalit yöunet viikkojen ajan, mutta vihdoin sain riittävän tehokkaat lääkkeet, joiden mukana vaivat hävisivät.

Jäi mieleen se ensimmäinen vapautukseni yö. Olisi voinut kuvitella, että olisin syöksynyt sänkyyn ja ryhtynyt nukkumaan univelkoja pois, mutta mitä vielä. Päinvastoin en malttanut mennä lainkaan nukkumaan. Istuin keittiön pöydän ääressä ja nautin siitä, että mihinkään ei sattunut. 

Kun elää kivun riivaamana, elämänunelmaksi riittää, ettei mihinkään sattuisi.

Mutta kun rukoukset on kuultu, äkkiä se ilo unohtuu. Alkaa taas tavoitella jotain muuta, kuten lomamatkaa, uutta asuntoa tai muodin mukaisia kenkiä.

Myös airflyer olisi kiva juttu, suorastaan hyödyllinen... ei kun airfryer. Pitää olla tarkkana uusien tarvesanojen kanssa.

Nuoria ei ehkä enää kiinnosta kännykän räplääminen

Kentältä kuuluu viestejä, ettei rippikoululaisia kiinnostaisi kännykän räplääminen entiseen tapaan. Jos tämä on totta, yhteishengen luominen helpottuu. On vaikea saada nuoret huomaamaan toisensa, jos jokainen tuijottaa kännykkäriippuvuudessaan vain omaan kämmeneensä.

Viime vuosina vanha mainoslause on täytynyt kääntää nurin: Nokia is disconnecting people.

Mahdolliseen muutokseen viittaa myös se, että monet vanhemmat tyytyvät ostamaan ekaluokkalaisille kellopuhelimia.

Nuorten maailmassa asiat voivat muuttua nopeastikin. Tarvitaan ehkä vain koulujen täyskielto, jonka vuoksi välitunneille tulee muuta tekemistä kuin räplääminen. Huomataan, että tilalle syntyy uusia, kivoja asioita.

Nuorten maailman nopeista käänteistä kertoo se vauhti, jolla aikanaan hylättiin mummojen valtaama Facebook. Minulla on oma kokemukseni nuorten nopeista suunnanmuutoksista.

Kirjani Nuorisotyön alkeet ja jatko valmistui käsikirjoituksensa osalta keväällä 2014. Samaan aikaan huomasin joukkopaon Facebookista, ja niin kävin kesällä tekstini läpi vielä kerran. Korvasin jokaisen Facebookiin viittaavan sanan käsitteellä sosiaalinen media. Tämä pelasti kirjan. Ilman näitä korvauksia se olisi ollut valmiiksi vanhentunut, kun se ilmestyi myöhemmin syksyllä.

Voi olla, että on ennenaikaista innostua kännykkätapojen muuttumisesta, mutta mitäpä tässä muuta voi kuin tarttua jokaiseen toivon merkkiin.

 

 

Isompi puhelin ei mahtunut taskuun eikä sillä päässyt nettiin.

Sympaattisuuden syntymälahja

Eteläsuomalaisen kollegani kanssa istuttiin kahvilassa samaan pöytään ja juttu siirtyi nuoriin, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä.

Hän kertoi miettineensä sitä, kuinka jotkut ovat jo lapsina vaikeasti selitettävällä tavalla sympaattisempia kuin jotkut toiset. 

Joku nuori herättää muutamassa sekunnissa poikkeuksellisen paljon myötätuntoa. Jonkinlainen kauneusihanne on vaikuttamassa, mutta toisaalta se ei synkkaa yksyhteen sympaattisuuden kanssa. Joku voi ulkonäön ongelmista huolimatta kiehtoa positiivisesti, kun taas joku kauneusihanteiden täyskymppi voi olemuksellaan karkottaa. 

Eikä kukaan voi sanoa, mistä sympaattisuus syntyy.

Erityisesti hän sanoi miettineensä muuatta poikaa, josta kukaan ei oikein pitänyt, vaikka hän ei käyttäytynyt sen epämiellyttävämmin kuin kukaan muukaan. Edes koulun kuraattori, kannustamisen ammattilainen, ei selittämättömästä syystä näyttänyt  pitävän pojasta.

Keskustelu laajentui. Puhuimme tutkimuksista, jotka todistavat, että ulkoinen olemus vaikuttaa työuralla etenemiseen. Pitää olla tietynlaiset kasvot, tietyt määrät pituutta ja leveyttä ja sopivan korkuinen ääni.

Lopulta palasimme poikaan. Kysyin kollegaltani, tiesikö hän sattumoisin, mitä pojalle nykyään kuuluu.

Hän hymähti: "Siinäpä se. Sekin vielä. Sikäli kuin olen perillä, hänen elämäänsä kuuluu niitä hyviä asioita, joita hänen ikäisilleen yleensäkin kuuluu."

Lestadiolaisuudella on hyvätkin puolensa

Lestadiolaisuudella tarkoitetaan yleensä vanhoillislestadiolaisuutta, jonka Suviseuroja on juuri vietetty. Katselen liikettä ulkopuolisen näkökulmasta enkä tiedä, millaista on elää pohjoisen lestadiolaisenemmistöisillä paikkakunnilla. Ajattelen monista opinkohdista ja moraalikysymyksistä eri tavoin.

Olen kuitenkin kyllästynyt siihen, että (vanhoillis)lestadiolaisia mollataan vapaasti ilman, että saisi syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Heistäkin voisi hakea kunnioitettavia piirteitä niin kuin mistä tahansa vieraasta kulttuurista. Heillä on isot ongelmansa, mutta niihin he eivät tarvitse minun neuvojani. 

Ensimmäisenä kiitoksen aiheena tulevat mieleen hyvätapaiset nuoret. Iltakävelyllä tuli vastaan opettaja, joka kertoi, että lestadiolaiset nuoret  kunnioittavat opettajia. Muutamissa kohtaamisissani olen itse huomannut saman.

Liikkeen johtaja saattoi julistaa Suviseuroilla, että he jättävät juhla-alueen paremmassa kunnossa kuin se oli heidän sinne tullessaan. Kesän musiikkifestareiden, Likkojen lenkin, Priden tai Ullanlinnan vapun jäljiltä ei välttämättä voi sanoa samaa.

Lestadiolaiset tiedetään työteliäiksi ihmisiksi.He eivät tyrkytä oppejaan ulkopuolisille, kun taas monien maallisten ideologioiden edustajat ovat melkoisia tuputtajia. Lestadiolaiset sallivat minun pysyä omissa vakaumuksissani.

Suviseuroista ei ole juopporallia poliisin pahnoille. Virkavallan kannalta suurin haitta tulee liikennettä hidastavista matkailuautoista. 

Turmion kätilöt

Tietyissä alakulttuureissa leikitään vaarallisilla asioilla, kuten kuolemalla. Yleisesti hyväksyttävintä leikkiä on moottoriurheilu. Sehän perustuu sen mittaamiseen, kuka kykenee ja uskaltaa tulla lähimmäksi äärimmäistä rajaa, jonka yli ei kenelläkään ole menemistä.

Satunnaisia onnettomuuksia sattuu, mutta kaikkiaan moottoriurheilu on hyvin kontrolloitua. Jos säännöissä on ongelmansa, niitä voidaan muuttaa nopeasti ja radikaalisti, kuten silloin kun Henri Toivonen kuoli Korsikan rallissa.

Kaikilla elämänalueilla kuoleman leikkiä ei kontrolloida mitenkään. Säätely perustuu vain yksittäisten ihmisten vastuuntuntoon. 

Pekka-Eric Auvinen surmasi Jokelan koululla vuonna 2007 yhdeksän ihmistä ja lopulta myös itsensä. Tässäkin tapauksessa teolla oli monenlaisia syitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melko vähäiseen yksityiskohtaan eli siihen, että Auvisen musiikillisia suosikkeja oli ollut Turmion kätilöt -niminen yhtye. 

Ajattelin, että varmaan yhtye saman tien muuttaa kiusalliseksi muuttuneen nimensä, olihan bändi jotenkin kirjaimellisesti toiminut turmion kätilönä.

Ei ole kuitenkaan tapahtunut mitään. Turmion kätilöt jatkaa yhä toimintaansa entisellä nimellään.

Tuskin yhtye on silti pahuuden megailmentymä. Wikipediasta selviää, että se on lahjoittanut levytulojaan Kuopion yliopistosairaalan vastasyntyneiden teho-osastolle ja peruuttanut aikanaan jonkin keikkansa kunnioittaakseen Kauhajoen koulusurman uhreja.

Ei kuitenkaan pääse mihinkään siitä, että aina kuullessani Turmion kätilöiden nimen muistan myös Pekka-Eric Auvisen.

Lasten varainhankintakeinot

Lapsilla on synnynnäinen varainhankintataito. Jo hyvin pienenä he osaavat valita, kannattaako kääntyä isän vai äidin puoleen.

Osaaminen lienee huipussaan rippikouluiässä, kun tarpeet ovat suurimmillaan eikä niin sanotun oman rahan hankkimiseen ole juuri mahdollisuuksia.

Vähimmällä pääsevät pojat, joilla on sama harrastus kuin isällä aikanaan oli. Isä voi tehdä jopa hankintoja, jotka eivät tulleet pojalle edes mieleen.

Taktiikoita on monenlaisia. Kaikkein sivistyneintä on vedota järkisyihin, kuten siihen että moottorikäyttöinen kulkupeli säästäisi vanhemmat loputtomalta kuskaamiselta. Tämän lajin ovelin versio on vihjailu, joka saa vanhemmat mukamas itse keksimään heille vaivihkaa syötetyn idean.

Kaupankäynnissä myös vanhemmat voivat olla aloitteellisia. Kotityöt ja hyvät koetulokset tuottavat useissa kodeissa rahallisia vastineita.

Moni nuori turvautuu mankumiseen ja ruinaamiseen. Käyttökelpoisimpia tukilauseita on, että kaikilla muillakin on. Brutaaleimmillaan vinkuminen yltyy vääryyden kärsimistä korostaviin huutoreaktioihin tai vaihtoehtoisesti pitkään mököttämiseen ja omatekoisiin masennusoireisiin.

Hyväkään taktiikka ei johda tulokseen, jos ei osaa valita sopivaa aikaa. Jos äiti tai isä kotiutuu ilmiselvästi huonon työpäivän jälkeen, on turha yrittää. Hyvien koulutulosten tai yllättävästi tehtyjen kotitöiden jälkeen on oikea aika yrittää, vaikka perustaktiikkana olisi jokin muu kuin kaupankäynti. 

Laatu näkyy vuosikymmenten jälkeen

Neljättä vuotta peräkkäin bongailen kamerallani 1960- ja 1970-luvun autoja. Kiinnostukseni on syntynyt ennen muuta tapahtumista ja ihmisistä, joita autot tuovat mieleen, mutta itse autoistakin on syntynyt käsitys.

Kolme merkkiä on yleisyytensä puolesta ylivertaisia. Mersuja, Volvoja ja Kuplavolkkareita liikkuu niin paljon, että jaksan innostua vain erikoisimmista. Sen sijaan Bemareita ja Audeja on niukasti, ja jostain syystä Saabit ovat harvinaistuneet. Olikohan kotimainen työ sittenkään niin hyvää kuin haluttiin uskoa?

Ford Anglia on noussut jonkinlaiseksi legendaksi takaikkunansa ansiosta, mutta myös Ford Taunusta näkee paljon. Asiaan enempää perehtymättä syntyy käsitys, että auton yksinkertainen rakenne kertoo hyvästä laadusta. 

Ensimmäisiä Datsuneita liikkuu on runsaasti, mutta 70-luvulle tultaessa Toyotat vievät voiton. Viime aikoina Fiatin laatua on epäilty, mutta 1970-luvun malleja näkyy edelleen. Ihmetyttää vain, missä ovat paljon myydyt satakaksiseiskat. 

Rättäri on yleisimpiä harrasteautoja, mutta isot ja kauniit Citroënit on vienyt ruoste. Yhtäkään ajokuntoista Renaultia en ole nähnyt, Peugeoteja kyllä. Itäblokin Mosseja, Volgia, Ladoja, Skodia ja Wartburgeja on kohtalaisesti. Ehkä niiden heikko laatu on tarjonnut remonttimiehille haastetta.

Minejä ja muita englantilaisia on säilynyt paljon 60-luvun alkuvuosilta, mutta myöhemmin maan oma autoteollisuus romahti. Vauxhallin vikapesiä osattiin välttää niin, että jos joku päätyi GM:n tuotteeseen, hän valitsi mieluummin Opelin.

-------- 

Valikoima 1960-luvun ja 1970-luvun autoja, 36 kuvaa

 Isot Sitikat ovat kauniita, mutta ruoste on raiskannut.