Puut, meidän rakkautemme

Lukioaikoina ihmettelin, miksi vanha, kohta eläkkeelle jäävä biologian opettaja nosti ison metelin niistä parista puusta, jotka aiottiin kaataa koulun viereen rakennettavan maantien alta. Taisi mennä kymmenen vuotta ennen kuin ymmärsin, mistä siinä kapinassa oli kyse.

Samoihin aikoihin aloin tajuta myös sitä, että Elmo-kuunnelman kirjoittanut Juhani Peltonen todella kamppaili elämän ja kuoleman kanssa, kun hän yritti vastustaa Vantaalla tietä, joka puhkottiin hänen kotipuutarhansa läpi. Lopulta hän hävisi yhden miehen sotansa ja muutti Vantaalta Lopelle.

Olen oppinut ymmärtämään myös Finlandia-palkittua Gösta Ågrenia, jonka sanoista on jäänyt mieleeni ennen muuta tämä: "Minun kotini pihalla kasvaa iso, leveä mänty. Isoisä on istuttanut sen vuonna 1911. Se on mahtava, pyöreä kuin pallo, säde 15 metriä varmaankin. Olen rationaalinen ihminen, mutta uskon yhtä kaikki, että jos joku haluaisi tappaa minut, hänen tarvitsisi vain sahata se mänty nurin."

Niin kuin olisi saanut koulusta vapaatunnin

Näkemistäni teatterikappaleista ylivoimainen ykkönen on Helsingin Kansallisteatterissa esitetty Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, jota esitettiin eri nimellä. Listani pohjasakka on taas Tampereelta.

Mentiin teatteriin katsomaan nuoresta Vincent van Goghista kertova näytelmä. Vincent oli hankkiutunut väliaikaan mennessä vuokrakämppään ja rakastunut emännän nuoreen tyttäreen, joka kuitenkin oli mennyt toiselle vuokralaiselle. Sitten Vincent pääsi läheisiin tekemisiin kolmekymmentä vuotta itseään vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. 

Väliajalla juotiin kahvit padasjokelaisen bussiryhmän seassa. Tarjoilu oli aika hinnakasta, mutta väliaikakeskustelu oli erinomainen. Ruvettiin kyselemään, kiinnostiko lainkaan, miten näytelmän juoni eteni ja miten Vincentille mahtoi käydä. Yksimielisyys syntyi nopeasti. Todettiin, että oli aivan samantekevää, miten näytelmä jatkui.

Ihmisen ei kannata kiusata itseään täysin hyödyttömästi. Kirjan saa lopettaa kesken, ja näytelmästä saa poistua väliajalla.

Teatterin sijasta mentiin Hämeenkadulle juomaan toiset kahvit. 

Syntyi déjà-vu -kokemus: tällaista on ollut joskus ennenkin. Miten hienoa olikaan saada koulusta vapaatunti, kun opettaja oli sairastunut eikä sijaista ollut. Se oli suloista vapautta siitäkin huolimatta, että mitään viisasta tekemistä ei ollut. Ei vain ollut pakko, kun ei huvittanut. Sai vain asiattomasti oleskella.

Tähtitaivaan puutteessa planetaariokin voi auttaa

Jouduin hoitamaan asioita, jotka ovat ihmisen hoidettaviksi liian suuria. En saanut enää untakaan. Yöstä tuli päivä ja päivästä yö.

Tarvitsin uutta näkökulmaa. Ajoin Nokian moottoritielle ja siellä Särkänniemeä kohden. Tornin juuressa oli Sara Hildénin taidemuseo, mutta tällä kertaa kuvat eivät auttaneet, oli lyijykynällä piirrettyjä tomaatteja, perunoita, sellereitä, porkkanoita ja punajuuria. Voihan niitä rehuja ostaa kaupasta.

Menin planetaarioon nähdäkseni avaruutta. Olin ainoa katsoja, ja saatoin sanoa olevani yksityisnäytöksessä. Kupolikatossa oli tähtiä, tähtisumuja ja linnunratoja. Alkoi nukuttaa ja sallin itselleni uneen vaipumisen. Viimeisinä hereillä olemisen sekunteina lähetin mielessäni terveisiä planetaarion hoitajalle, että on sinullakin työ: pitää esitystä yhdelle ainoalle, unessa olevalle katsojalle. 

Torkahtamisen jälkeen heräsin taas ja yhä oltiin tähdissä ja tähtisumuissa. Avaruus oli kiitettävän suuri.

Ovet avautuivat, tulin pihalle ja katselin kaupungin suuntaan. Elämän tärkeysjärjestykset olivat palanneet. Suuri oli suurta, pieni oli pientä. Jumala tuntui Jumalalta ja ihminen ihmiseltä. 

Hetken kaikki oli taas niin kuin sen piti olla. Ehkä tätä elämää voi elää, kaikesta huolimatta.

Taivas oli harmaa ja pilviä täynnä. Ajattelin niiden takaista ja ylistä maailmaa ja päätin, että kyllä minä tämän jaksan.

Norja, Tappara ja Real Madrid

Lakkasin seuraamasta hiihtoa Lahden 2001 dopingkisojen jälkeen. Päätin, että samalla tavoin minua ei huijata kahta kertaa. Hiihdossa olisi ollut toinenkin syy, joka olisi syönyt kiinnostukseni. Miksi seurata lajia, jossa norjalainen voittaa aina?

Jalkapallossa Real Madridin kestomenestys kyllästyttää muutenkin kuin siitä syystä, että seuralla on käytössään kohtuuttoman paljon rahaa. Leicesterin vuonna 2016 voittama Valioliigan mestaruus on kenties merkittävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta, sillä pitkää sarjaa ei voiteta muutamalla tuurivoitolla, niin kuin saattaa käydä vaikkapa MM-turnauksessa. Leicester jätti häpeämättömästi taakseen kaikki raharikkaat suurseurat.

Olen vaimea Tapparan kannattaja. Siitä huolimatta olen tyytyväinen, että se putosi HIFK:n kanssa samaan häviäjien läjään. Tosin HIFK ei muutenkaaan pärjää ikinä. Parasta olisi, jos Saipa tekisi jääkiekossa leicesterit, mutta Ilveksenkään mestaruus ei haittaisi minua yhtään.

Tai ketä enää kiinnosti se, kuinka Max Verstappen veti autoletkaa Monacon katuradalla, jossa ohittaminen oli mahdotonta? Formulakisoja ennemmin kannatti nostaa pakastekala tiskipöydälle ja seurata sen sulamista. Siitä saa sentään syödäkseen.

Tietysti on poikkeuksia. Matti Nykäsen ylivoimaa jaksoin seurata, loputtomasti.

Nauru on vaarallista

Minulla on aamuhämäriä koulumuistoja siitä, kuinka opettaja oli suuttunut kiivaimmin pojille, jotka olivat naureskelleet itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. Opettaja ei ollut raivostunut vain viran puolesta niin kuin lumipallojen heitosta kielletyllä alueella, vaan jostain henkilökohtaisesta syystä. Naureskelu oli loukannut häntä itseään.

Juhlallisuuden ja pyhyyden ongelma on siinä, että komiikka on niitä vaarallisen lähellä. Erään usein julkisuudessa näkyvän papin nimi tuo minulle aina mieleen jumalanpalvelukseen, jossa hän toimitti alttaripalvelusta. Hän oli ottanut käyttöönsä kaikki mahdolliset liturgiset eleet ja luki ääneen jokaisen aamenen, jonka käsikirja vain salli. En tuntenut pyhän kosketusta. Mieleni teki tirskua.

Nauru on viimeinen ase, joka alamaisilla on diktaattoreita vastaan. Suuri johtajakin on sen edessä avuton. Jos hän osoittaa raivonsa, hän paljastaa samalla sen, että häneen on osunut.

Kuuluisa semiootikko Mihail Bahtin kirjoittaa, että naurua ei ole milloinkaan saastuttanut virkavaltaisuus. Se on jäänyt sen virallisen valheen ulkopuolelle, joka on puettu pateettiseen vakavuuteen. Hänen mukaansa kaikki ylevät ja vakavat kirjallisuudenlajit ovat sen sijaan valheen, huonon sovinnaisuuden, kaksinaamaisuuden ja vilpin läpitunkemia. "Vain nauru on säästynyt valheen saastunnalta", kirjoittaa Bahtin.

Ihastuneena ja joskus ehkä huijattuna

Nykytaiteen radikaaleimmat näyttelyt herättävät ajatuksia puoleen ja toiseen. Kokemukseni on, että näyttelyssä on aina muutamia täysosumiksi katsottavia teoksia, joita jää miettimään pitkiksi ajoiksi ja jotka vievät omaa ajattelua eteenpäin. Sitten on teoksia, jotka vain herättävät ihmetystä, millä keinoin ja millä ihmeen perusteluilla ne on saatu tuotua näyttelytilan ovista sisään.

Joskus herää epäily, että katsojia on pahasti huijattu. Tästä mahdollisuudesta on kertonut puolalainen kirjailija Witold Gombrowicz. Osallistuessaan Argentiinassa suurlähetystön järjestämiin juhliin hän pyysi, että hänet esiteltäisiin juhlaväelle eurooppalaisena konserttipianistina. 

Niinpä Gombrowicz sai mahdollisuuden marssia flyygelin ääreen. Keskittyneen hiljaisuuden jälkeen soittotaidoton kirjailija takoi soittimesta satunnaista meteliä. Lopulta hän nousi ja kumarsi kuulijoidensa puoleen, ja yleisö palkitsi hänet hyväksyvän innokkailla aplodeilla.

 

Kiltti murtomies

Kesämökillemme on murtauduttu vain yhden kerran. Paikka on vähän vaikeasti saavutettavissa, eikä sen lähellä ole muita kohteita, joten sarjatekijää se ei kiinnosta.

Se ainoa murto paljastui keväällä, kun tulin paikalle ensimmäisen kerran talven jäljiltä. Ulko-oven lasin ympäriltä oli irrotettu listat, ja sen jälkeen lasi oli nostettu ehjänä seinustaa vasten. Tuvassa oli yhden komeron ovi avattu, ja joitakin sänkyvaatteita lojui lattialla. Komeron ovi repsotti auki. 

Mitään ei ollut viety, vaikka eipä mitään varastamista ollutkaan. Marketista ostettu perusmallinen kahvinkeitin ei kiinnosta ketään.

Laitoin komeron sisällöt hyllyilleen ja suljin oven. Ulkona nostin ikkunalasin paikoilleen ja naputtelin listat kiinni. Kaikki vaiva oli siinä.

Terveisiä sille murtomiehelle, että jos toisenkin kerran tarvitset yösijaa, minua tämä ei ihmeemmin harmita. Oikeastaan saat tulla uudemmankin kerran.

Ottaisinko äkkikuoleman vai vähän pitemmän riutumisen?

Vanhassa kirkkorukouksessa sanotaan: "Varjele minut pahalta, äkilliseltä kuolemalta." Siinä on kenties ajateltu väkivaltaista kuolemaa tai ylipäänsä lähtöä, johon ei ole ehtinyt valmistautua. 

Moni toivoo itselleen mahdollisimman nopeaa kuolemaa. Ihminen poistuisi itseltäänkin salaa. Tämä voi tuntua helpolta vaihtoehdolta, mutta kenties elämästä jää jotain elämättä. Ehkä myös kuolemaan valmistautuminen kuuluu elämän koko rikkauteen.

Läheisten kannalta äkkikuolema on vaikea tai suorastaan traumaattinen. Ei ole valmistautumisen aikaa eikä ehditä sanomaan jäähyväisiä. Aivan onnetonta on, jos on satuttu eroamaan riidoissa tai suutuspäissä. Hetkellinenkin epäsopu langettaa varjonsa vuosikymmeniä kestäneeseen, enimmälti onnelliseen yhdessäeloon.

Äkkikuolema tuottaa usein käytännön ongelmia, jotka ovat elämänkriisissä liikaa. Tavallisinta lienee, että salasanat eivät ole tiedossa. Muistan sellaisenkin tapauksen, että mies joutui hoitamaan kuolleen veljensä asioita perin ohuilla johtolangoilla. Oli tiedossa, että veljellä oli kaksi autoa jossain helsinkiläisessä autotallissa. Mutta missä?

Pitkittynyt kuolema riuduttaa, ja erityisen vaikeaa on, jos siihen liittyy sietämätöntä kipua. Vuosia jatkuvalle syvän dementian elämälle on vaikea keksiä merkitystä.

Kannattaisin kahden tai kolmen viikon sairautta, jonka saisi olla järjissään ilman kohtuuttomia ruumiintuskia.

Lapsen tai nuoren kuolemasta en sano tässä mitään. Siinä ei ole asteikkoa parempi–huonompi. Se on inhimillisen ymmärryksen ulottumattomissa.

Naapuripöydän irtolauseita yhteiskunta-analyysin pohjaksi

Istuin kahvilassa ikkunapöytään. Paikka oli täynnä, ja pöydät olivat tiiviisti.

Lähellä olleiden miesten jutuista tuli korviini irtolauseita: "Työt jatkuu muttei meillä... ulkopuolinen tekijä.. kyllä tämä tässä kun kesä tulee."

Jatkoin aloittamaani lehden lukemista. Etusivulle oli präntätty isoilla kirjaimilla: "Mietitkö sattumoisin pankinvaihtoa? Soita Riinalle."

Kahvikupin pohja tuli vastaan, taitoin lehden kasaan ja vedin takin ylleni.

"Yksisuuntainen tie", sanoi toinen miehistä. Mietin, tarkoittiko se työpaikkaansa, omaa elämäänsä vai koko maailmaa. 

Ulkoilmassa oli paljon talven jälkeistä pölyä. Saisivatpa siivottua ne äkkiä pois.

Liikevoitolla perustellaan koulujen lomakauden siirtoa

Keskustelu koulujen loma-ajan siirrosta on alkanut taas. Opettajat vastustavat ja hotellinpitäjät kannattavat lomakauden myöhäistämistä. Koululaisilta itseltään ei tiettävästi ole kysytty, mikä hämmästyttää. Viisitoista vuotta täyttäneet voisivat hyvin sanoa käsityksensä edes tässä heidän omassa asiassaan.

Näkökulmaa voi tarjota myös Suomen Kuvalahden artikkeli vuodelta 2017. Siinä kerrottiin Ilmatieteen laitoksen selvityksestä, joka koski kesäkuukausien säätiloja. Tarkasteluaika alkoi vuodesta 1981. Kauniiksi päiväksi määriteltiin vähintään 20 asteen lämpö, kuusituntinen auringonpaiste ja alle millimetrin sademäärä.

Ero oli selvä, kun verratttiin juhannusta edeltävää kolmen viikon jaksoa samanpituiseen elokuun lopussa olevaan jaksoon.

Vantaalla kauniita päiviä oli alkukesästä keskimäärin noin kuusi ja loppukesästä noin viisi. Jyväskylässä alkukesän hyvän sään päivien määrä oli kolmannesta suurempi kuin loppukesän. Sodankylässä loppukesän kauniita päiviä oli alle puolet alkukesän päivistä. 

Myös valon määrä vaikuttaa kokemukseen kesästä. Tämän kokemuksen kuvaamiseen ei tarvita Ilmatieteen laitoksen tutkimuksia. Jokainen suomalainen tietää, millaisia ovat juhannusviikon suviyöt ja millaisia taas elokuun lopun.

Laiska töitään luettelee

Olen kiusaantunut niistä papeista, jotka paikalle tultuaan mainostavat kiireitään. Jos joskus on tiukkaa, onko sitä kuitenkaan pakko korostaa? Eikö päinvastoin olisi viisaampaa luoda vaikutelmaa, että pappi on ensisijaisesti juuri niitä ihmisiä varten, jotka hänelle on kulloinkin annettu? 

En fanita niitäkään kollegoja, jotka luettelevat missä kaikkialla ovat olleet ja mitä ovat siellä muualla tehneet. Näiden raportoijien lähellä mieleeni nousee ajatuskupla: "Laiska töitään luettelee." 

Jos aikaansaannokset ovat merkittäviä, ne kyllä havaitaan ilman, että tekijä itse mainostaa niitä. Tosin on poikkeuksia. Esimerkiksi siivoojan työ ja yleensä tukitehtävät huomataan vasta sitten, kun tekijöitä ei ole.

Minulta on monesti kysytty, kuinka monta rippikoulua olen pitänyt elämäni aikana tai kuinka monta kastetta, vihkimistä tai hautausta on ollut tietyssä ajassa. 

En ole osannut vastata, vaikka ihmiset eivät kysele tuollaisia pahantahtoisuuttaan, vaan luultavasti yrittävät vain päästä jutun alkuun. 

Kertymien laskeminen ei ole mielekästä puuhaa. En tilastoi myöskään sitä, kuinka paljon talviaamuissa on kulunut aikaa tuulilasin skrapaamiseen.

Sitä paitsi tapahtumia on aina vain yksi kerrallaan. Niinpä olen yrittänyt joka kerta keskittyä siihen, mikä on menossa juuri paraikaa. Viisaan sanonnan mukaan päivät on laitettu peräkkäin, ne eivät ole päällekkäin.

Muutama karkea ajatus ihmisten samanlaisuudesta

Muistan kuulleeni, että käydessään WC:ssä Marilyn Monroe aina avasi vesihanan, jottei pissaaminen ääni olisi kuulunut oven läpi. En tiedä, pitääkö kuvaus paikkansa nimenomaisesti Monroesta, mutta jostakusta maailmantähdestä se kuitenkin pitää.

Lorotus on esimerkki siitä, että jokainen ihminen joutuu sopeutumaan omaan epärunollisuuteensa. Kaikkia hajuja kosmetiikka ei peitä.

Me ihmiset olemme paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin olisimme valmiit myöntämään. Lopulta erot ovat minimaalisia tai peräti mikroskooppisia. Kuullessaan jonkun ihmisen tekevän outoja olisi hyvä muistaa, että oikeastaan hän on joku lähisukulainen.

Myös kuolema on häpeämättömän tasa-arvoinen. Rahan voimalla sitä voi toisinaan lykätä, mutta ei kokonaan torjua.

Kenelläkään ei ole kovin monta todella tärkeää ihmisiä. Jotkut harvat onnistuvat täyttämään stadionit ja keräämään itselleen miljoonia seuraajia. Syntymäpäiväjuhlat voivat olla suuret, mutta kuolinvuoteen äärelle ei voi koota joukkoja. Viimeistään siinä näkee, ketkä olivat kaikkein lähimmät.

Vanhus laitostuu ja nuori aikuistuu

Elämänvaiheiden ahdistavimpia aikoja on se, kun oma vanhus ei enää pärjää kotona muttei suostu hoivakotiinkaan. Jokainen vanhuksen luota lähtö tuntuu heitteillejätöltä, ja samalla vanhus on taitava herättämään lapsissaan syyllisyydentuntoja. Monesti lasten toivo on puolittaisessa katastrofissa, joka ei ole aivan täydellinen, mutta on kuitenkin niin suuri, että se osoittaa myös vanhukselle itselleen kotona asumisen mahdottomuuden.

Hoivakotiin lähdön aikaan saattaa edelleen huolestuttaa, miten vanhus sopeutuu uuteen asuinpaikkaansa. Useimmiten tämä huoli on turha. 

Elämänmuutosta auttaa kaksi asiaa. Ensinnäkin muistin katkeillessa katoaa käsitys siitä, että asuminen on joskus ollut toisenlaista.

Toiseksi vanhusta auttaa ihmissuvun käsittämätön kyky sopeutua. Ihminen onnistuu rakentamaan elämänsä sekä Siperian pakkaseen että Afrikan savanneille. Hän asuu Itä-Pasilan kaltaisissa kerrostalohelveteissä ja pystyttää telttansa erämaihin, jotka ovat susien valtakuntaa.

Pian vanhus alkaa pitää hoivakotia jonkinlaisena kotinaan. Kun hänet kutsutaan lasten luo jouluvapaille, hän tuntee olevansa poissa sieltä, missä hän on eniten omimmillaan.

Tätä tottumista kutsutaan laitostumiseksi. Siinäkin on hyvät puolensa.

Olen miettinyt, onko myös kiitetty aikuistuminen syvimmältään laitostumista: annetaan periksi ja suostutaan siihen, mikä voisi olla toisinkin.

Suomentaja ei saisi luottaa lukijan loputtomaan sanavarastoon

Kirjojen käännöksillä on merkitystä. Salingerin Sieppari ruispellossa ja Joycen Odysseus ovat melkeinpä eri kirjoja sen mukaan, ovatko ne Saarikosken vai jonkun muun suomentamia. Raamatun käännöksillä on eronsa. Virginia Woolfin Merimatka jäi kelvottoman suomennoksensa takia  minulta jo ensimmäiselle sivulle.

Hyvä käännös ei tarpeettomasti vaikeuta lukemista. Martti Anhavan tuore suomennos Dostojevskin Riivaajista rikkoo tätä perussääntöä vastaan. Sen monet oudot sanat olivat minulle tuttuja, mutta seuraavien kanssa oli vaikeuksia: 

Muhoileva. Kielitoimiston sanakirjan (KS) mukaan myhäilevä.
Kuontua. KS:n mukaan kehkeytyä, luontua, sukeutua, muodostua; sopeutua, mukautua; kyetä, pystyä jhk.
Vaipua vaineeseen. KS ei tunne. Nykysuomen sanakirjan (NS) mukaan kuolla.
Terhentäytyä. KS ei tunne, mutta NS:n mukaan terhentäminen tarkoittaa ärhentämistä.
Utsia. KS:n mukaan udella.
Tellukka. KS ei tunne. NS:n mukaan lapsi tai lyhytvartinen ihminen.
Kuihailla. KS ei tunne. NS ei tunne. Murteiden sanakirjan (MS) mukaan hiippailla, kuljeksia tai kujeilla, konstailla.
Ilskottaa. KS ei tunne. NS ei tunne. MS:n mukaan iljettää, inhottaa, ällöttää.
Menota. KS:n mukaan mekastaa, metelöidä.
Päkistys. KS:n mukaan pinnistys, ponnistus.
Ukuli. KS:n mukaan pöllö.
Komuutti. Pesupöytä, jonka päällä säilytetään pesuvatia vesikannua. KS tuntee tämän. Minulle sana on ollut vieras, mutta ei monille lähipiirini ihmisille.
Skandeerata. KS:n mukaan runon esittämistä runorunomittaa vahvasti korostaen. Sana oli vieras jopa tuttavapiiriini kuuluvalle suomen kielen professorille.
Sisittää: KS ei tunne. NS ei tunne, ei myöskään MS. Kukaan tuntemani ihminen ei ole vielä tiennyt tätä.

Yhtä lukuun ottamatta kaikille sanoille löytyi selitys. Kaksi sanaa vaati Suomen murteiden sanakirjaa.

Elämän varhaisin muistikuva

Kaikilla ihmisillä on omat lapsuusmuistonsa, mutta niissä on yhteistä se, että vain yksi niistä on ensimmäinen.

Olen miettinyt, mikä olisi minun varhaisin muistoni. Luultavasti se liittyy siihen, kun naapurin tyttö oli ottanut äitinsä lääkkeitä, ja häntä vietiin taksilla vatsahuuhteluun. Toinen ehdokas on se, kun työkoneen aisa putosi päälleni, onneksi osui vain jalkaan, sillä muuten olisin voinut kuolla.

Yhden varhaisen muiston voin ajoittaa tarkasti. Vanhempien piti saada ensimmäinen televisiomme kotiin siksi illaksi, jolloin lähetettiin ohjelmaa Belgian kuningasparin häistä. Televisio oli merkiltään Loewe Opta. Muutamaa päivää myöhemmin se vaihdettiin Telefunkeniin, koska kanavanvaihdin oli heti hajalla.

Belgiasta tuli häälähetystä kaikkiaan viisi tuntia, kun Euroopan viimeinen poikamieskuningas Baudouin vihittiin avioliittoon espanjalaisen aristokraatin dona Fabiola de Mora y Aragonin kanssa. Osa juhlamenoista vietettiin kuninkaallisessa palatsissa ja osa Pyhän Michelin ja Gudulen katedraalissa. Ensin oli maallinen seremonia ja sitten kirkollinen ja katolinen. Läsnä olivat monien kuninkaallisten sukujen edustajat ja paavi Johannes XXIII:n lähettämät purppuraviittaiset kirkonmiehet. 

Jopa Neuvostoliitto osallistui juhlallisuuksiin, mutta kommunistinen Bulgaria boikotoi, koska maan entinen kuningas oli kutsuttu paikalle Baudouinin sukulaisena.

Minä en näistä yksityiskohdista tiennyt mitään. Olin hääpäivänä kolmen vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ikäinen.

Salaisuutta ei pidä tärvellä

Kirjallisuushistorian tehokkaimpia aloituksia on Ernest Hemingwayn novellissa: "Oli lounasaika ja kaikki istuivat ruokailuteltan kaksinkertaisen vihreän ovivaatteen alla sen näköisinä kuin mitään ei olisi tapahtunut."

Siinä ovelasti ja lyhyesti kerrotaan, että jotain on tapahtunut, vaikka ihmiset teeskentelevät jotain muuta. Kirjailija ei suoraan syöksy kertomaan, mitä kaikkea hän asiasta tietää. Hän luottaa lukijoihin, että hekin ovat olleet samanlaisessa tilanteessa.

Tällainen tapa kirjoittaa oli Hemingwaylle tyypillistä. Lukija saa päätellä itse ja aavistaa. Hemingwayn yhteydessä puhutaan jäävuoriteoriasta. Sen ideana on, että lukijaan ei vaikuta vain se, mitä kirjailija on kirjoittanut julki, vaan myös se, mitä hän on jättänyt kirjoittamatta. Hänen mukaansa seitsemän kahdeksasosaa tekstistä on pinnan alla.  

Myöhemmin tätä jäävuoriteoria on kuvattu näin: "Periaate, jonka mukaan kaikkea ei pidä panna näkyviin, vaan asioita on jätettävä pinnan alle lukijan pääteltäviksi."

Jos joku selittää liikaa, tarina on kuollut. Parhaat opetukset ovat alustuksia, jotka kuulija täydentää omassa päässään. Suuret totuudet saavat ajattelemaan itse.

On "kristillisiä" arvoja ja myös kristillisiä

Vaalikoneen täyttämisen jälkeen rupesin tutkimaan, mitä sen tuloksista saattoi päätellä. Muuan erittäin hyvin tuntemani ehdokas oli kärkisijoilla. Klikkaillessani hänen vastauksiaan sain tietää, että kaikkein kauimpana toisistamme olimme, kun vastasimme väitteeseen: "Kristilliset arvot ovat hyvä pohja poliittiselle päätöksenteolle."

Toisaalta tämä tuntui kummalliselta. Olen nimittäin varma, että käsityksemme kristillisistä arvoista ovat melko tarkkaan samat.

Toisaalta ei yllättänyt lainkaan. Hän ilmeisesti pelkäsi sitä, että tulisi yhdistetyksi niihin ihmisiin, joille Suvivirsi on koulumaailman tärkeimpiä kysymyksiä ja joiden mielestä maailma kaatuu, jos ketkä tahansa saavat mennä avioliittoon.

On syytäkin pitää etäisyyttä niihin evankelikaalisiin, joiden suosikki voitti Yhdysvaltain presidentinvaalit.

Meitä toisen suunnan kristittyjä on paljon. Meikäläiset toimivat tiedostamattomasti sen ajatuksen mukaan, että fyysiseen rakkauteen viittaavaa kreikan sanaa eros ei mainita Uudessa testamentissa kertaakaan. Kiinnostuksen kohteet ovat toisaalla kuin ihmisten intiimissä elämässä.

Meikäläisten puolella Suvivirsi ei liity moraaliin vaan tapakulttuuriin. Se on samaa sarjaa kuin yli- ja alipukeutuminen tai veitsellä ja haarukalla syönti.

Parhaita kristillisten arvojen määritelmiä on tämä: se on sitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Tähän määritelmään liittyy uutisjuttu, jota kerroin kahdenkymmenen vuoden aikana kaikissa rippikouluissani. Jos ette tunne tarinaa, mielestäni se kannattaisi lukea.

Kaikki puoluejohtajat vähän sokeina

SAK:n vaalitentissä olivat mukana kaikkien puolueiden puheenjohtajat: Adlercreutz, Essayah, Kaikkonen, Koskela, Lindtman, Purra ja Virta. Kokoomuksesta oli varapuheenjohtaja Partanen.

Tehtävänä oli ilmaista punaisten ja vihreiden lappujen avulla, mitä ajatteli perintöveron poistamisesta. Yksikään puheenjohtaja ei protestoinut äänestyksen toteutusta.

Jos minä olisin jostain kumman syystä ollut paneelissa, olisin sanonut, että voin osallistua äänestykseen vasta sitten, kun vihreät laput korvataan esimerkiksi valkoisilla.

Suomessa on 200 000 puna–viher-värisokeudesta kärsivää miestä. Jonkin verran on naisiakin.

Protestointini olisi ollut lievää liioittelua. Olisin kyllä erottanut toisistaan kaksi omaa äänestyslappuani. Sen sijaan äänestyksen tulosta en olisi kyennyt lukemaan, sillä suuri määrä punaisia ja vihreitä menee päässäni sotkuksi. 

Tiedän helposti, onko talo punainen vai vihreä. Liikennevalot erotan muutenkin kuin arvioimalla, palaako ylimmäinen vai alimmainen. 

Sen sijaan en käsitä mitään pylväsdiagrammien palkeista, jos niissä on sekä vihreätä että punaista. En voi seurata Irlannin ja Norjan jalkapallomaaottelua, jos molemmat pelaavat normaaleissa paidoissaan ja valkoisissa housuissaan. Eräiden lautapelien pelaaminen on mahdotonta, ja jo kouluterkkarilta kuulin, että lentäjän ammattiin ei olisi asiaa. Tosin en olisi harkinnut alaa muutenkaan. 

Ihmettelen pakkomiellettä käyttää juuri kahta ongelmaväriä. Punaisen ja vihreän kaveriksi olisi tarjolla sinistä, keltaista, mustaa ja valkoista.

Maailman ongelmista tämä on varmaan pienimpiä, mutta eipä ole kallista saavutettavuusongelmien korjaaminenkaan. Tarvitaan vain hieman ymmärrystä, huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta.

Aadam, missä olit?

Ikivanhat, kulttuurimme pohjalla olevat kertomukset kantavat mukanaan yhteistä kokemusta ihmisenä olemisesta. Raamatun alussa oleva lankeemusvertaus on yksityiskohtiaan myöten syvällinen kuvaus ihmisen perusluonteesta. 

Juutalainen filosofi Martin Buber on vaikuttanut moniin kristillisiin ajattelijoihin. Eräässä teoksessaan hän kertoo kenraalista, joka kysyi juutalaiselta rabbilta lankeemusvertaukseen viitaten, kuinka kaikkivaltias Jumala saattoi kysyä Aadamilta: "Missä olet?" - Aadamhan piileskeli Jumalaa puiden takana.

Rabbi vastasi: "Entä jos Jumala kysyisi nyt sinulta, sinä 45-vuotias, missä olet?"

Saksalainen Nobel-kirjailija Heinrich Böll puolestaan antoi eräälle romaanilleen nimen: Aadam, missä olit. Kirjassa tähän kysymykseen annettu vastaus kuului: "Maailmansodassa."

Näinä päivinä on kiusaus vetää peitto entistä tiukemmin korville ja nukkua ainakin siihen saakka, kun illan viihdelähetykset ja liigapelit alkavat.

Mutta kysymys huutaa vastausta.

Olin autokoulun ajotunnilla. Olin ostamassa hampurilaista. Täytin astianpesukonetta. Katsoin jääkiekko-ottelua. Siivosin kellaria. Vaihdoin vaatteita. Pakkasin matkalaukkua. Olin kuntosalilla. Roikuin netissä. Varasin teatterilippuja.

Piileskelin omassa paratiisissani puiden takana.

Onneksi piippu osoitti takaseinään

Olin katsomassa Mika Waltarin kirjoittamaa näytelmää Lepää rauhassa komisario Palmu. Se oli leppoisa kappale, jonka murha suhtautuu muihin murhiin samaan tapaan kuin omenavarkaudet muihin varkauksiin. Se oli letkeää menoa.

Kesken näytelmää havahduin. En suoranaisesti pelästynyt, mutta lievästi hätkähdin.

Yksi päähenkilöistä otti esiin konepistoolin tai rynnäkkökiväärin ja alkoi ampua. Piippu osoitti turvallisesti näyttämön takaseinään. Onneksi oli sinne. Mieleen tuli, että mitäpä jos se kääntää aseensa suunnan ja alkaa tulla kovapanoksia.

Siinä menisi katsomollinen ihmisiä ja oltaisiin kansainvälisten uutistoimistojen kärkiuutisia. Suomen ilta-alkuiset lehdet saisivat viikoksi otsikoitavaa. Siinä olisi jollekulle hullulle mainio spektaakkeli. Kuolleita tulisi nopeasti kasapäin.

Nykyiset ajat ovat tällaisia. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten nämä kuvitelmat eivät olisi pälkähtäneet päähän.

Hänet jätettiin taivaalle kieppumaan

Neuvostoliiton hajotessa monet suunnitelmat jäivät kesken. Yksi romahduksen uhreista oli kosmonautti Sergei Krikaljov. Hän oli lähtenyt Mir-avaruusasemalle toukokuussa 1991. Alkuaan hänen piti viettää avaruudessa noin viisi kuukautta, mutta Venäjällä ei ollutkaan heti resursseja eikä organisaatiokykyä hänen palauttamiseensa.

Niinpä hän oli avaruudessa ylipitkään, koska ei ollut tietoa siitä, pääsisikö hän sieltä lainkaan pois vai jäisikö hän kuolemansakin jälkeen sinne kieppumaan. 

Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, mitä Krijalkov mahtoi ajatella avaruudessa. Tavallaan se on hauskaa, koska se antaa vapauden kuvitella, millaisia olisivat samanlaiseen tilanteeseen ajautuneen ihmisen tunnelmat. Ehkä avaruuslentäjän rukous voisi kuulua: "Anna minun vielä kerran tuntea kova maankamara jalkojeni alla."

Krikaljov pääsi palaamaan maahan vihdoin maaliskuussa 1992.

Ja kun nousen tästä tuolistani ja seison kahdella jalalla keskellä työhuoneeni lattiaa, voin tietää, miltä jalkapohjissa tuntui, kun rukous oli vihdoin kuultu.

Mitähän tästä pojasta vielä tulee?

Keväällä 53 vuotta sitten olin kaverini kanssa Helsingin vanhassa messuhallissa kuuntelemassa Hyde Park -tyyppistä gospelkonserttia. 

Esiintyjäksi pääsemiseen ei vaadittu paljon. Sen saattoi päätellä bändistä, jolle annoimme jo heidän toisen kappaleensa aikana haukkumanimen Kukonpojat. Se tuli jonkin television viihdeohjelman mukaan. 

Kukonpoikien jälkeen lavalle tuli mies ja kitara, tai ei vielä kovinkaan mies, koska ikää oli vain seitsemäntoista. Hiukset olivat ylipitkät, ja saattoi arvella, ettei hän ollut luokanvalvojansa lempioppilaita. 

Epäilen, että hän esitti konsertissa koko tuotantonsa, kaikki kolme. Ne laulut eivät jääneet edes hänen oman musiikkiuransa merkkiteoksiksi. Nykyään niitä ei kuule missään, mutta yhden nimi jäi mieleen. Se oli Sahataan ja naulataan.

Kolmen kappaleensa jälkeen nuorimies katosi lavalta, ja tajusin kaverini kanssa, että olimme nähneet ja kuulleet jotain ainutlaatuista, josta oli kerran kasvava jotain tärkeää. Nuorella kaverilla oli oma juttunssa, itte keksitty.

"Mikä sen pojan nimi oli? Olisko ollu joku Löytty tai sinne päin. Ja etunimeltään Jaakko... Jaakko se varmaan oli." 

Eilen tämä Jaakko Löytty täytti seitsemänkymmentä vuotta. Voisin ottaa mukaani autiolle saarelle vaikkapa hänen laulunsa Toisen päivän iltana. Jos saisi ottaa monta, ehdokkaita olisi paljon, mutta jos sallittaisiin vain yksi, valitsisin tuon.

Myöhemmiltä vuosilta mieleeni on painunut pienimuotoinen konsertti, jonka keskellä hän sanoi: "Nää on vain lauluja. Ei mitään sen kummempaa. Vain lauluja."

Musiikkilyriikan alalla en ole kuullut tämän syvällisempää analyysia.

Yöllinen kysymys

Tapauksesta on ties kuinka kauan.

Olin hautaamassa vanhaa miestä, ja ennakkotapaamisessa kysyin hänen vaimoltaan, mikä oli ollut elämässä kaikkein parasta.

Yhtään empimättä mummo kertoi siitä, kuinka mies oli herättänyt hänet vuoteesta keskellä yötä, tarttunut olkapäästä ja kysynyt: "Annatko anteeksi?"
Vaimo oli vastannut: "Annan anteeksi."
Mies oli jatkanut: "Annatko anteeksi ihan kaiken?"
Siihen taas vaimo: "Annan anteeksi ihan kaiken."
Mies oli puristanut olkapäästä ja nukkunut taas.

Mummo sanoi, että tämä kahden minuutin keskustelu oli tärkeämpi kuin ammatit, talon rakentamiset, työpaikat, yhteiset lomamatkat ja perhejuhlat.  

"Sinne se menee samaan sarjaan lasten syntymien kanssa. Ehkä vähän ylikin."

Motivointi, sijoittelu ja ajoitus

On kirjoja, jotka vanhentuvat, mutta joiden viisaudesta ei ikinä pääse eroon, vaikka ilmestymisestä olisi kulunut neljäkymmentä vuotta. Amerikkalaisen yritysjohtajan Lee Iacoccan Autoelämäkerta on ollut minulle sellainen.

Iacocca oli ensin luomassa Ford Mustangia, joka oli poikkeuksellinen menestysauto kuusikymmenluvun Amerikassa. Sittemmin hän nousi itse Henry Ford II:n kakkosmieheksi, kunnes tämä arvostelukykynsä menettänyt johtaja heitti liian lahjakkaan apulaisensa tylysti syrjään.

Saman tien Iacocca palkattiin suoritustilassa olleelle Chryslerille. Jollain käsittämättömällä tavalla hän uitti sen pintaan. Työpaikkoja pelastui niin paljon, että hänestä tuli kansallissankari. Presidenttiehdokkuutta hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan.

Olen oppinut Iacoccalta johtajuutta ja päätöstenteon lakeja.

Johtajuudesta Iacocca sanoo, että se on lähes yksinomaan muiden ihmisten motivoimista. Siitä seuraa kaikki muu hyvä, kuten se että osaa sijoittaa ihmiset oikeille paikoilleen. Joku on hyvä huilisti, mutta tämä ei todista mitään hänen pianonsoittotaidostaan.

Liikemaailmassa on lisäksi kyse ajoittamisen taidosta. Markkinatutkimuksilla ei ikinä saada kasaan kaikkia tosiasioita. Kun yhdeksänkymmentä viisi prosenttia faktoista on koossa, kuluu automaailmassa vielä puoli vuotta ennen kuin puuttuvat viisi saadaan kokoon. Silloin ollaan jo myöhässä. Täytyy aavistaa oikea hetki ja uskaltaa.

Raamattu, isolla vai pienellä?

Niin kuin sanasta Jumala niin myös Raamatusta kysellään, onko se kirjoitettava isolla vai pienellä alkukirjaimella. Kuitenkin Raamattu pysyy joka tapauksessa Raamattuna, kirjoitetaanpa se miten tahansa. Sen sijaan Jumalalla ja jumalalla on oleellinen merkitysero.

Perusvastaus on yksinkertainen. Raamattu kirjoitetaan isolla alkukirjaimella niin kuin muidenkin kirjojen nimet. Tietysti joku voi valita iso kirjaimen myös kunnioituksesta, mutta oikea valinta ei riipu lainkaan siitä vaan silkasta oikeinkirjoituksesta. Sekä Raamattu että Kalevala ovat isolla kirjaimella kirjoitettavia sanoja.

Mahdollinen poikkeus tehdään silloin, kun Raamattuun viitataan esineenä. Niinpä on oikein lähettää rippikoululaisille viesti: "Ottakaa huomenna raamatut mukaan." Saman mallin mukaan vihkiraamattu ja rippiraamattu ovat pienen alkukirjaimen sanoja. Pientä kirjainta käytetään muutenkin yhdyssanoissa, kuten sanoissa raamatunkäännös tai raamatuntulkinta. Kuvainnollisesti voidaan puhua vaikkapa puutarhanhoidon raamatusta, kun ei tarkoiteta varsinaista Raamattua.

Joku voi miettiä sitäkin, pitäisikö Raamattu merkitä kirjoituksessa kursivoinnilla tai lainausmerkeillä. – Ei kursivoida eikä tule lainausmerkkejä. Sama pätee Kalevalaan.

Kirjoja joita ei lueta mutta kannattaisi kyllä

On hyvä lukea yleisesti tunnettuja kirjoja, jotta tietäisi mitä muut ajattelevat. Ehkä vielä tärkeämpää on lukea unohdettuja ja sivuutettuja kirjoja, jotta löytäisi omaakin ajateltavaa. Tässä on kymmenen ehdotusta.

Selja AHAVAN Ennen kuin mieheni katoaa: Hankin tämän kirjaa oppiakseni, miltä tuntuu, kun oma puoliso korjaa sukupuolensa. Kyllä se siitä selvisi. 

Ivo ANDRICIN Drinajoen silta. Keltaisen kirjaston unohdettu klassikko, joka kertoo millaista elämää liittyy nykyisessä Bosnia ja Hertsegovinassa olevaan siltaan. Kirja on elämäntarinoita täynnä

Gerd GIGERENZERIN Miten säilyttää äly älymaailmassa. Tietokirja älyteknologian rajoista ja mahdollisuuksista. Erittäin ajankohtainen.

Jaakko HEINIMÄEN Pyhä nauru. Kuvaa uskonnon ja naurun suhdetta. Mikään uskonto tai instituutio ei ole onnistunut valjastamaan naurua omiin tarkoituksiinsa. Se on opposition viimeinen turvapaikka.

Eetu JULININ 347. Asepalvelusajasta ei ole nykykuvauksia. Julinin kiitettyä kirjaa en ole vielä lukenut, mutta se kiinnostaa.

Hannu JUUSOLAN Israelin historia. Monella on vahvat mielipiteet muttei tosiasioita. Lähi-idän tutkimuksen professori kertoo viileän objektiivisesti, ketkä ovat kenenkin puolella ja miten nykyhistoriaa on luotu vuoteen 2005.

Luiz RUFFATON Rutosti hevosia. On hyvä kurkistaa omien suorakulmioidensa ulkopuolelle. Tämän kirjan mukana pääsee Brasilian karuun arkipäivään. Muuten, siellä ovat paraikaa lämmöt nousseet 44 asteeseen.

Sonja SAARIKOSKEN Naisvangit. Tietokirja kiven sisällä istuvista naisista. Heitäkin on.

Jouko SIROLAN Käsijarru kukkapenkissä. Kummallinen mutta valloittava kirjoituskokoelma. Jos pitää absurdista, tässä on tekstiä siihen nälkään.

Lauri VIITA: Moreeni. Laitetaan yksi klassikkokin joukkoon. Eihän tämä vain ole yleissivistyksesi aukko?

Tom WOLFEN Turhuuksien rovio. Joskus tätä ehdotettiin kaivatuksi "suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi". Ei se sitä ollut. Saattoi olla silkkaa viihdettäkin, mutta mennessään se vei. Ei kovin uusi kirja, mutta jos kirja kannattaa yleensä lukea, se kestää aikaa.

Kanadalaisten mukana olisin buuannut kansallislaululle

Suomen ja USA:n välisen jääkiekko-ottelun alkaessa kanadalainen yleisö osoitti "epäkunnioittavaa asennetta", kun kuului Yhdysvaltain kansallislaulu. Ylen toimittaja Juuso Paasi paheksui käytöstä: "Äänekkäitä buuauksia kansallislaulun päälle. Koko veisun ajan. En muista kokeneeni vastaavaa." Viime yön amerikkalaisessa paikallispelissä buuaukset jatkuivat.

Ylen toimittaja on esimerkki siitä, millaisessa kuplassa tai peräti poterossa osa urheiluihmisistä elää. Viimeistään vuoden 1936 Berliinin olympialaisista lähtien on ollut selvää, että urheilu on peruuttamattomasti kietoutunut kansallisuusaatteeseen, tuohon pirulaiseen, joka on ratkaisevin syy kaikkiin valtioiden välisiin sotiin.

Paasi "ei muista". Hän ei muista esimerkiksi sitä, millä eläimellisellä raivolla Tšekkoslovakian jääkiekkojoukkue pelasi MM-kisoissa Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1969, kun maa oli tullut Neuvostoliiton miehittämäksi edellisvuoden elokuussa.

Jos kerran politiikka ei kuulu urheiluun eivätkä kanadalaiset saa viheltää eteläisille naapureilleen, niin miksi ihmeessä Venäjä ei saa lainkaan osallistua kisoihin, ei edes vihellysten saattelemana?

Presidentti Trump on juuri ilmoittanut, että Kanadasta tulee Yhdysvaltain 51. osavaltio. Malttaisivatko suomalaiset vaieten kuunnella naapurin kansallislaulua, jos Ruotsin pääministeri olisi juuri kertonut tekevänsä Suomesta Itä-Ruotsin maakunnan? 

Buuaus on ainoa keino, jolla "tavallinen kanadalainen" saa mielipiteensä kantamaan kaukaiseen Suomeen saakka.

Sanaväännös

Vältän tiukasti kannanottoja, jotka voi tulkita ensisijaisesti jonkin poliittisen puolueen kannattamiseksi tai vastustamiseksi. Yhdysvallat on kuitenkin niin kaukana, että ehkä heikäläisistä voi lohkaista, varsinkin kuin olin keksivinäni näppärän sanaväännöksen, vain yhden tavun kokoisen.

Jeesuksen sanat vuorisaarnasta (Matt. 5):

"Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.

Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta. 

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.'  Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. 

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö republikaanitkin tee niin?

Hyväksyminen, muuttaminen ja erottelukyky

Ulos lähtiessäni otan mukaan kotiavaimet, rahat tai kortin, kännykän ja silmälasit. Ihminen tarvitsee arjessaan myös vakioajatuksia, jotka tulevat nopeasti mieleen ilman, että niitä erikseen kaivelisi muistista. Ne ovat hätäapuja elämän kriiseihin.

Taannoin kirjoitin siitä, kuinka hyödyllistä on erottaa harmit ja murheet toisistaan. Yhtä hyödyllinen elämän periaate on lausuttu tunnetussa AA-rukouksessa: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan." 

Aivan tuollaisena rukouksesta ei ole kannattelemaan koko elämää. Sen ongelmana on keskittyminen yhteen minään. Ihminen ei voi yksin muuttaa kaikkia asioita, mutta mahdollisuudet kasvavat huomattavasti, jos kutsuu mukaan edes yhden kaverinsa tai vaikkapa he kaikki. Osana suurta kansanliikettä voi jo muuttaa maailmaa. Niinpä monikkomuoto toimisi paremmin: "–  – rohkeutta muuttaa se, minkä voimme muuttaa."

Lauseen tekijänoikeudet kuuluvat tiettävästi amerikkalaiselle teologille Reinhold Niebuhrille, ja niitä on kunnioitettava. Se vuoksi annan rukouksen kuitenkin olla siinä muodossa kuin se on.

Rukousta on sanottu myös tyyneysrukoukseksi. Se on vähän outoa, sillä se kutsuu tyyneyden ohella myös rohkeaan toimintaan ja viisaaseen erotteluun.

Moni ihminen on keksinyt käyttää tätä rukousta elämässään. Esimerkiksi Yö-yhtyeessä vaikuttanut ja sittemmin edesmennyt muusikko Olli Lindholm sanoi: "Olen ollut nyt raittiina 18 vuotta. Tänä päivänä minulle läheisin rukous on AA-kerhon tyyneysrukous. Osaan sen ulkoa, koska tarvitsen sitä päivittäin."

Olli Lindholm nuorten ympäröimänä Jämsässä Patalahden taukopaikalla.

Kurkistaisinko punaisten vaatteideni taakse?

Cristiano Ronaldo on elämäni punaisia vaatteita. En voi sietää maailmantähteä, jota ei näe onnittelemassa maalin tehnyttä pelikaveriaan ja joka nousee joukkuekuvassa varpailleen näyttääkseen pitemmältä kuin muut.

Punaisena vaatteena Ronaldo on vaaratonta lajia. Jos en aktiivisesti seuraa juuri häntä, maailmani ei mene siitä rikki, ei edes jalkapallomaailma.

Tuhoisampaa on, jos ei katso niiden punaisten vaatteiden taakse, jotka kertovat omien näkemysten vastaisista ajatuksista. Juuri vastapuolen maaperällä on seikkailtava. Jos tykkää viihtyä vain mieleistensä kuplissa, rakentaa lopulta poteroa, ja sodat alkavat poteroista.

Sen sijaan kurkistamalla punaisten vaatteiden taakse näkee oman ajattelunsa heikkoudet, sillä on hyvin vähän sellaisia näkemyksiä, jotka eivät ikinä olisi lainkaan oikeassa, eivät miltään kohdin.

Punaisten vaatteiden takana voi edes joskus pitää keskustelua yllä tai ainakin sen mahdollisuutta. Se on rauhantyötä parhaimmillaan. Vaikkei siellä kykenisi edes keskusteluun, pysyy ainakin perillä siitä, mitä toisella puolella ajatellaan. Pohtimalla sikäläisiä mielipiteitä voi vähintään terävöittää omia ajatuksiaan.

Niinpä boikotoin boikotteja, estän estämisiä ja poistumisen sijasta yritän olla paikalla entistä paremmin. Käytännön sovellukseni on tämä: käydessäni kirjastossa tarkistan aina, onko Vapaa-ajattelijasta ilmestynyt uusi numero.

Luin kirjan enkä edes muista että luin

Suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyi kolme erinomaista romaania, Rosa Liksomin Väylä, Olli Jalosen Stalker-vuodet ja Pirkko Saision Passio.

Väylän lehmät muistan hyvin, ja parhaiten on jäänyt mieleen Stalker-vuodet. Se osui johonkin. Passiosta en muista varsinaisesti mitään. Jonkin esineen mukana kuljettiin aikakaudesta ja paikasta toiseen.

Tuleeko kirja arvokkaaksi vasta sitten, kun siitä muistaa jotain? Kaikkein tärkeimmät jäävät kyllä mieleen. Karamazovin veljesten teemat nousevat ajatuksiini lähes päivittäin, ja monen muun suomalaisen tavoin muistan Tuntemattoman sotilaan repliikkejä ulkoa. Kafkan Oikeusjutusta osaan jopa siteerata sen alkulausetta: "Joku oli varmasti panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet pidätettiin ilman, että hän olisi tehnyt mitään pahaa."

Kirjan merkitys ei tule vain sisällön muistamisesta. Olen lukenut Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden kahdesti, mutta en osaisi kuvata sen sisältöä. Kuitenkin se on kouraissut syvältä.

Kirjojen ohella on elämäntapahtumia, jotka ovat olleet tärkeitä mutta eivät ikimuistettavia. Moni sanoo unohtaneensa lastensa vauvavuodet melkein tyystin, vaikka ne ovat olleet elämän merkityksellisintä aikaa. 

Kirjahyllyssäni on kuitenkin muutamia kirjoja, joiden koko olemassaolon olen unohtanut, vaikka tiedän ne lukeneeni. Tässä on unohdusta jo liian paljon. Ruben Gallegon Valkoista mustalla ei palaudu mieleeni edes takakannen esittelystä.

Olen tyytyväinen, että olen lukenut Saision Passion. Ei tosin tekisi pahaa, vaikka muistaisin sen sisällöstäkin jotain.

Olen lukenut tämänkin kirjan, vaikka en muistanut edes sen olemassaoloa.

Penkkarit 2025, ikkuna nuorten elämään

Penkkareista  voi kurkistella aikuisuuden ovia kolkuttavien nuorten elämään.

Tänä vuonna tamperelaisissa  julisteissa eniten esillä ollut nimi oli odotetusti Donald Trump. Eräs lukio julisti mahdollisuuksia päästä ylioppilaiksi, koska rikollisestakin voi tulla presidentti. Myös Kamala Harris oli päässyt mukaan, lähinnä suomalaisia huvittavan nimensä takia. Muuten olivat esillä Petteri Orpo (hänkin nimensä takia), Riikka Purra (ja myös hän samalla perusteella) ja Alexander Stubb.

Heikki Silvennoista muistettiin. Kaikista julisteista minua ehkä eniten huvitti se, jossa oli Silvennoisen naama sketsistä Tonnin seteli. Kuvatekstissä ilmeen kerrottiin olevan siitä tilanteesta, kun sukulaiset näkevät todistuksen.

Ajan ilmiöistä huumoria olivat synnyttäneet ruokarobotit, Afrikan tähti, irronneet ankkurit ja faktantarkistus. 

Paikallista huumoria oli kaksoistutkintoa suorittavien julisteessa: "Yhdestä koulusta valmistuminen olisi liian helppoa."

Kaksi vuotta sitten minua hätkähdytti se, kuinka paljon nuorten mielenterveysongelma oli esillä. Tänä vuonna teema oli väistynyt. Ehkä maailma on vielä hullumpi.

Mölyämisen auktoriteetti

Teologi ja filosofi Paul Tillich on kirjoittanut siitä, että auktoriteettejä on kahta lajia. Toinen on periaatteellinen. Se perustuu virkaan, hierarkiaan tai asemaan. Kenraalilla on valta luutnanttiin, ja luutnantilla on valta korpraaliin riippumatta siitä, kenen tiedot ovat oikeita ja kuka osaa soveltaa niitä viisaimmin. Vanhassa siviilimaailmassa pormestarit, opettajat ja papit saattoivat luottaa siihen, että pelkällä tittelillä saattoi hallita ihmisiä. Tämä asemaan perustuva valta on suurelti mennyt.

Toiseksi on olemassa faktinen auktoriteetti. Se perustuu siihen, että jollakulla on osaamiseensa, taitoonsa tai ymmärtämiseensä perustuvaa valtaa. Tämä auktoriteetti ei ole kadonnut maailmasta ainakaan kokonaan. Kyllä nuoret yhä tunnistavat lähellään elävistä aikuisista, kuka on pätevä ja kenellä on myötätuntoinen asenne. Työelämässäkin vankkumattomin vaikutusvalta on niillä, jotka osaavat ja ovat perillä.

Julkisessa keskustelussa on jäänyt huomaamatta, että eniten auktoriteetteja ei romuteta koulussa vaan ehkä yllättäen aikuisten maailmassa. Siellä on alkanut hallita vaikutusvallan laji, jota Tillich ei vielä osannut nimetä, eli mölyämisen auktoriteetti. Sen välineitä ovat metelöinti, tutkijoiden vaientaminen, varmennetun tiedon kyseellistäminen ja piittaamattomuus numeroista. Sen perustana ovat seuraajien määrä, pöyristämisen kyky, tykkäämiset, ansaitut eurot ja dollarit. 

Siinä maailmassa totta on se, mikä siltä vain tuntuu. Pitää huutaa, päivitellä ja kohkata. Sydämen sivistyksellä tai sielunpohjan viisaudella ei ole väliä, nehän ovat vain hidasteita nopeiden reaktioiden maailmassa.

Kynttilöiden teemapäivä

On erikoista, että nykyäänkin on kynttilänpäiväksi nimetty teemapäivä. Keskiajalla juuri tänä sunnuntaina tuotiin koko vuoden kynttilät siunattaviksi.

Kynttilä on jotain kukkasen ja esineen välimailta. Hentoudessaan se vaatii suojelua. Sitä on varjeltava sateelta, tuulelta ja kaatumiselta.

Toisaalta siinä on voimaa ja se saa aikaan suuria. Kun pimeässä illassa sytyttää kynttilän, voi hämmästellä, kuinka niin pieni valo voi pyyhkäistä tieltään niin paljon pimeyttä. Se karkottaa pilkkopimeän aivan tykkänään. Jos kyntilöitä on paljon, ne voivat saada kivenkin halkeamaan.

Kynttilän ympärille syntyy tarinoita. Monesti olen muistellut seuraavaa tapausta:

Perhe oli muuttanut jouluksi uuteen kotiin, ja oli se ilta, kun kaikki paistoivat kinkkuja. Asuinalueen muuntaja paukahti ja koko alue pimeni, niin myös tämä koti. Mistään ei löytynyt taskulamppua, mutta vihdoin syntyi idea, että onhan esikoisen kastekynttilä. Se kaivettiin esille, ja sen valossa oltiin joulukuun iltaa.

Kysyin kertomusta kuullessani, näkyikö yhden kynttilän valossa kuitenkin kaikki se, mikä lopulta piti näkyä. Minulle vastattiin, että kyllä... oikeastaan kaikki tarpeellinen näkyi.

Kysyin edelleen, näkyikö kynttilän valossa oikeastaan enemmän kuin olisi näkynyt suuremmassa valossa. Pian sain vastauksen että... kyllä vain. Tuli ymmärretyksi jotain, mikä muuten olisi jäänyt ymmärtämättä.

Monenlaisia lohdutuksia

Monesti lohdutellaan, että eräällä muulla on vielä huonompaa: Joku on juuri menettänyt nuorimman lapsensa... mutta jostain perheestä on kuollut kaksi lasta. Keittiössä oli tulipalo... mutta joltakulta paloi koko talo. Jalka katkesi... muttei sitä sentään amputoitu.

Ei sellaista tapausta olekaan, ettei jostain löytyisi vielä surkuteltavampi.

Bussipysäkillä palelevaa en kuitenkaan menisi lohduttamaan sillä, että Siperiassa on vielä kylmempää.

Kaikesta huolimatta kannattaa kuunnella toisenlaisia tarinoita ja hakea niistä uutta näkökulmaa.

Niin kuin sekin nainen, jonka kohdalla pysähdyin kysymään, millaista hänen elämänsä oli ollut tyttären kuoleman jälkeen. Hän kertoi, että miehellä oli ollut lievä infarkti ja poika oli työttömänä niin kuin hänen vaimonsakin. Uusi bussilinja kuitenkin sopii hänen kulkemisiinsa.

"Mutta joka päivä minä kiitän", hän sanoi, kääntyi ja meni äkisti pois.

70-luvun kouluissa oli hulabaloo

Jotkut toivovat palaamista 1970-luvun koulumaailmaan, koska silloin mukamas kaikki oli paremmin. Ei ollut. Menneisyyden ihannointia selittää joko muistinmenetys tai se, ettei ole nähnytkään niitä aikoja. - Blogitekstini on normaalia pitempi.


Kaikki Suomen lapset kahdessa tasoryhmässä

Kun elettiin 70-luvun alkua, niin sanotulla lukupäällä varustetut lapset ohjattiin neljän kansakouluvuoden jälkeen oppikouluun. Kaikki yhteiskunnan hyväosaiset pyrkivät saamaan jälkikasvunsa sinne, mutta mukaan mahtui myös köyhemmän väen koulutaidoiltaan lahjakkaimpia lapsia.

Jos lapsen tulevaisuus näytti olevan duunarin ammatissa, hänet jätettiin kansakouluun, joka muuttui kuuden vuoden jälkeen kansalaiskouluksi. Sillä tiellä koululuokkia tuli käytäviksi kahdeksan, kun taas oppikoulua käytiin vähintään yhdeksän vuotta, minkä jälkeen seurasi kolmivuotinen lukio.

Kaikkein lahjattomimmat jäivät irtopaloiksi kansa- ja kansalaiskouluun. Siellä oli sellaisiakin oppilaita, jotka olisivat menestyneet myös oppikoulun puolella. Esimerkiksi köyhyys jarrutti heidän opiskelujaan.

Koulujärjestelmä oli valuvikainen, koska se jakoi kansakunnan kahtia.


Luokkahuoneiden hulabaloo

Joissakin oppikouluissa työrauha oli epäilemättä hyvä, oppilasaineshan oli valmiiksi valikoitu. Kaaosta oli silläkin puolella, niin kuin omat muistoni kertovat. Joillakuilla opettajilla oli kaikesta huolimatta auktoriteettia, vaikka luokkatilassa saattoi olla yli neljäkymmentä oppilasta. 

Monilla opettajilla ei ollut taitoa eikä arvovaltaa. Heidän tuntinsa repesivät lennokkien heittelyksi ja yleiseksi hulabalooksi, jonka kaltaista en ole tavannut missään nykymuotoisessa koulussa. Rauhallisimmat oppilaat keskittyivät jätkänshakkiin tai vapaaseen piirusteltuun. Monet tunnit kuluivat niin, että kukaan ei oppinut mitään.

Eräs pienikokoinen nainen tuli ensimmäistä kertaa luokkaamme, kun samaan aikaan tapahtui jotain hauskaa. Sen nähdessään hän alkoi hysteerisesti hihittää. Tämän jälkeen hän yritti palauttaa auktoriteettia seuraavat neljä vuotta. Miesopettajat eivät välttämättä olleet sen menestyksekkäämpiä.


Jossain oli vielä pahempaa

Käymäni Järvenpään yhteiskoulu oli pääsykokeiden perusteella laadukkaampi koulu kuin naapurissa olleet Kellokoski, Jokela ja Hyrylä. Voisi päätellä, että niissä oli vielä levottomampaa.

Kerran kotonamme oli vieraisilla Helsingissä biologiaa opettanut nuori nainen. Hänen kertomuksiaan päiviteltiin meillä kotona monta päivää. Ahdistuksessaan hän kertoi sekasorrosta, joka huipentui opettajanpöydälle syljeskelemiseen. Tietääkseni hän vaihtoi ammattia.

Kerran kävin erään luokkatoverini kanssa hoitamassa jotain vastuutehtävää Järvenpään kansalaiskoulun puolella. Siellä vasta oli hulabaloo. Mielikuvissani kaikki koulun oppilaat juoksentelivat sinne tänne kuin sekopäiset. Oli tavallinen talvinen arkipäivä ja meno oli kuin vappuhulinoissa. Ehkä muistini liioittelee näkemääni, mutta joka tapauksessa jäi mieleeni, että oppituntien aikana luokkien ovet pidettiin lukittuina. Koulunkäynnin ainoa tavoite oli pitää oppilaat sisällä luokissa oppituntien ajan. Jos siitä koulusta olisi pitänyt siirtää joku oppilas tarkkailuluokalle, olisi joutunut siirtämään kaikki.


Opettajien vaatimattomat taidot

Ratkaiseva ero nykykoulun ja 1970-luvun välillä on opettajien pedagogisissa taidoissa. Voisin hyvin kirjoittaa pitkät muistelmat tästä aiheesta, mutta olkoon tällä kertaa. 

Kouluaikanani oli opettajia, jotka yrittivät kasvattaa sotavuosien moraalilla Woodstockin ja Ruisrockin tunteneita nuoria. Oli todella olemassa "sukupolvien välinen kuilu", joka oli tuon ajan suosituimpia käsitteitä. Asiansa osanneita opettajia oli vain vähemmistö. Kurinpitotaito ei taannut edes alkeellisia opetustaitoja. Olen saanut omasta koulustani lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka asioita ei ainakaan kannata tehdä.

Joku somekirjoittaja on muistellut, että 70-luvulla opettaja saattoi lyödä karttakepillä näpeille. Ei kuitenkaan lyöty, onneksi. Se aika oli jo mennyt.

Luokalle jättämisen perinnettä en kiittelisi. Jos tammikuussa alkoi näyttää selvältä, että oppilas ei missään tapauksessa onnistuisi pääsemään seuraavalle luokkatasolle, hän oli koko talven ja kevään vapain mahdollinen olento. Ei ollut keinoa, jolla häntä olisi voinut kiristää tai patistaa. Suurempi uhka oli siinä, että koulumenestyksen puutteessa saattoi tulla siirretyksi oppikoulusta kansalaiskouluun. Varsinkin ns. paremmissa perheissä se oli häpeä.



Peruskoulun tultua

Kun tuli kaikille yhteinen peruskoulu, päästiin kansakunnan jakamisesta kahtia. Valitettavasti kaikista ei ollut opiskelemaan kaikkea sitä, mikä tavoitteiksi oli asetettu. 

Apua haettiin tasoryhmistä. En ota kantaa siihen, olisivatko ne nykyään hyväksi vai pahaksi, mutta ymmärtääkseni niistä luopuminen johtui pedagogisista syistä. Varsinkin poikaoppilaat valitsivat helpoimmat kurssit ja tämän vuoksi sulkivat ovet jatko-opinnoilta. Olen kenties väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle jäi.

Painotan muutenkin, että kirjoittamani muistot kuvaavat vain omaa koulutietäni. Joku toinen on nähnyt asian toisin, mutta hänkään ei osaa kirjoittaa omia kokemuksiaan muualta kuin omalta koulutieltään. Kaikki olemme oman elämämme vankeja.

Jos haluaa päästä vielä syvemmälle kuvaamaani aikakauteen, kannattaa lukea Olli Jalosen erinomainen, Hämeenlinnaan sijoittuva romaani Poikakirja. Sitä lukiessa minun oli helppo päästä tunnelmaan.

Ihmisen kotirooli omansa

Kotini ulkopuolella olen ollut tekemisissä nuorten, vähän yli viidentoista ikäisten nuorten kanssa enemmän kuin oman itseni ikäisten kanssa. 

Tämä elämänvalinta ei harmita. Niin paljon olen oppinut, ja niin suuret määrät olen saanut nuorista elämänpituisia tuttavia tai peräti ystäviä, eivätkä he ole olleet koko ikäänsä alle kaksikymppisiä. Ikänäkö on alkanut vaivata heitäkin, ja niin minulla on nykyään isot määrät tuttuja kaikissa ikäluokissa. 

Monet nuorten kanssa käymäni keskustelut ovat jääneet mieleeni, kuten se tapaus, kun istuin bussissa vierekkäin erään kuudentoista ikäisen tytön kanssa. Jostain sain syyn kiitellä hänen miellyttävää tyyliään ja kykyä ottaa muut ihmiset huomioon.

– Varmaan joo, täällä, hän sanoi. – Mutta tiedätkös että kotona minä olen ihan kauhea.

Taisin vaikuttaa yllättyneeltä.

– Mutta eiks ole parempi niin päin? hän sanoi. – Eiks vaan?

Kiusallinen jatkokysymys

Tietyissä piireissä kuvaus Kaanaan häistä on Raamatun suosikkikertomuksia. Niinpä olen saanut lukemattomia kertoja vastata kysymykseen tai huomautukseen: "Eikös se Jeesuskin muuttanut veden viiniksi niissä Kaanaan häissä?"

En häkelly tällaisesta kysymyksestä. Minullahan on riittävästi pohjatietoa. 

Tunnen hyvin raamatunkertomuksen yksityiskohdat ja sen aikahistorialliset ulottuvuudet. Olen perillä sekä muinaisen Palestiinan viinikulttuurista että suomalaisista juomatavoista, eikä alkoholipolitiikan tieteellinen tutkimuskirjallisuuskaan ole minulle vierasta.

Niinpä olen osannut sanoa, että kahdentuhannen vuoden takaisesta maailmasta ei voi vetää suoria yhteyksiä nyky-Suomeen. Viinivyöhykkeellä ja koillisella vodkamaailmalla on eronsa.

Olen voinut olla melkeinpä ylpeä vastauksestani. Olen nähnyt, että vastaukselleni on jopa ymmärtäväisesti nyökkäilty.

Kaikki olisi minun puoleltani silkkaa menestystä, ellen olisi joutunut kuulemaan jatkokysymystä: "Mutta eikös se Jeesuskin muuttanut veden viiniksi?"

Kiitos ihan mistä vain

Kiitos 

alennusmyynneistä,
UMK:sta,
dekkareista,
Kalpan ja Jukurien välisestä pelistä,
sprinttihiihdosta,
uimahalleista,
näyteikkunoista
latukoneista,
pullakahveista,

akkuporakoneista,
räsymatoista,
kirkonmenoista,
tanssista tähtien kanssa,
FC Barcelonasta,
villasukista,
lumisateesta (taas),
kiinalaisesta ravintolasta,
rakennekynsistä,

kaikesta mikä hetkeksi huojentaa,
jottei koko ajan tarvitsisi ajatella miehiä,
jotka ojentaessaan kätensä tervehdykseen eivät ymmärrä taivuttaa kyynärtaivettaan ja
jotka armahtavat vain tovereitaan, kavereitaan
tovarištš, Alte Kameraden, my dear friends.

Elämä perustuu tavallisiin tekoihin

Olen lukenut Eeva Kilveltä kaksi kirjaa, toinen on Se mitä ei koskaan sanota ja toinen on Talvisodan aika. Niiden pohjalta en lainkaan ihmettele, että hänet on joskus mainittu Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.

Arvostuksestani huolimatta en ole kuitenkaan Kilven kanssa kaikesta samaa mieltä - ja kenen kanssa olisinkaan?

Mielestäni seuraavat Kilven sanat todistavat melkeinpä ymmärtämättömyyttä, tai sitten ne pätevät vain tarkoin rajatussa maailmassa: "Minulla oli tunne, ja on yhä, / että jos jotakin ei voi tehdä omaperäisesti, / sitä ei kannata tehdä ensinkään. / Tavanomaisen takia ei todella kannata nähdä vaivaa."

Ehkä sanat ovat paikallaan kirjallisuudesta puhuttaessa, sillä voi kirjailijaa, joka luo vain latteuksia! Muuten elämä kuitenkin perustuu loppumattomaan määrään tavallisia tekoja. 

Myllärin hyvää rutiinia on jauhaa leivän tekoaineet tavallisesta viljasta. Bussikuski ajaa vakiovuorolla matkustajat töihin ja kouluihin. Joukkueen muut yhdeksän vartioivat tiukasti heille määrättyjä pelaajia, jotta joku Lionel Messi voi kirmata vapaasti.

Ulkoilmakaverin ilmestys kirkossa

Olen paraikaa Lappeenrannan suunnalla käymässä, ja mieleeni tuli muisto Lappeenrannan keskustan kirkosta vuosien takaa.

Oli niitä marraskuun aamuja, jolloin pärjää ilman karvalakkia, mutta lätäköt ovat jäässä ja puut huurteisia. 

Kirkonmenoissa ei vielä oltu saarnassa, kun kirkon pääovi liikahti saranoillaan. Pian alkoi tuntua, että käytävää pitkin käveli joku. Kun hän oli ohittanut penkkirivini, saatoin nähdä ulkoilmakaverin, joka kulki linttaan astutuissa kengissään. Parta oli ajamatta ja hiukset pesemättä, niin minä muistan.

Ristikirkon keskustassa, kahden käytävän risteyksessä hän kääntyi ja katsoi meihin, kirkkokansaan. Odotimme, mitä hän sanoisi, sillä asiaa hänellä tuntui olevan. Ehkä vahtimestarit jo virittelivät lähtötelineitään, mutta sitten ei tapahtunut mitään. 

Sinä vain vaikenit ja menit sivuovesta ulos.

Olen varma, että tämän ilmeisemmin Kristus ei koskaan ilmesty minulle.

Mailman kaikissa maissa

Vantaalainen kaupunginvaltuutettu Juha Suoniemi on juuri julkaissut kirjan Matkalla maailman kaikissa maissa. Taloustieteen silmin.

Mainostekstien mukaan hänelle on tapahtunut paljon: "puukkohyökkäyksen kohteeksi Norsunluurannikolla, seksuaalirikoksen uhriksi Filippiineillä, pidätetyksi Djiboutissa, koiralauman hyökkäämäksi Marshallinsaarilla, huumatuksi Virossa, syklonin silmään Tuvalussa ja koronapositiivisena Keski-Afrikan tasavaltaan".

Joitakin vuosi sitten kuuntelin radio-ohjelman tamperelaismiehestä, joka niin ikään on käynyt maailman kaikissa maissa. Hänen nimeään en muista, mutta muuten haastattelu jäi mieleen.

Toimittaja kysyi tamperelaismieheltä, millaisiin vaaroihin hän oli joutunut matkoillaan. Mies vastasi. "En minkäänlaisiin. Olen aina ollut selvin päin ja olen tiennyt mitä teen."

Radiotoimittajan hämmennyksen saattoi kuulla. Hiljaisuudessa huusi hänen ajatuksensa: "Mistäs minä nyt teen tarvittavat lisäminuutit tähän ohjelmaan?"

Imartelun voima

Imartelu on eräänlaista valehtelua. Se on tehokkaimpia manipulointikeinoja. Se tepsii lähipiiriin ja varsinkin puolituttuihin ja ehkä toimii jopa kansainvälisessä politiikassa. Edes legendaarinen psykologi ei ole siitä vapaa.

Ehdollistumisen käsite liittyy maailmankuuluun psykologiin B. F. Skinneriin. Hän on tarkoittanut välineellisen ehdollistumisen käsitteellä vaikkapa sitä, että kun koira saa istuutuessaan herkkupalkinnon, sen istuutumisen taipumus kasvaa.

Kerran Skinnerin omat opiskelijat kujeilivat professorinsa kustannuksella ja saivat hänet noudattamaan ehdollistumisen lakeja hänen itsensä sitä huomaamatta.

Skinnerin tapana oli vaeltaa luennoillaan edestakaisiin kuulijoiden edessä. Opiskelijat päättivät, että seuraavalla luennolla hänen kävellessään salin oikealle puolelle siellä istuvat nyökkäisivät hyväksyvästi hänen sanomisilleen. Kun hän taas käveli vasemmalle puolelle, siellä istuvat eivät reagoineet millään tavalla.  

Pian professori vietti huomattavasti enemmän aikaa salin oikealla puolella. Tämän jälkeen vasen ja oikea puoli vaihtoivat osia. Hetken kuluttua professori alkoi viettää enemmän aikaa vasemmalla puolella.

Myöhemmin Skinnerille kerrottiin opiskelijoiden järjestämän kokeen tarkoituksesta. Ilmeni, ettei hän ollut huomannut tulleensa manipuloiduksi. Paljastui, että maailmankuulun psykologinkin liikkumista saattoi säädellä yksinomaan nyökkäämällä ja hymyilemällä. Niin tehokasta on imartelu.
Lähteenäni on Gerd Gigerenzerin kirja Miten säilyttää äly älymaailmassa.

Tutkimus: jo kännykän näkyvillä olo häiritsee keskittymistä

En ole ollut yli kolmeen vuoteen tekemisissä viidentoista ikäisten nuorten kanssa, ja omat koulumuistoni ovat syvältä 1900-luvulta. En olekaan osallistunut koulujen kännykkäkeskusteluihin. Puhukoot ne, jotka asiasta jotain tietävät. 

Silmiini osui kuitenkin aiheesta tehty tutkimus, jota rohkenen selostaa. 

Valmistumisvaiheessa olevien opiskelijoiden testiryhmä jaettiin kolmeen osaan. Ensimmäiset jättivät puhelimensa aulaan, toiset panivat ne taskuunsa tai laukkuunsa ja kolmannet pöydälleen soitto-ominaisuudet ja värinä suljettuina näyttö alaspäin. 

Tavanomaisen tarkkaavaisuus- ja älykkyystestin voittajia olivat puhelimensa aulaan jättäneet ja häviäjiä ne, joiden puhelin oli omistajansa vierellä. Tulos osoitti, että jo puhelimen näkyvillä olo häiritsee keskittymistä. Saman kokeen uudessa versiossa ilmeni, että puhelimen virran sammuttaminen ei muuttanut testituloksia. 

Erityisen kohtalokkaita ovat aikuisten kännykkätavat. Yhdysvaltain liikenteessä tekstailevat autoilijat tappavat noin kahdeksan ihmistä joka päivä.

Lähteenäni on Gerd Gigerenzerin kirja Miten säilyttää äly älymaailmassa. Gigerenzer on Max Planck -instituutin sopeutumiskäyttäytymisen ja kognition keskuksen emeritusjohtaja. Kirja on tärkein tekoälyä ja algoritmeja käsittelevä teos, mitä eteeni on sattunut. Sen lukemiseen riittää lukio-opintoihin kykenevä ymmärrys.

Hiiri juoksi makaavan kissan suuhun

Vanhemmilla on huolensa. Yksi niistä on, että lasten ja nuorten aika menee kavereiden kanssa, vaikka pitäisi olla lukemassa läksyjä. Huoli voi olla perusteltu, mutta jokaisella haitalla on myös etunsa.

Toisinaan olen muistellut muuatta nuorta miestä, jonka koulumenestystä en lainkaan tunne. Sen sijaan tiedän, että hänellä oli kyky hankkia kavereita ja päästä heidän suosioonsa.

Hän oli juuri tullut armeijasta kotiin. Töitä ei ollut, eikä hän näyttänyt ainakaan heti tekevän mitään erityistä työn saamiseksi. Kunhan makaili sohvalla. Äiti alkoi hermostua ja valitti, että työt eivät tule sohvalle eikä ruoka juokse makaavan kissan suuhun.

Kesken äidin patisteluiden soi puhelin. Armeijakaveri soitti ja tarjosi pojalle työtä. Poika otti tarjouksen vastaan ja hymyili äidilleen voittajan hymyä, ja olihan äidin kannalta varsin kiusallista, että olisi pitänyt iloita omassa väärässä olemisestaan.

Äiti turvautui ensimmäisenä mieleen pälkähtäneeseen ajatukseen: "Hyvä että näin. Mutta älä kuvittele, että se menee aina näin."

Niin kuin ei tietysti menekään.

Onko tupakansavuissa tai kaiutinten äänissä eroja?

Muistan vuosien takaisen tutkimuksen, jonka mukaan tupakoitsijat eivät erottaneet sokkotestissä erimerkkisiä tupakoita toisistaan. Mielikuvat olivat syntyneet vain askien ja mainosten perusteella. Savu oli kaikissa samanlaista. Edes niin sanotut kevytsavukkeet eivät oikein erottuneet vahvemmista.

Edellä sanomani on muistinvaraista tietoa, ja siksi siihen ei pidä luottaa liikaa. Sen sijaan joulukuun viimeisessä Tekniikan maailmassa on tutkittua tietoa siitä, erottuvatko uusimman tekniikan äänentoistolaitteet vanhan ajan huippulaitteista.

Oli syntynyt myrskyisä väittely, kun vanhojen hifilaitteiden kerääjä oli väittänyt lehden sivuilla, että keskihintaluokan vahvistin 1980-luvulta hakkaa musiikin kuuntelussa mennen tullen uuden, paljon kalliimman vahvistimen.

Niinpä lehti järjesti sokkokuuntelutestin, jossa takavuosien huippulaitteet asetettiin tämän päivän huippulaitteita vastaan. Alan todelliset osaajat kutsuttiin sokkotestiin. 

Ennakko-odotusten vastaisesti laitteistot olivat testissä hyvin tasaväkiset. Kaikilla kuulijoilla suosikki vaihteli musiikinlajin mukaan. Vanhempi laitteisto sai keskiarvoksi arvosanan 7,4 ja uudempi lukeman 7,9.

Ero oli jonkinlainen, mutta lähes olemattoman pieni ja ainakin ns. tavallisen ihmisen kannalta huomaamaton. Ajatus uuden kaiutinteknologian selvästä ylivoimaisuudesta vähintään kyseenalaistui.

Siunaillaan autot, vimpaimet ja vajat

Bolivian ja Perun rajalla melkein neljän kilometrin korkeudessa on Titicaca-niminen järvi. Sen rannalla on pieni kaupunki, jonka kirkon edustalla olen nähnyt katolisen papin kulkevan jeepin ympäri, pirskottelevan vettä auton päälle ja siunaavan sen käyttöä varten. Skandinaavisena luteranona hieman hämmästelin menoa, mutta toisaalta ymmärsin. Andien kylkiä luikertelevat vuoristotiet eivät ole liikenneturvallisuuden huippusuorituksia.

Jeeppi on merkillisintä mitä minä olen nähnyt siunattavan. Kenties olen ollut paikallakin, kun jokin uusi seurakunnallinen tila on saanut siunauksensa. Ymmärrän, että ehtoollisastiat siunataan ennen niin käyttöä. 

Lisäksi olen kuullut, että on siunattu tehtaita ja liikekeskuksia. Hailuodon saaressa Oulun edustalla siunattiin metsästysseuran uusi lahtivaja. 

Lontoossa siunattiin rahamaailmassa työskentelevien matkapuhelimia. He pitivät kännyköitään ylhäällä, kun kirkkoherra David Parrott luki siunauksen. Tapa oli "historiallinen ja juonsi juurensa aikaan, jolloin työväki toi käyttämänsä työkalut siunattaviksi ensimmäisenä maanantaina palattuaan joulunvietosta".

Nämä ovat esimerkkejä siunauksista, joiden äärellä joudun pataluterilaisena venyttämään omien käytäntöjeni rajoja, mutta menkööt minun puolestani, kunhan ei ruveta aseita siunailemaan. 

Kevätkylvön siunaamiseen lähtisin mielelläni mukaan, enkä kieltäisi siunausta isommilta eläimiltäkään, mutta hyttyset jättäisin omilleen. Jokainen ihminen ansaitsee siunauksensa, vaikka olisi sitten joku Jammu Siltavuoren kaltainen. Jumala toimii rajattomasti, ihminen vetelee viivoja itsensä ja kaltaistensa välille.

Jalostaako tai viisastaako kärsimys?

Ihmiselämän suuria ja ikuisia kysymyksiä on se, jalostaako kärsimys ihmistä tai tekeekö se hänestä viisaan. Aiheesta ei ole kaiken kattavaa tieteellistä tutkimusta, ja tuskin sitä ikinä ilmestyykään. Jokainen arvioi asiaa vain silmä- ja korvapariensa varassa.

En minäkään osaa sanoa muuta kuin sen, miltä näkemäni ja kuulemani pohjalta on tuntunut. Joku toinen on yhtä pätevä sanomaan käsityksensä.

Ainakaan en usko siihen, että kärsimys olisi jalostusautomaatti. Varmasti on niitäkin ihmisiä, joista se pusertanut elämänymmärryksen esiin ja auttanut kulkemaan muiden ihmisten tukena. Kuitenkin on yhtäläisesti niitä, jotka eivät suinkaan ole jalostuneet, vaan ovat katkeroituneet mustaksi, kovaksi kiveksi, elämän keskellä kaiken valon sisään imeväksi mustaksi aukoksi.

En usko siihenkään, että paljon kärsineet olisivat erityisen viisaita ihmisiä. Monet eivät opi virheistään eivätkä onnettomuuksistaan. Se on harmillista, mutta niin se vain menee.

Teen kuitenkin yhden varauksen: Jokainen viisaana pidettävä ihminen kuljettaa sisällään myös kärsimystä ja menetystä. Ilman niitä syntyy vain pinnallista hyvinvointia.

Ja vielä on varauksen varaus. Muuan toista lastaan hautaamassa ollut isä sanoi: "Tämä varmaan tekee minusta viisaan ihmisen. Näin viisaaksi en vain olisi halunnut tulla."

Palaneen raunioilla

Unohduksensa välttänyt

Tekstien vaikeatajuisuus ei ole estänyt Mirkka Rekolaa nousemasta kuuluisuuteen. Hänen kuolemansa noteerattiin valtakunnallisissa uutislähetyksissä, ja hänestä on hiljattain ilmestynyt kaksiosainen elämäkerta.

Minulla on ohut henkilökohtainen suhde Rekolaan. Tämä johtuu siitä, että tunnen hänen sukuaan ja asun kilometrin päässä talosta, jossa hän on viettänyt pitkiä aikoja lapsuuttaan. 

Rekolan ensimmäisten vuosien moneen kertaan muisteltuja tapahtumia on ollut se, kuinka hän viisikuukautisena nyyttinä putosi reestä lumihankeen. "Mirkka putosi!" äiti huusi. Hevosta toppuuteltiin, käärö haettiin lumesta ja otettiin taas kyytiin.

Mirkka Rekolan monissa lapsuudenmuistoissa on varjonsa. Hän kertoo, että on nähnyt monen ihmisen seisoneen jotenkin kynnyksellä ilman, että hänelle olisi sanottu mitään. Samalla hän tunsi, että hänenkin oma elämänsä oli kynnyksellä elämistä.

Yhden kerran olen istunut Rekolan kanssa samassa kahvipöydässä. Silloin keskustelu vei hänen kirjailijanuraansa. Hän sanoi pelänneensä, että elämä menisi ohi eikä häntä huomattaisi, koska hän oli solahtanut jonnekin kirjallisten rintamien ja muotien väliin. Lopulta hänet nähtiin ja häntä alettiin arvostaa. 

Tunnen Rekolan tuotantoa häpeällisen huonosti. Erästä hänen runoaan olen kuitenkin käyttänyt kahdesti, kerran häissä ja kerran ristiäisissä. "Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille." - Eikös ole komeasti kirjoitettu?

Ohjeita presidentin puheenkirjoittajille

Alexander Stubbin uudenvuodenpuheessa oli kauniita sanoja. Puheena se oli perinteistä poliitikkomössöä niin kuin muidenkin suomalaispoliitikkojen puheet. Urho Kekkonen oli taitava, ja Timo Soini oli hyvä. Sanna Marin väläytteli, mutta muuten puheet ovat maga cum laude -arvosanan ainekirjoitusta. Barack Obama ja Donald Trump ovat puheen pitäjinä viisi mailia edellä suomalaisia kollegoitaan.

Kohtalaisen pienillä muutoksilla tulos paranisi paljon.

Olisi opittava Aristoteleeltä, että näytelmässä on alku, keskikohta ja loppu. Tarvitaan rytmiä ja jaksottelua. Puhe ei saa olla tasapaksuinen makkara. Osat erotetaan toisistaan tauoilla. Jaksottelun tuntua vahvistaisivat myös jonkinlaiset otsikkolauseet, kuten "Seuraavaksi sanon jotain ulkosuhteistamme".

Tarvittaisiin myös konkretiaa ja jokin kertomus. Aineistoa luulisi kertyvän lukuisilta matkoilta tai hyvistä kirjoista. Niinpä kuultaisiin jotain tällaista: "Kouvolan torilla tuli muuan äiti kertomaan perheensä elämästä että..." 

Kriittisiä mielipiteitä voisi havainnollistaa konkreettisilla tosiasioilla. Yleinen jorina kännyköistä terävöityisi sillä tiedolla, että lukiolaistytöt viettävät puhelimella keskimäärin kuusi tuntia päivässä.

Pilkun viilaamisen puolelle jo menee havaintoni, että Stubbin puheessa oli suomenennätysmäärä monikon ensimmäisen persoonan imperatiivia (menkäämme, olkaamme). Lopussa ollut Jumalan siunauksen toivotus oli lähinnä kumarrus tietyille äänestäjäryhmille. Sen kuultuani en tuntenut itseäni sen kummemmin siunatuksi.