Valitut tekstit vuodelta 2022

Kuluneen vuoden keskusteluja ja kommenttipalstoja ovat hallinneet sota, Nato, sähkön hinta ja hieman myös korona. Olen vältellyt näitä aiheita, koska on tuntunut, ettei minulla ole niihin erityistä viisautta - mahtaako tosin olla kellään muullakaan? Vuoden 2022 blogeistani poimisin esiin nämä:

1. Ivo Andricin romaani Neiti sai ajattelemaan saituutta. Sairaalloisen säästäväinen ihminen on ihmisistä surullisimpia. Hänen ei ole koskaan hyvä olla. 

2. Esitin kahdeksan kohdan ohjelman, jolla lukiolaisten ahdistuksen perussyitä voitaisiin poistaa. Juuri niihin on päästävä kiinni, koska mistään ei riitä terapeutteja jokaiselle nuorelle. Tämän blogitekstini Yle otti valtakunnalliseen levitykseen. 

3. Ammattikoululaisten huolet ovat yhtä tärkeitä, mutta toisenlaisia. Siellä vaikeutena on olemattoman niukaksi käynyt opetus. Jokin on vialla, jos koulussa käväistään kolmena päivänä viikossa ja muuten on niin sanottua itsenäistä opiskelua. 

4. Vuoden loppupuolella havahduin vanhan ystäväni elämäntarinan pohjalta siihen, kuinka mielivaltaisia ovat ulkomaalaisten maastakarkotukset. Ei riitä edes se, että ihminen on täällä avioliitossa, on opetellut suomen kielen ja hankkinut itselleen ammatin ja työpaikan.

5. Kaikki kunnia Messille ja Argentiinan maajoukkueelle. Olivat suurenmoisia, mutta Qatar kisapaikkana häiritsi. Niinpä jalkapallo veikin tällä kertaa kirjoittamaan Manchester Unitedin ja Englannin maajoukkueen hyökkääjästä Marcus Rashfordista, joka on kunnostautunut hyväntekijänä. 

6. Olin siunaamassa tilausajoissa työtään tehnyttä bussinkuljettajaa, johon olen tutustunut pitkillä pohjoisen matkoilla. Hänen elämäntarinansa sai minut kiittelemään näitä ystävällisyyden ja sopeutumisen ammattilaisia. 

7. Joulun edellä kerroin, mitä Jeesus Nasaretilaisen historiallisesta ihmiselämästä tiedetään. Ydinfaktaa on, että hän kuoli noin vuonna 30 jKr.

8. Viiden tekstin sarja riittämättömyydestä, hyväksytyksi tulemisesta ja armosta päättyi vuosien takaiseen muistoon, joka kertoi isän ja hänen tyttärensä luottamussuhteesta. Samalla yritin sanoa jotain Jumalasta. 

9. Kyselin, mitä pieni ihminen voi tehdä suurten asioiden vyöryessä päälle. Mielestäni keksin montakin hyvää ideaa.

10. Ihmishengen pelastuminen voi joskus riippua siitä, löytääkö ambulanssi ajoissa perille. Kannattaisi tarkistaa, ovat tiekyltit ja kadunnumerot merkattu niin selvästi, että vieraskin osaa tulla hätäkiireessä. 

Pieniä, unohtuneita asioita vuodelta 2022

Tässä on unohtuneita tapahtumia ja ilmiöitä vuodelta 2022:

1. Lappeenranta poisti eräiden bussilinjojensa nimestä Z-kirjaimen, jottei vain mainostettaisi naapurimaan aktivismia. Etelä-Savon pelastuslaitos taas pääsi kätevästi eroon loppuun ajetusta ambulanssistaan, joka niin sanotusti lahjoitettiin Mustanmeren rannoille.

2. Kurtturuusut piti hävittää kesäkuun alkuun mennessä. Talkoolaisia ei juuri näkynyt, ja niin säädös päätyi alkuaan kohuttujen ja sittemmin hiljaa unohdettujen määräysten hautausmaalle.

3. Kesällä kerrottiin, että Suomessa on kolmetoista kuntaa, joissa ei ollut syntynyt koko vuonna ainuttakaan lasta.

4. Ulkoavaruudesta etsitään elämää, mutta mitään ei vain löydy. Pari vuotta sitten lähimmän naapuritähtemme Proxima Centaurin suunnalta löytyi signaali, joka vaikutti sopivan etsijöiden kriteereihin. Vihdoin on selvinnyt, että signaali on lähtöisin maapallolta ja luultavimmin jostain viallisesta sähkövekottimesta.

5. Japanissa on vaikea tilanne, kun nuoret juovat vähemmän alkoholia kuin vanhempansa. Tämä heijastuu suoraan verotuloihin, jotka ovat pahasti laskeneet. Trendiä yritetään nyt kääntää uudella kilpailuhenkisellä kampanjalla nimeltään Viva Sake.

6. Modernin taiteen vihaajia ilahduttanee uutinen, jonka mukaan Piet Mondrianin viivateos New York City on epähuomiossa ollut ylösalaisin ripustettuna yli 75 vuotta.

7. Järjenvastaisia määräyksiä jaksetaan noudattaa viisitoista minuuttia. Tampereella liikennevalot paloivat punaista joka suuntaan. Sumppu alkoi purkaantua, kun ihmiset alkoivat varttitunnin jälkeen ajaa oman päänsä mukaan.

Maailmankuulun taiteilijan Piet Mondrianin teos käännettynä oikein päin.

Epäonnisia joulutervehdyksiä

Pyhien vaihtuessa arjeksi sopii etsiä joulunviettoon humoristisia näkökulmia. Tällaista on osunut silmiini viime päivinä tai jo vuosia sitten.

Laurilan Kosti osui liikenneasemalta tullessaan maskipäiseen Unicefin mieheen, joka lausahti jotain englanniksi. Kosti ei saanut puheesta selvää ja vastasi kohteliaasti: "No thank you." Unicefin mies toisti sanomisen ja naurahti vähän. Autolle kävellessään Kosti tajusi, että hänelle oli sanottu: "Merry Christmas!"

Pastori Olli Valtonen puolestaan kertoi jakaneensa vuosia sitten kiinankielisen joulutervehdyksen, jonka oli jostain bongannut. Myöhemmin hänen tuttunsa sanoi toivotuksen tarkoittaneen: "Lyököön Jumala isoäitisi sokeudella."

Kauempaa historiasta on se kuulemani tapaus, kun vuonna 1994 muuan suomalainen pankki lähetti ympäri maailmaa oleville yhteistyökumppaneilleen joulutervehdyksiä: "Pieceful Christmas!" Kun virhe huomattiin, kortit olivat jo lähteneet.

Kulkurin joulurukous

Etteivät kaikkien majatalojen ovet olisi kiinni.

Olisi edes reilusti kissanvetävä rako 
josta livahtaa perunakellariin tai tallin lämpöisiin.
Pyydän sinulta
että jättäisivät sähköpulassaan ulkolyhdyn palamaan.
Silloin yön kulkija näkisi askeltensa paikan
kun he polttavat kynttilöitä muistopöydillään.
Ja vielä sitäkin
ettei kuuluisi alle kaksivuotiaiden kuolinhuutoa, 
ei pommien ääntä 
eikä olisi pakko paeta Egyptiin saakka.
Olisi rauha päällä maan.
Olisimme täynnä jumalisen syntymän iloa.
Pöydässä sama lukumäärä lautasia kuin viime vuonna
tai ehkä yksi enemmän,
sitä joulun suurta sankaria varten 
tai pilttipurkki tytölle, 
joka syntyi jo keväällä 
kun puiden lehdet eivät enää mahtuneet oksien sisään.
Olisimme vakaassa uskossa, että sama tapahtuu taas.

*  *  *
 
Tällaisia jouluterveisiä kulkurilta, joka on kirjoitellut iltarukouksiaan.
Mielelläni mainitsin nimeltä kaikki, jotka sattuvat tämän lukemaan. 

En voi, mutta
toivotan teille armollista Vapauttajamme Jeesuksen Kristuksen joulujuhlaa!

Itse ottamani kuva Reijo ja Kaija Telarannan seimikokoelmasta

Mitä Jeesuksesta lopultakin tiedetään?

Sain vastattavakseni hyvän ja epäilemättä monia ihmisiä kiinnostavan kysymyksen, onko olemassa tutkimuksia, jotka selvittäisivät Jeesuksen maallista elämää ihmisenä. Vastasin, että kirjahyllyjen metreillä mitaten tällaista tutkimusta on varmaan kilometrin verran. Jeesuksen elämänvaiheita on tutkittu niin tarkasti, että uusien, mielekkäiden tutkimusaiheiden keksiminen on jo vaikeaa. Ongelmana on, että pitkään aikaan ei ole ilmaantunut uusia lähteitä. On tyydyttävä siihen, että vanhoja faktoja sommitellaan uusiin asentoihin.

Tutkimuksen tuottamat perusfaktat

Tutkimus on sitä, että verrataan tekstejä toisiinsa ja siihen, mitä muuten tiedetään maailmasta.Tärkein tutkimustulos on, että Jeesus Nasaretilainen on historiallinen henkilö, joka on kuollut noin 30 jKr. Tämän lisäksi tiedetään paljon hänen kuolemantuomiostaan, teloituksestaan ja kuolemanjälkeisestä jälkimaineestaan. Osataan sanoa paljon hänen elämäntavoistaan ja -vaiheistaan, ja hänen opetustensa pääpiirteet tunnetaan hyvin. Tästä kaikesta on paljon erittäin todennäköistä tietoa, osa on todennäköistä tai vähintään mahdollista. On myös jotain, minkä historiallisuus on perin hataralla pohjalla tai vastoin sitä, mitä luonnontieteelliseen koulutukseensa luottava nykyihminen ajattelee todellisuudesta. Evankeliumeista Johannes on vähiten kiinnostunut historiallisista tosiasioista.

 

Entäpä joulukertomukset?

Joulun kertomukset ovat sitä osaa Uudesta testamentista, joka on kauimpana historiallisista tapahtumista. Betlehemin tallissa ei juuri ollut sellaista väkeä, joka olisi myöhemmin voinut kertoa Jeesuksen syntymästä. Oli tietysti Maria, mutta on arvailun varassa, haastattelivatko evankeliumin kirjoittajat häntä.

Jeesus tietysti syntyi jossain ajassa ja johonkin paikkaan, mutta kaikkiaan jouluevankeliumi on enemmän jälkikäteistä tunnelmointia kuin historiankirjoitusta. Se kertoo kyllä vaikuttavasti ajanlaskun alun elämästä. Elinolot olivat niukat, ja väkivallan uhka oli koko ajan päällä. Matkasynnytys ja majatalojen ulkopuolelle jääminen kuvaavat Marian, Joosefin ja heidän kaltaisten ihmisten elinehtoja. Pakeneminen vahvempien tieltä oli tuttua, mutta Egyptin pakomatka ei mahdu minun päähäni eikä kenenkään vakavasti otettavan tutkijan ajatuksiin.

Jottei liikaa spekuloitaisi

Kaikkiaan olen sitä mieltä, että tiedämme Jeesuksesta aika sopivasti ja ainakin täysin riittävästi, jotta voimme rakentaa elämämme ja vakaumuksemme tämän valloittavan persoonan varaan. Enempi tieto johtaisi loputtomiin spekulaatioihin hänen kengännumerostaan, koulutodistuksistaan ja horoskooppimerkeistään.

Kun ei ole katolle menijäksi

Akrofobia kuulostaa hienolta sanalta, vähän parempien ihmisten vaivalta, mutta käytännössä siitä on hienous poissa. Ei uskalla kiivetä katolle. Ei voi kavuta vanhaan näkötorniin. Ei kestä katsella, kun omat lapset kiipeilevät puussa. Tuntee huimausta niiden vanhojen valokuvien äärellä, joissa New Yorkin pilvenpiirtäjiä rakentavat miehet ovat ruokatuntia jonkin palkin päällä.

Korkean paikan pelkoon liittyy yksi nöyryyttävimmistä kokemuksistani: Olin Ecuadorissa hitaasti lipuvan joen rannalla, jonka yli kulki betonirumpu. Sillä oli lävistäjää noin viisi metriä, ja korkeimmillaan se nousi kenties viidentoista metrin korkeuteen veden pinnasta. Paikalliset ylittivät joen tuota rumpua pitkin, eikä siinä näyttänyt olevan vaaraa eikä vaikeutta. Ajattelin, että minä kanssa.

Ei vain ollut miehestä menijäksi. Otettuani muutaman askeleen rummulla jalat lakkasivat liikkumasta. Ei auttanut vaikka kuinka käskin, maanittelin ja perustelin järkisyillä. Oli annettava periksi, hylättävä oikoreitti ja mentävä monen kilometrin kiertotietä.

Sen jälkeen en ole edes yrittänyt. Olen lohduttautunut sillä, että kirkollisten näkemysten kannalta korkean paikan kammo on oikein hyvä asia. Parasta on pitää ajatuksensa matalina ja kävellä samoja maanteitä kuin muutkin ihmiset. Jalkapalloilija Johann Cruyffin sanoin jokaisella haitalla on etunsa.

Joku lukee vuodessa 700 kirjaa

Aikanaan kahdeksan laudaturin ylioppilas Lotta Yli-Hukkala-Siira on valmistunut 21-vuotiaana oikeustieteellisestä tiedekunnasta vuoden kestäneiden opintojen jälkeen. Helsingin Sanomien jutun mukaan hän on lukenut tänä vuonna 700 kirjaa. Jutun paikkansapitävyyttä ei voi epäillä, siispä ihmisessä täytyy olla jotain vikaa. Mietin kovasti, mitä se viallisuus mahtaisi olla.

Onkohan tenttikirjat luettu pinnallisesti? – Eipähän siltä vaikuta, sillä opintosuoritusten arvosanat ovat olleet erinomaisia.

Onko lukemistoon mahtunut mitään muuta kuin tenttikirjoja? – Ilmeisesti on, sillä hän sanoo koko vuoden parhaaksi kirjakseen T. J. Klunen fantasiaromaania Talo taivaansinisellä merellä. True crimea lukuun ottamatta hän lukee kaikenlaisia kirjoja. 

Onko hän kirjoihin sulkeutunut fakki-idiootti? – Teoria on väärä. Haastattelijan mukaan hänellä on kyky kuunnella keskustelukumppaniaan. Hän seuraa yhteiskunnallista keskustelua, harrastaa maantiepyöräilyä, joululahjojen kutomista ja somalin kieltä.

Vaikka hakemalla haen Lotta Yli-Hukkala-Siirasta jotain erityistä vikaa, en keksi mitään. Lehtijutun perusteella hän on tasapainoinen ja elämää ymmärtävä 21-vuotias. Tämä päätelmä ei sovi teorioihini, mutta joskus on myönnettävä olevansa väärässä.

Ehkä eniten ihmettelen sitä, että hän lukee 200–300 sivua tunnissa. Minun normaali nopeuteni on noin kolmekymmentä sivua. Hyvin löysää tekstiä pistelen sadan sivun tuntivauhdilla, mutta Volter Kilven Alastalon salissa pudottaa nopeuden kymmeneen sivuun.

Hiilen musta sydän

Mari oli viidentoista vanha, kun hän tuli pakkasesta sisään ja pudisteli eteisessä piponsa päältä lunta. Sitä oli sulanut poskipäille. Talvi oli sinä vuonna raju, ja eteisen lämmössä oli koskettavaa nähdä nuoren tytön kasvoilla ilo ja elämänusko.

Ensimmäisistä tapaamisistamme on kulunut neljäkymmentä vuotta. Koskaan emme ole täysin kadottaneet toisiamme. Enimmillään meillä taisi olla viiden tai kuuden vuoden tauko, mutta senkin jälkeen heti jatkoimme siitä, mihin olimme edellisellä kerralla lopettaneet.

Nykyään Mari on sukunimeltään Drah. Hänen aviomiehensä on algerialainen Hassane Drah. Joku on voinut nähdä nimen valtakunnan uutisissa. Hän on se mies, joka nyt joulukuussa karkotettiin Suomesta Algeriaan. Ei auttanut, että hän opetteli suomen kielen, suoritti rakennusalan ammattitutkinnon ja hankkiutui töihin. 

Vanhassa kotimaassaan Algeriassa hän tuli saman tien pidätetyksi. En ole Algerian vankilaolojen asiantuntija, mutta juuri siinä maassa en haluaisi olla telkien takana.

En ole myöskään suomalaisen juridiikan asiantuntija, eikä minulla ole tarkkaa mielipidettä maahanmuutosta. Tunnen kuitenkin Marin riittävän hyvin ollakseni vakuuttunut hänen vilpittömyydestään. Edelleen olen varma, että hän rakastaa aviomiestään ja että tämä rakkaus on kahdensuuntaista. Ei rakkautta saa särkeä.

Myötätuntoni on Hassane Drahin puolella, mutta ajatukseni keskittyvät ennen muuta Mariin. Sellainen on ihminen, minäkin. Ensimmäisenä ajattelee läheisiään, minäkin, siis Maria.

On sietämätöntä, että isänmaani kohtelee tällä tavoin yhtä tytärtään. Ei ihmisen sydämestä saa repiä toista puolikasta irti. Viranomaisten täytyy ymmärtää, ettei ihmistä saa näennäisen laillisuuden nimissä katkeroittaa loppuiäkseen.

Juutalaisessa perinteessä on syvällisiä sovelluksia viidennestä käskystä, joka kieltää tappamisen. Talmudissa sanotaan, että häpäisemällä toista ihmistä julkisesti syyllistyy verenvuodatukseen, koska häväistyn kasvot kalpenevat veren paetessa niiltä. 

Marin sydän on katkeruudesta hiilen musta, ja se on sama asia.

Joulupohjainen kulttuurikapina

Kävin lähimarketissa varmistaakseni, että asiat olivat niin kuin oletin niiden olevan, ja ne olivat. Joulukorttivalikoimassa näkyi lumisia maisemia, tonttuja, joulupukkeja ja kynttilöitä, muttei yhden yhtä korttia, joka viittaisi ikivanhaan kertomukseen Betlehemin yöstä. 

Tämä ei vastaa käsitystäni monikulttuurisuudesta. Joko sinne ei ole vielä päästy, tai sitten siellä on jo käyty mutta saman tien on poistuttu.

Onkohan jotain vikaa siinä kertomuksessa, jonka mukaan lasta odottava pariskunta joutui etsimään yösijaa vieraasta kaupungista, kun synnytys yllätti?  Heitä uhkasi taivasalle joutuminen, sillä majatalojen ovet pysyivät kiinni. Jostain eläinsuojan puolelta löytyi jokin kolonen. – Luulisi, että alati lisääntyvien matkasynnytysten aikana tämä kertomus puhuttelisi ja kiinnostaisi nykyihmistä, mutta ei vissiin sitten. 

Minä kuitenkin kaipaan perinteistä aihetta. Niinpä oli tehtävä kuva ihan itte. Ajoin viitisenkymmentä kilometriä Sastamalaan katsomaan Reijo ja Kaija Telarannan seimikokoelmaa, josta pieni osa oli nähtävillä kirkkoherranvirastossa. Tarkistin netistä aukioloajat, mutta ensimmäisellä reissulla ei tärpännyt. Itsenäisyyspäivän aattona ovet olivat "poikkeuksellisesti" kiinni. Toisella reissulla onnistuin. Otin kuvan, josta saatoin teettää paikallisessa valokuvaliikkeessä joulukortit. Ne olivat noudettavissa melkein saman tien.

Olin kuvaan tyytyväinen. Kamerani on hyvä, ja sävyt ovat kohdallaan.

-----

Jos joku toinenkin haluaa käyttää kuvaani omassa kortissaan, minulle voi lähettää sähköpostia. Lähetän täysikokoisen kuvan paluumailissa. Ei maksa mitään, ei maksa Jumalan armokaan.

Symmetrian vangit

Jäin miettimään symmetrian vaatimusta. Jostain selittämättömästä syystä ihmissilmä ei voi kiusaantumatta katsella vinossa olevaa taulua eikä symmetriansa kadottaneita esineitä. Jos eri puoliskot eivät muistuta toisiaan, tälle eripuolisuudelle pitää olla erityinen syy.

Sikäli kuin muistan oikein, ajatukseni liikahtivat uuteen asentoon, kun olin kadottanut mustista hansikkaistani toisen. Ensin tuhahdin, että olisivatpa molemmat kadonneet. Mitä ihmettä minä tein yhdellä käsineellä, kun pakkanen puri molempia käsiä? Vihdoin muistin, että sama oli tapahtunut ennenkin, ja niin yhdistin kaksi paripuolta hansikasta ehjäksi pariksi. Kukaan sivullinen ei voinut havaita, että kaksi mustaa eivät aivan vastanneet toisiaan.

Radikalisoiduin. Päätin ratkaista ikuisen aamuongelman hukassa olevista sukista sillä keinoin, että rupesin tietoisesti käyttämään eriparisukkia. Aamulla otin jalkaani yhden sukan ja toiseen jalkaan toisen miettimättä niiden kaltaisuuksia. Saivat kelvata ilman, että olisin murehtinut niiden erinäköisyyttä.

Jos joku huomautti asiasta, minulla oli vakiovastaus: kun sukat ovat minun jalassani, ne ovat sukkapari, vaikka näyttävät erilaisilta. Ainakaan siinä samassa kukaan ei keksinyt kumota näkemystäni.

Sittemmin olen ratkaissut hukassa olevien sukkien ongelman toisin. Kaikki ovat nykyään mustia.

Vaihtoehtoinen itsenäisyydenpäivän ylistys

Ihailen nuorta äitiä, joka lykkii aamukuuden adventtisohjossa lastaan päivähoitoon. Muistelen niitä naisia, jotka eivät lähteneet rintamalotiksi vaan jäivät lypsämään kotitalon lehmät, ja pikkuveljeä, joka ei ikänsä takia kelvannut rintamalle mutta kelpasi syyskyntöihin kruununraakin hevosen kanssa.

Arvostan Volter Kilpeä, joka romaanillaan todisti, että vain suomen kielellä voi kertoa miltä tämä elämä maistuu. Nostan listalleni Paavo Nurmen, Lasse Virenin, Jari Litmasen, Kimi Räikkösen ja Sanna Marinin, joiden ansiosta Suomikin on ajoittain kuuluisa. Isot pisteet Jean Sibeliukselle, jonka työllä Tuntematon sotilas on saanut arvoisensa musiikin. Samalla muistutan, että Väinö Linna on alkuperäinen tekijä ja että elokuvat ovat vain jäljennöksiä.

Ylpeyttä tuntekoon betoniraudoittaja, jonka ansiosta korkeat talot pysyvät pystyssä, eikä pidä unohtaa sitä lukiolaista, joka teki matematiikan läksynsä ja oppi lujuuslaskelmat; ja mitä olisikaan elämämme, ellei olisi sitä ekaluokan opea, joka opettaa lapsille latinalaiset aakkoset ja arabialaiset numerot. Tunnen sympatiaa ruskean väristä maahanmuuttajaa kohtaan, joka on omaksunut kielen ja sopeutunut tänne. Kuuntelen tarkalla korvalla Järvisen Penan juttuja huoltsikan pihassa ja istuudun mielelläni rekkakuskin seuraan, joka kuljettaa kauppoihin äitien tekemän ruoan. 

Peukkuni homoseksuaaleille, jotka ovat kaikesta huolimatta jaksaneet. Ehkä tämä on oman hännän nostamista, mutten sanoisi turhaksi hommaksi sitäkään, että kulkee saattoväkeä tukien alttarilta haudalle saakka. Onpa ministerinä minkä puolueen ihminen tahansa niin kyllä se työstä käy, sanokaa mitä sanotte. Kiitos niistä sihteereistä, jotka vielä ovat jäljellä auttamassa lääkäreitä tekemään heidän varsinaista työtään.

Ja vihon viimeiseksi tämä sitaatti paikallisilta nettisivuilta: "Kiitos Antti Väätäiselle lompakkoni löytämisestä. Lompakko on tullut kahden kuukauden seikkailun jälkeen kotiin. Epäilen, että se oli jäänyt tankkauksen yhteydessä auton katolle. Kaikki kortit olivat tallessa!"

Syytön murhasta epäiltynä

Olin neljäntoista ikäinen, kun opettaja alkoi kysellä, oliko fysiikan luokan pulpettiin ilmestynyt raapustelu minun tekosiani. Istuin kieltämättä juuri sillä paikalla, mutta en ole lapsenakaan ymmärtänyt seiniin ja pöytiin piirustelijoita. Minulla on aina ollut paperia käytössäni, ja raapustelu on tuntunut suorastaan vastenmieliseltä.

En väitä, että minua kuulusteltiin. Opettaja ei suinkaan kovistellut, vaan ainoastaan kyseli, mikä mahtoi olla suhteeni pöydässä olevaan kuvioon. Vielä vähemmän voin sanoa, että tapaus olisi tuottanut minulle trauman. Se on vain epämiellyttävä koulumuisto, ei sen enempää.

Mutta miltä mahtaa tuntua, kun on pidätettynä 23 vuoden iässä postinkantajan aamuöisestä murhasta? Sellaisia asioita Myyrmäestä kerrotaan. Epäilty on sittemmin vapautettu, koska poliisin mukaan hänellä ei "todennäköisesti" ole mitään tekemistä murhan kanssa. 

Aiheeton pidätys voi suistaa ihmisen raiteiltaan. Voi kuvitella, että murhasta aiheettomasti syytetyn tunnit ovat pitkiä poliisin kopissa, ja iso trauma syntyy jos on vähänkään normaali ihminen. Kaiken lisäksi sana "todennäköisesti" jättää epäilyn jäljelle.

Rahojen riittävyydestä puhutaan uudella tavalla

Monien ihmisten tapa puhua rahasta on muuttunut. Sähkön kallistuessa, korkojen kohotessa ja kaikkien hintojen noustessa on noussut huoli toimeentulosta. Aina ei ole kyse vain turhasta kitinästä, vaan ihan todellisesta pelosta.

Tietysti voi sanoa, että jossain Ukrainassa on vielä kurjempaa. Tämä on kuitenkin kehno vastaus, eikä se lohduta ketään. Elämä on sillä tavoin rakennettu, että aina on jossain joku vielä kurjempi. Ihmisen lähellä on kuitenkin oma suu ja lasten suu.

Paljon viisaammin ajatteli Pelastusarmeijan upseeri, joka oli ollut Argentiinassa 22 vuotta. Suuren laman keskellä vuonna 1993 hän ei vihjaissut sanallakaan, että Suomessa valitetaan turhasta ja että täällä ei tunneta todellista köyhyyttä.

Näin hän sanoi: "Argentiinassa ihminen voi elää ilman palkkaa, mutta suomalainen työtön ei yksinkertaisesti tule toimeen ilman rahaa. Erilaiset sitoumukset eivät tunne kriisiaikoja ja laskut pitää maksaa vaikka tulot olisivat minimaaliset. Tässä suhteessa Suomi on hyvin vaikea maa."

Autoon 1200 dollarilla kiihtyvyyttä parantava päivitys

Tietokonepelien harrastajat ovat tottuneet siihen, että he voivat ostaa lisäominaisuuksia, jotka auttavat pelissä edistymistä ja menestymistä. Ostotapahtumassa siirtyy vain digitaalista sisältöä.

Käytäntö on siirtymässä autoihin. Yhdysvalloissa voi hankkia digitaalisesti 1200 dollarilla lisää kiihtyvyyttä ainakin kahteen Mercedekseen malliin. Kyse on luksusluokan autoista. EQE 350+ maksaa Suomessa perusvarusteilla noin 80 000 euroa. Päivityksen jälkeen sen kiihtyvyys paranisi noin sekunnilla. Se yltäisi sadan kilometrin tuntivauhtiin viidessä sekunnissa.

Oma kysymyksensä on siinä, mihin näitä kiihtyvyyksiä tarvitaan. Ohittaminen on muuttunut joko helpoksi tai täysin tarpeettomaksi. Moottoritiellä ohituksiin riittää mikä tahansa auto, ja muut isot tiet ovat niin ruuhkaisia, ettei niihin ole lainkaan mahdollisuutta tai niistä ei ole mitään hyötyä.

Ajan alemman keskiluokan autolla, mutta kertaakaan en ole voinut syyttää myöhästymisestä liian pientä moottoria. Vika on aina jossain muualla.

Suurpiirteisyyden puute

Kolme kesää sitten teimme lomamatkan Ruotsiin Tjörnin saarelle, joka on Suomesta katsoen Göteborgin takana. Vain harvat suomalaiset matkustavat sinne, vaikka paikka on hyvin yhden käymisen arvoinen tai kahdenkin. Tjörnin saari kiinnosti minua sen tähden, että Pentti Saarikoski asui viimeiset vuotensa siellä.

Matkan varrella yövyimme kaksi elokuista yötä Göteborgissa. Kaupungille menimme kävellen, mutta Tjörnin suuntaan ei päässyt ajamatta kaupungin läpi.

Lokakuussa tuli kotiosoitteeseemme postia, kun Göteborg oli lähettänyt vierailustamme 85 sentin ruuhkamaksun. Maksoin sen kuuliaisesti, totta kai. Sanotaan, että suuret virrat koostuvat pienistä puroista. Ehkäpä niinkin, mutta enemmän uskon Nasaretilaiselta peräisin olevaan ajatukseen: siivilöivät hyttysen, mutta nielevät kamelin.

Ajankohtaisia näkemyksiä nykynuorison käytöksestä

Olen poiminut Helsingin Sanomien uutisesta muutamia lauseita:

Tämän päivän koululainen on levoton, röyhkeä ja piittaamaton.

Aallon pohjassa ollaan, sanovat monet opettajat kertoessaan perusasteen koulujen työrauhahäiriöistä. Tätä pitemmälle ei voida enää mennä, sanovat opettajat.

Pahimpia koulujen työrauhahäiriöitä ovat oppilaiden selittämätön levottomuus ja hälinä, röyhkeä käytös tovereita ja opettajia kohtaan sekä välinpitämättömyys koulunkäyntiä kohtaan. 

Entisaikojen liiankin kovasta kurista ja järjestyksestä on heilahdettu toiseen äärimmäisyyteen. Koululaisten levottomuus on meillä kulkemassa samaan suuntaan kuin Ruotsissa.

Eräs nuorison levottomuuden syy lienee se, että kotikasvatuksen ja koulukasvatuksen tehtävänjako on hämännyt. Monissa kodeissa katsotaan käyttäytymiskasvatuksen kuuluvan koululle; varsinkin kun vanhempien kaikki aika kuluu leivän hankkimiseen perheelle.

Mitä vielä uutisesta olisi hyvä tietää? – Ainakin se, että se on julkaistu viisikymmentä vuotta sitten eli 19. marraskuuta vuonna 1972.

Pitää erottaa harmit ja murheet toisistaan

Ihmisen kannattaisi opetella joitakin lauseita ulkoa, jotta muistaa ne silloinkin, kun herätetään keskellä yötä. Pahimmassa tilanteessa ne voivat helpottaa oloa ja näyttää ratkaisevasti suuntaa.

Eräät raamatunkohdat toimivat tällaisina avainlauseina. Suurimman epävarmuuden keskellä sopii sanoa: "Jumalan armosta olen mikä olen." Kun pelko on valtaamassa mielen, saa voimaa lauseesta: "Hän levittää siipensä sinun yllesi."

Sitten on ajatus, jota olen pitänyt omatekoisena, vaikka tuskin se sitä on. Melkein aina tai täysin aina joku toinenkin on lausunut ideamme jossain toisessa paikassa tai ajassa. Mutta mitäpä siitä, kenelle tekijänoikeudet kuuluvat.

Vastoinkäymisten sattuessa olen nimittäin kysynyt, onko kyseessä harmi vai murhe. Melkein joka kerta vastaan, että harmihan tämä on, vain harmi. Sen tähden alakuloon ei pidä juuttua. Ennen pitkää harmitus menee kuitenkin ohi ja unohtuu, ja parhaimmillaan se tuottaa henkistä kestokykyä. Niinpä harmit on syytä viskata pikaisesti tunteidensa roskakoriin.

Sen sijaan murheiden äärellä on sallittava kohtuullinen määrä suremista ja jopa itsesääliä. Silloin ihminen ansaitsee myös lähimmäistensä myötätunnon.

Sopupelistä kieltäytyminen onkin törkeää

Qatarin jalkapallokisat ovat sellainen yhdistelmä korruptiota ja ihmisoikeusrikkomuksia, ettei jaksa edes kommentoida. Sanon kuitenkin sen verran, että entisaikaan kisat myönnettiin paikkaan, jossa oli valmiiksi stadioneita ja kelvollisia sääoloja. Nyt ne on myönnetty maahan, joissa kumpiakaan ei ole.

Tuorein esimerkki uudesta moraalista on viikonloppuna ajettu formulakisa. Autourheilu ei ole yleensäkään kunnostautunut hyveellisyydellään, mutta viime aikoina härskiys on tullut uudelle tasolle. 

Maailmanmestaruuden voittanutta Max Verstappenia syytetään törkeästä, pöyristyttävästä käytöksestä. Hän ei suostunut noudattamaan määräystä päästää ohitseen tiimikaveri Sergio Perez, joka olisi tarvinnut MM-sarjan lisäpisteitä. Muistan hyvin ajan, jolloin tallimääräyksiä hävettiin niin paljon, ettei niitä ainakaan myönnetty. Aiemmin halveksitusta käytännöstä on tullut normi, jonka mukaan pitäisi toimia.

Tallimääräyksellä on toinenkin nimi: sopupeli.

Kiitos ja ole hyvä epäkohteliaisuussanoina

Vieläkin saan korvamatona kuulumaan kouluaikojeni epämiellyttävimmät opettajat käyttämässä kohteliaisuussanoja epäkohteliaisuussanoina.

"Ota se pipo päästäsi! Ole hyvä!"

"Vie purukumi roskikseen! Kiitos!"

Viesti tai käsky olisi toiminut hyvin ilman näitä lisäsanoja. Niistä tulee vain limainen olo, sillä aggressiivisuus ja sarkasmi ovat kelvoton yhdistelmä.

"Ei millään pahalla, mutta..." on tyypillinen aloitus sellaiselle puheelle, josta on ainakin puolet pahaa.

Ja kun joku aloittaa sanoilla, että "minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä mutta..." tulossa on todella jotain, mistä olisi parasta vaieta.

Omat vaatteet ovat omat

Kun olen omimmillani ja lähinnä omaa itseäni, jalassani ovat siniset farmarit. Teepaita on sininen, ja sen päällä on ruutupaita. Keltaista väriä olen käyttänyt vain jalkapallokentällä. Verkkarit sopivat vain urheiluun, ja solmiota vierastan.

Joskus on vedettävä rooli kirjaimellisesti päälle, ja siinä auttavat oikeat vaatteet. Yhden kerran olen joutunut vuokraamaan frakin.

Rooli ei välttämättä ole haitaksi, sillä joskus se antaa turvan ja ainoan selviytymismetodin.

Edeltäjäni pitkään hoitamassani virassa määritteli näin: "Jos papilla ei ole mitään sanottavaa, hän pukeutukoon kaftaaniin. Jos on jotain sanottavaa, valitkoon pantapaidan. Jos on todella sanottavaa, voi mennä missä vaatteissa vain."

Kirjat ovat aikakone ja matkakone

Tässä on osa aikakonettani, jonka ansiosta olen loikannut tulevaisuuteen ja käynyt faaraoiden Egyptissä. On tässä matkakonekin.

Olen ollut 1800-luvun terroristien kokouksissa ja osallistunut Napoleonin sotiin. Olen oppinut, kuinka takapajulasta tuli nykyaikainen Suomi. Erään Antin mukana olen muuttanut siirtolaiseksi Ruotsiin ja nähnyt, kuinka ihminen vammautetaan, kun häneltä kielletään äidinkieli. Olen tavannut perulaisen, näkymättömäksi muuttuneen intiaanin, jonka näkymättömyys johtui hänen köyhyydestään. Olen kuullut suomalaisen naisen kertovan, mitä hänelle itselleen tapahtui, kun hänen miehensä korjasi sukupuolensa. Olen vaeltanut Tornionjoen suunnalla nuoren tytön mukana, kun hän kuljetti sodan keskellä kotitalonsa karjaa. Maon aikainen Kiina ja Etelä-Afrikan rotusorto ovat tulleet tutuiksi.

Olen keskustellut viikkoja, ehkä kuukausia miehen seurassa, joka vasta teloituslavalla sai kuulla, ettei hänen tarvitsekaan kuolla. Hänen mukanaan minut karkotettiin Siperian vankeuteen. Yksi juopporenttu lahjakkuus asui meillä kaksi vuotta, ja nyt osaan hänen sanojaan ulkoa. Olen oppinut, miten aitta rakennetaan ja uuni muurataan, ja olen saanut aavistaa, millaisen äänen lumihiutale pitää pudotessaan maahan.

Näiden rakkaitteni ansiosta mieleeni ei ole koskaan tullut, että olisi pitänyt ruveta opiskelemaan psykologiaa. Näissähän on ovet kaikkiin mahdollisiin maailmoihin.

Kasvattaako koulu vai koti: lopullinen vastaus

Keskustelupalstoja ikuisesti täyttävä kysymys koskee sitä, onko koti vai koulu lapsen ja nuoren ensisijainen kasvattaja. Tämän täydellisen ja lopullisen vastaukseni aikamääreitä ei pidä käsittää kirjaimellisesti. Kellonajat vaihtelevat perhetyypin, elämäntilanteen, harrastusten, viikonpäivien ja vuodenaikojen mukaan, mutta ymmärtävä lukija oivaltaa idean ja osaa soveltaa.

Klo 6–8 kasvattaa koti.
Klo 8–14 kasvattaa koulu.
Klo 14–18 on epämääräistä aikaa, josta puuttuu selvä vastuunkantaja.
Klo 18–21 kasvattavat mahdollisten iltaharrastusten ohjaajat, elleivät sitten kotona pysyttelevät vanhemmat, kun iltamenoja ei ole.
Klo 21:n jälkeen vastuu on taas kodilla.

Lisäksi on huomattava, että kaikkina vuorokaudenaikoina vaikuttaa sosiaalinen media. Erityisen olennaista on muistaa, että kaveripiiri on kenties kaikkein tärkein kasvattaja, onpa kellonaika mikä tahansa.

Kun nuori on tullut seitsemäntoista ikään, häntä ei pidättele enää mikään. Opettajien vaikutus on romahtanut, eikä vanhempia enää kuulla. Heidän opastavilla sanoillaan ei juuri ole merkitystä. Voi vain toivoa ja rukoilla, että lapsuudenkodin arvot ja hyvät esimerkit kantaisivat virheiden keskellä, joiden tarvitsee välttämättä tulla.

Modernimpi helvetti

Danten Jumalaisessa näytelmässä vaikuttavinta on helvetin kuvaus. Minua kuitenkin kiusaa siellä toteutettavien rangaistusten jonkinlainen mielikuvituksettomuus. Danten helvetti toimii perinteisten kauhujen varassa: on rajuilmoja, tulta,  ruoskintaa, ulosteita ja kammottavia sairauksia.

Chileläisen nobelistikirjailijan Pablo Nerudan mielikuvitus on monitasoisempi. Kysymysten kirjassa hän miettii, mikä on Hitlerin pakkotyönä helvetissä. Syötetäänkö hänelle kaikkien poroksi poltettujen lasten tuhka? Moukaroidaanko hänen suuhunsa irti kiskotut kultahampaat? Tatuoidaanko hänen ihoaan helvetin lampunvarjostimiksi? Täytyykö hänen yötä päivää, tauotta matkata vankiensa seurassa? Pitääkö hänen kuolematta kuolla ikuisesti kaasun alla?

Mikä olisi 2020-luvun kansanmurhaajalle sopiva rangaistus? Etsiäkö ikuisesti kotia tuusan nuuskaksi pommitetussa kaupungissa? Odottaako Afrikassa loputtomiin viljalastin saapumista? Kaivaako teloitettujen löyhkässä joukkohautoja iankaikkisuuteen saakka?

Kaipaan helvettiä (Dante)

Vanha kaverini sanoi jossain sivulauseessa, että hän on ruvennut kaipaamaan helvettiä. Keskustelu poikkesi toiseen suuntaan, ja jäi sanomatta, että minulla on sama kaipaus. Maailmantapahtumat ovat muuttuneet sellaisiksi, että tarvittaisiin jotain kättäpidempää, jolla voisi uhkailla lakien ja aseiden tavoittamattomissa olevia ihmispetoja.

Raamattu on helvetistä perin vaitonainen. Niinpä on syytä palauttaa mieleen, mitä Dante Alighieri kirjoitti Jumalaisessa näytelmässään.

Danten esihelvetissä eli limbuksessa asustelivat nuhteettomat mutta kastamattomat antiikin suuruudet. Täällä melko miellyttävässä paikassa olivat myös Vanhan testamentin pyhät ennen kuin Jeesus haki heidät pois. 

Varsinaisen helvetin ensimmäisessä piirissä eli lievimmän rangaistuksen paikassa riutuivat kiellettyyn rakkauteen syyllistyneet. Kleopatran kohtalona oli viettää ikuisuuttaan täällä. Seuraavilla tasoilla olivat  ylensyöjät, kitupiikit, raivohullut, kaunaiset ja apeamieliset. Kuudennessa piirissä kidutettiin tuomittuja jo ankarammin. Siellä olivat hereetikot. Seitsemännellä tasolla oli väkivallan tekijöitä. Siellä oli myös itsemurhaajia, koronkiskureita, jumalanpilkkaajia ja perverssejä.

Kahdeksanteen piiriin oli sijoitettu huijarit, noidat, puoskarit, petolliset virkamiehet, tekopyhät, varkaat, eripuraisuuden kylväjät, maanpetturit ja poliisiurkkijat. 

Yhdeksännessä piirissä eli syvimmässä helvetissä olivat petturit, ja helvetin pohjalla oli ikijäähän juuttunut Lucifer, tuo Itteperkele. Jeesuksen pettänyt Juudas oli hänen seuranaan.

Dante kirjoitti runoelmansa 1300-luvulla, ja niinpä en ole kaikista sijoituksista samaa mieltä hänen kanssaan. Esimerkiksi itsemurhan tehneistä olen oppinut, että ihminen voi kuolla yhtä hyvin romahtaneeseen mielenterveyteen kuin fyysiseen sairauteen.

Eniten mietin diktaattorien ja kansanmurhaajien kohtaloa. Varsin alas he kuuluisivat.

Pissahätä

En muista tarkkaan, keneltä olen tämän tarinan kuullut, enkä sitäkään, onko kertomuksen pikkupoikaa ollut oikeasti olemassa. Toisaalta sillä ei ole niin väliäkään. Moni hyvä juttu menee pilalle, jos sen perään rupeaa liikaa kyselemään.

- - - 

Afrikkalainen pikkupoika tuli ensimmäistä kertaa Suomeen, ja lentoasemalla hänelle tuli vessahätä. Hänelle näytettiin, missä on WC, ja neuvottiin tekemään tarpeensa siellä.

Poika tuli vessareissulta itku silmässä pois. Aikuiset kysyivät, mikä oli hänen murheensa aihe. Poika vastasi: "Kun siellä piti pissata puhtaaseen veteen."

Epäpolitikko presidenttinä on jo nähty

Vierastan ajatusta, että Ulkopoliittisen instituutin johtajasta Mika Aaltolasta tulisi presidentti. Käsitykselläni ei ole mitään tekemistä hänen mielipiteidensä tai edes hänen persoonansa kanssa.

Meillä vain on jo kokeiltu, mitä tapahtuu kun epäpoliitikosta tulee presidentti. Martti Ahtisaari on nobelinsa ansainnut maailmanluokan diplomaatti, mutta hänen presidenttiaikaansa on vaikea arvioida menestykseksi. Tahmea kausi päättyi siihen, että häntä ei pyydetty toista kertaa edes ehdokkaaksi. Vaikutelmaksi jäi, että suurenmoinen diplomaatti meni pilalle joutuessaan itselleen vieraaseen rooliin.

Presidentti harjoittaa virkaansa poliitikkojen keskellä. Siksi hänen on tunnettava politiikan pelit ja oltava niin kokenut ja osaava, ettei kukaan pääse sanomaan "kun sinä et näistä mitään tiedä".

Politiikan ulkopuolisena ihmisenä uskallan sanoa, että myös siellä tarvitaan tiettyä ammattitaitoa, ja sen saavuttaa vain olemalla valtataisteluissa mukana. Niissä onnistuakseen on asetuttava tukemaan kompromisseja ja sitä myötä puolitotuuksia. Se on luonnoton rooli tutkijalle ja asiantuntijalle, jonka velvollisuuksiin kuuluu, että kertoo totuudet niin kuin ne ovat niiden seurauksista suuremmin välittämättä.

En halua asua taikalaatikossa

Minua on kiusannut kuulla radiojuontajien toivotukset mahtavaksi maanantaiksi ja huikeaksi tiistaiksi. En jaksaisi sitä, että normaali maanantai olisi erityisen mahtava. Sanalle "huikea" olen yleensäkin täysin allerginen. 

Vuoteen mahtuu vain muutama mahtavaksi kutsuttava päivä. Niitä ei saa olla kovin monta, jottei niistä katoa maku. Kun sellainen sattuu kohdalle, tarvitaan jälkeenpäin muutama huilipäivä. Vain tavallista arkea voi kestää päivästä toiseen.

En liioin innostu asuntomainoksesta, jossa luvataan taianomaista asumista hurmaavassa talossa. En halua kodikseni taikalaatikkoa, jossa kanit hyppivät hatuista.

Ehkä olen ikävä ihminen, mutta välttelen myös omistamasta autoja, jotka kääntävät ihmisten pään. En ole poliittisten ääriliikkeiden kannattaja siitäkään huolimatta, että joskus juuri ne ovat oikeassa. Kaihdan hurmoksellista uskonnollisuutta. Ortodoksien koristeellisuus ja väriloisto viehättävät, mutta vain sillä ehdolla, että saan pysyä turistina niiden keskellä. Olen graniitin harmaan luterilaisuuden kannattaja, sillä se ei häikäise arkisen ihmisen silmiä.

Myös pakonomainen keskimääräisyys häiritsee, sillä sekin voi rappeutua eräänlaiseksi ääriliikkeeksi. 

Mummolasta mummukkilaan

Isovanhempien kotia kutsutaan mummolaksi, tuskin milloinkaan pappalaksi tai vaarilaksi. Tämä kertoo siitä, että lopussa nainen vie voiton. Syvimmissä ja tärkeimmissä asioissa ryhmitytään hänen ympärilleen. Isoisän kuoltua mummula säilyy, mutta ilman mummoa jäljelle jää vain isoisän asunto. 

Mummolassa asuva vaari on jonkinlainen taustahahmo, joka duunailee omiaan vähän etäämpänä. Hän remontoi kuistia, vaihtaa autoon renkaat, hakkailee halkoja ja katsoo urheilua. Mummo hääräilee keittiössä, pyytää lapsenlapset syömään ja sillä tavoin voittaa heidän suosionsa. Mummon lihapullat ovat kaikkein parasta.

Joo, joo tiedän vastaväitteet. Joku sanoo, että joissakin tapauksissa on toisin. Niin varmasti. Ehkä monissakin.

Mutta silti: eikös vain sana olekin melkein aina "mummola"?

Jotain voisi tehdä toisin. Voisi aloittaa nimestä. Hiljattain törmäsin ideaan, että puhuttaisiin mummukkilasta. Se ei ole lainkaan huono ajatus. Pääsisi vaarikin pihan perältä kammarin puolelle. 

Tehtävänä oleskella moitteettomasti opiskelijan ominaisuudessa

Kirjoitin äskeisessä blogitekstissäni pitkäaikaisesta havainnostani, että ammattikoululaisilla on kohtuuttoman vähän kouluopetusta. Tyhjiä päiviä kutsutaan "itsenäiseksi opiskeluksi".

Entuudestaan olen tiennyt, että lentokoneenasentajalinja on poikkeus. Siellä tehdään oppilaille selväksi, että mutteri ei voi olla melkolailla kiinni. Saamani palautteen perusteella myös kaksoistutkinnot ja kaupallinen koulutus toimivat, mutta niistä en ole kirjoittanutkaan. Mielessäni ovat olleet ennen muuta amispojat. Ajatusteni kanssa ristiriidassa oli vain yksi äiti: "Nuorimmaiseni opiskelee sähkölinjaa Nokialla, toista vuosikurssia. Ei vielä ainakaan etänä ja toivott. ei ollenkaan." Muut kommentit ovat tukeneet havaintojani.

Mieleeni on tullut, kuinka filosofi Pekka Himanen kertoi ihmetelleensä Delhissä, miksi kadunlakaisijat tekivät työtään tunnista toiseen, mutta kadut eivät muuttuneet sen siistimmiksi. Hänelle selitettiin, että lakaisijoiden tehtävä ei ollutkaan puhdistaa katuja, vaan oleskella moitteettomasti kadunlakaisijan ominaisuudessa.

Olen koonnut tähän kirjoitukseni kommentteja, jotka ovat peräisin sekä Facebookista että Twitteristä:

Olen seurannut ammattikoululaisia, jotka 11:30 odottavat bussia kotiin. Koulussa on juuri keritty kääntymään. Vuonna 64-66 ammattikouluun mentiin joka aamu klo 8:00 ja pois 16:00 joka päivä

Tätä itsekin ihmettelin kun lapseni aloitti ammattikoulussa, eikö siellä todellakaan keksitä opetettavaa 5 pv/ viikko?

Nämä ovat heitteille jätettyjä. 16-vuotiaalle etäpäivä on vapaapäivä. Minulle ainakin olisi ollut. Turha on kiukutella osaavan työvoiman puutteesta, kun koulutus on tätä. Koneenrakennuksessa tämä näkyy jo todella rumasti, 3 vuotta koulutusta ja osaaminen

Ammattikoulu oli jo kymmenen vuotta sitten kurja. Tänä päivänä vielä kurjempi.

Se, että törötetään fyysisesti paikalla, ei takaa oppimista. Toki syy on opettajien pienissä resursseissa ja (uskallanko sanoa) usein pedagogisissakin puutteissakin.

Osalla omista lapsista sama juttu muutama vuosi sitten. "Päästiin jo 9:30", "Ei ollut koulua tänään". Siitä huolimatta valmistuivat ja ovat töissä nyt. Kun menin itse ammattikouluun pari vuotta sitten, niin huomasin, että aikuisopiskelijalla ei ole niin paljon vastaavaa ilmiötä.

Lisään vielä että titraamista, sorvausta, koneenkorj, hitsaamista tai maalaamista ei opita kotisohvalta läppäriltä. Miten ay-ja työnantajat katsoo tätä tumput suorina?

Monella alalla on eisten uutisten mukaan työvoimapula, siis pula osaavista tekijöistä.

Mahtavatko ammattikoululaiset, motivoitua itseopiskeluun, epäilenpä, en minä ainakaan olisi pystynyt sellaiseen itsekuriin teini-ikäisenä.

Tärkeintä valtiovallalle onkin että jokainen nuori on kirjoilla jossain koulutuksessa. Harmi sanoa, mutta monilla linjoilla osa oppilaista ei ole millään tavalla kiinnostunut aiheesta, eikä heitä koulun puolelta kannusteta tai yritetäkkään mukaan. Olen kuullut tutulta opettajalta melkoisia tarinoita

Itse olen työssäni nuorten suusta kuullut, että suurin osa haluaisi, että läsnäoloa ammatillisessa koulutuksessa olisi enemmän.

Mutta jos ammattiopetus on retuperällä, ei ole työntekijöitä toteuttamaan korkeasti koulutettujen suunnitelmia.

Valmistunut sähkäri ei kahden vuoden työssä varjona olleena pysty itsenäiseen työhön, kertoi tuttuni.

Nyt työelämässä näiden nuorten opin polkua seuratessani voin sanoa, että iso osa nuorista suorittaa ammattikoulua ikäänkuin oppivelvollisuuden pakosta. Heiltä puuttuu motivaatio ja halu oppia valitsemaansa ammattiin. Tästä syytän nykyajan koulutusjärjestelmää. Nuoret "siirretaan" yritysten koulutettavaksi ja ketään ei kiinnosta , miten heillä siellä "harjoittelussa" menee. Yleisin harjoittelupaikka raksalla on siivoaminen. En yhtään ihmettele, että motivaatio loppuu.

Oon kyllä ollut totaalisen ihmeissäni oman tredulaiseni vähäisestä läsnäolopakosta ja etäopetuksen isosta määrästä vielä tänäkin syksynä.

Eliitin lapset eivät käy ammattikoulua

Kahdeksantoistavuotias ammattikoulunuori ajaa tiistaina aamupäivällä viereeni, pysäyttää auton ja surisuttaa sivuikkunan auki. Siis tiistaina aamupäivällä.

Päällimmäisistä kuulumisista paljastuu, että hän on ammattikoulun kolmannella eli viimeisellä luokalla. Sähkö on hänen linjansa.

Tunnen hänet asiansa hyvin hoitavaksi nuoreksi. Hän itse kertoo olevansa alastaan motivoitunut ja opinhaluinen.

Koulua on kolmena päivänä viikossa. Jäljellä olevat kaksi arkipäivää ovat niin sanottua etäopiskelua tai itsenäistä opiskelua.

_  _  _ 

Suomessa on lopultakin ruvettu keskustelemaan lukion ongelmista, mutta ammattikoulun ongelmat eivät kiinnosta ketään. Tämä opiskelun joutokäynti on jatkunut vuosia, ja kuitenkin sähköasentajia todella tarvitaan. Mutta mitäpä heistä, sillä yhteiskunnan eliitin lapset eivät käy ammattikoulua.

Ongelma ei ole uusi. Olen kirjoittanut siitä jo kahdeksan vuotta sitten.

Kesä on kompostissa

Päivä päivältä on keltaisempaa,
ja vihdoin keltainen on ohutta.
Se varisee ja maatuu, 
tai sitten joku haravoi pois
ja lapioi näkymättömiin.
Kesä on kompostissa.

Ei sentään nobelia Zelenskyille

Nobelin rauhanpalkinto kiersi Ukrainan presidentin Zelenskyin, eikä se kenties ollut lähelläkään tulla hänelle, vaikka hänet mainittiin suomalaisessa mediassa yhtenä mahdollisena palkinnon saajana. Ehdokaslistalla hän on ainakin ollut.

Kuluneen vuoden perusteella Zelenskyi ansaitsee kunnioituksen. Ukrainan sota on Suomen talvisodan ohella parhaita esimerkkejä siitä, kuinka jokin sota täyttää oikeutetun sodan kriteerit – sillä edellytyksellä, että se ei laajene ydinsodaksi, joka tuottaa enemmän uhreja kuin pelastaa heitä.

Rauhan tekemisestä Zelenskyi ei kuitenkaan ansaitse palkintoa. Hän kilpailee sotasankareiden joukossa, kuten Mannerheim, Hannibal ja Rommel. Rauhan tekijöitä ovat taas Martin Luther King, Vaclav Havel ja Nelson Mandela. Näissä kilpasarjoissa vaaditaan erilaisia ominaisuuksia.

Ei pitäisi unohtaa George Orwellin kuolemattomia lauseita, joilla hän kuvaa totalitaarista propagandaa: sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa.

Kuinka jääkiekkovalmentaja erotetaan

 Urheiluseuran johtajat puhelimillaan illalla klo 22.

"Valmentajalle pitäisi antaa kenkää."

"Mitäs tehdään?"

"Lähetetään viesti, että tulee aamulla toimistolle kello yhdeksään."

"Onks pakko kutsua se paikalle? Eiks viesti riittäisi?"

"Täytyy siltä kuitenkin kuitata avaimet."

"Niinpä. Näppärä idea. Tehdään Se."

Tampereen Ilveksen tapauksesta tuli idea.

Monarkia vinouttaa ihmiskäsitystä

Lehdet uutisoivat Elisabetin kuolemaa kahdeksalla sivulla ja hänen hautajaisiaan kymmenellä. Kun Ilta-Sanomat kertoi alle sivun verran Äiti Teresan kuolemasta, se kertoi samana päivänä yhdeksän sivua Dianasta, hyväntekijöitä tietysti molemmat. Dianan kuolema sai suhteellisesti mitaten enemmän palstatilaa kuin aikanaan toisen maailmansodan loppuminen. 

Paavo Haavikkoa mukaillen on kysyttävä, ovatko kaikki kuninkaallisista painetut sivut niiden puiden arvoisia, jotka on kaadettu niihin tarvittavan paperin valmistamiseksi. Tai Pentti Saarikoskea lainaten voi miettiä, tätäkö varten minä olen oppinut lukemaan. Tai sähköpulaa ennakoiden voi laskea, näitäkö nettiuutisia me tarvitsemme.

Monarkiassa on kyse myös yhteiskuntajärjestyksestä, jonka toista päätä ovat hevospoolon pelaajat ja toista päätä työkkärirahoillaan pubissa kaljaa ryystävä jalkapalloväki. 

Monarkia heijastaa myös tiettyä ihmiskuvaa.

Pieni ihminen maailmaa pelastamassa

Maailma tuntuu olevan huonommalla mallilla kuin vuosikymmeniin. Niinpä on kysyttävä, mitä pieni ihminen voi tehdä suurten asioiden vyöryessä päälle. Onhan sitä paljonkin.

Ruoki lapset. 

Ulkoiluta koira.

Lue läksyt, valmistaudu tenttiin.

Ryhdy kuukausilahjoittajaksi.

Käy suihkussa.

Mieti, ketä äänestät tulevissa vaaleissa.

Muista iltarukous.

Tiskaa astiat, pese pyykit.

Soita mummolle, älä unohda pappaa.

Ota talteen syksyn värit, marjat ja sienet.

Syötä kaverille, kun se on paremmassa maalipaikassa kuin sinä itse.

Hellitä asioista, jotka eivät ole vallassasi, vaikka kuinka murehtisit.

Anna tietä, jos tulet kärkikolmion takaa.

Mene ajoissa nukkumaan jaksaaksesi aamulla. 

*  *  *

Jonkun on kuitenkin tehtävä tämä kaikki, ovatpa ajat mitä ovat.

En ole minkään fani

Joskus minua on luonnehdittu jalkapallofaniksi, mutta en pidä ajatuksesta. Tunnustaudun innokkaaksi jalkapalloihmiseksi ja myönnän olevani esimerkiksi Suomen ja Brasilian maajoukkueiden kannattaja. Seuraan West Hamin fanisivuja, mutta sittenkään en ole kenenkään fani, koska tuo sana on liian lähellä fanaattisuutta.

Ahdasmielisyyden ja fanaattisuuden oireyhtymä epäilyttää minua suuresti, purkautuupa se sitten uskonnollisuutena tai uskonnottomuutena, poliittisena suuntauksena, elämäntapavalintana tai jonkin joukkueen kannattamisena. 

Suosittujen artistien konserttiyleisössä voi havaita samaa hurmahenkisyyttä kuin vaarallisimmissa uskonlahkoissa. Heilutaan ja heilutellaan niin kuin järki olisi hukassa. Suostun taputtamaan Neil Youngin musiikille ja ristimään kirkossa käteni, mutta käsiäni en nosta ylös taivasta kohden enkä paljasta kainaloitani. Kohtuullisen innostumisen sallin itselleni, mutta liika on liikaa.

Myös tiettyyn väriin pukeutumisesta on liian paljon varoittavia esimerkkejä. Siksi minä en osta bändipaitoja enkä jalkapallo-otteluun mennessäni vedä päälleni edes seuran kaulahuivia.

Joku varmaan sanoo, että olen liian tiukka. Olkoon sitten niin. En kuitenkaan vaadi samaa tiukkuutta muilta ihmisiltä. Tämä on vain minun linjani. Uskon, että terve järki on Luojan luomista lahjoista kallisarvoisin.

Tupakkaringeillä oli hyvätkin puolensa

Tupakoinnin väheneminen on erinomainen trendi. Sen ansiosta ihmiset ovat entistä terveempiä, eikä ole viisasta polttaa rahojaan savuna ilmaan. En kaipaa junien tupakkavaunuja, joissa oli harmaat ikkunat, enkä ravintolaillan jälkeistä vaatteiden hajua.

On kuitenkin ikävä vanhan ajan tupakkarinkejä. Ne helpottivat ratkaisevasti varsinkin seminaareissa, joihin tärkeät ihmiset kokoontuivat puhumaan tärkeistä asioista. Monesti hakeuduin niihin väliajalla etsimään hyvää seuraa, vaikka en itse polttanut.

Tupakkaringeissä oli parhaat jutut ja rento meno, ja siellä kerrottiin hyvät vitsit. Saattoi nauttia katseista, joita elämänsä hallitsijat suuntasivat ringin suuntaan.

Tuntui samanlaiselta kuin kirkonmenoissa yhteisen synnintunnustuksen aikaan. Sai olla siinä mataluudessa jossa oli, eikä tarvinnut teeskennellä korkeushyppääjää. Siellä saattoi tuntea syntisten solidaarisuutta.

Hyvä tarkoitus voi olla kuolemaksi

Kaupunkikävelyllä osuin sillalle, jonka alla kohisi koski. Sillankaiteeseen joku oli kirjoittanut kyltin, jossa kehotettiin kertomaan läheisille, että sinä olet tärkeä. Otin kyltistä kuvan ja ajattelin julkaista somessa. Onhan siinä hyvä kehotus. Juuri tuota meidän tulisi tehdä päivittäin.

Pian tulin katumapäälle. Rupesin ajattelemaan, etten voi kyllin hyvin tietää, miten tuollainen kuva vaikuttaa ihmiseen, joka elää kaikkein synkimmissä ajatuksissa. Ehkä se vie hänet entistäkin suurempaan epätoivoon. Ehkä hän ei riennä toimimaan ohjeen mukaan, vaan käpertyy itseensä entistäkin synkemmin ja sanoo itselleen, että minullepa ei kukaan ole ikinä sanonut noin. Minustapa ei kukaan välitä.

Sanojensa ja tekojensa vaikutuksista ei voi koskaan olla varma.

Miksi uskallan kuitenkin kirjoittaa tästä? – Siitä syystä, etten usko tekstillä olevan samanlaista vaikutusta kuin valokuvalla. Teksti voi vaikuttaa syvästi, mutta toisella tavoin.

Tosi nuukalla ei ole koskaan kivaa

Sairaalloisen säästäväinen ihminen on ihmisistä surullisimpia. Hänen ei ole koskaan hyvä olla. Hän kärsii nuukuuksissaan koko ajan pieniä puutteita, ja toisaalta hän murehtii välttämättömiä menojaan, kuten ravintoa ja asunnon lämmittämistä. Hän juuttuu lähtötelineisiinsä, sillä hän ei uskalla panostaa mihinkään. Todennäköisesti tähän saituuden oireyhtymään liittyy myös huumorintajuttomuutta, eihän ole syytä haaskata aikaa tarpeettomaan naureskeluun ja joutavien juttujen kertomiseen.

Viime päivinä olen miettinyt äärimmäisiä nuukailijoita lukiessani serbokroatiaksi kirjoittanutta Ivo Andricia. Hän sai nobelinsa kuutisenkymmentä vuotta sitten, eikä häntä juuri kukaan muista, mutta unohduksissa oleminen ei takaa merkityksettömyyttä. Onnekseni en kulkenut antikvariaatissa kirjan ohi.

Andrić on vasta ensimmäisen kosketukseni entisen Jugoslavian kaunokirjallisuuteen. Sikäläisestä tietokirjallisuudesta rohkenen kuitenkin suositella kroatialaista Slavenka Drakulićia, joka on kirjoittanut Haagissa tuomituista Jugoslavian sodan sotarikollisista, enimmälti pelottavan tavallisista miehistä. Samanlaisia tavallisuuksia lienevät myös Ukrainan joukkosurmien tekijät.

Mutta Andrićin Neiti on romaani. Se kuvaa varallisuuttaan sairaalloisesti varjelevaa naista, joka ensimmäisen maailmansodan sotataloudessa kadottaa elämältään pohjan. Hän sulkee vihollisiksi tuntemansa ihmiset elämänsä ulkopuolelle, umpioituu itseensä ja viimeisinä päivinään kätkee rahoja oman talonsa rakenteisiin.

"Hänen oli vaikea päästä uneen ja hän nukkui huonosti. Hän varmistui siitä, että talossa ei ollut varkaita ja tulipalo ei uhannut, mutta ei voinut rauhoittua sittenkään, sillä sekä valveilla että unessa hän luuli tuntevansa, kuinka nuo onnettomat dinaarit liukuivat hänen käsistään ja rahojen sekä arvopaperien kurssi laski, niin että hänen ahdistuksensa paisui ja kasvoi joka taholle kuin kirous."

Pandemian aikana on tullut mieleeni, että myös terveyteensä voi suhtautua kuin killinkeihinsä. 

 

Kahvihävikki voi olla moraalisesti ansiokas teko

Tuoreiden uutisten mukaan suomalaiset kaatavat kahvia viemäreihin vuosittain lähes neljä litraa taloutta kohden. Tämä on noin 13 % kotitalouksien ruokahävikistä.

Ajattelen eri tavoin. Minulle kahvi ei ole elintarvike vaan nautintoaine. Sen varsinainen tarkoitus menee pilalle, jos siitä nauttiessani rupean laskemaan annostelua pipetin kanssa.

Aion jatkaa kahvihävikkiäni entiseen tapaan ja hyvällä omallatunnolla. Edelleenkin keitän yhden ylimääräisen kupillisen siltä varalta, että joku kenties tulee ovesta sisään ja minulla on tarjota hänellekin. Tämä on versioni vanhasta karjalaisesta vieraanvaraisuudesta, jossa oltiin aina valmiita siihen, että odotettu tulija poikkeisi yllättäen taloon. Esimerkiksi Jaakko Haavio kertoo naisesta, joka piti jatkuvasti mökissään esillä pyyhettä ja puhdasta vettä siltä varalta, että Kristus tulisi hänen vieraakseen.

Ruokahävikin intohimoisena vastustajana olen suorastaan opetellut, että osaisin heittää kupinpohjat menemään, kun kahvi lakkaa maistumasta. Tästä taidosta on ollut hyötyä nuortenleireillä, joissa kahvi on ollut tupakoinnin kaltainen apuväline tauon pitämiseen ja oman ajan ottamiseen. Tärkeintä ei ole itse juoma vaan pikemminkin sen käyttäminen huulilla. 

Muki on aina otettava täyteen, jottei se jäähdy liian nopeasti. Jossain vaiheessa kahvi lakkaa miellyttämästä. Silloin sen heittäminen maahan ei ole suurempaa haaskaamista kuin sen kaataminen mahaan, joka ei sitä kaipaa.

Reilun kaupan kahvi tuo aiheeseen oman ulottuvuutensa. Ostamalla ja kuluttamalla sitä tuemme kolmannen maailman köyhiä.

Isä, hae minut pois

Aktiivivuosinani kävin esimerkiksi vappuaattoisin vilkaisemassa nuorten kokoontumispaikkoja. En edustanut operaatio Saapasta enkä muutenkaan esiintynyt pelastuspartiona. Olin paikalla omalla tavallani.

Mieleen on jäänyt muuan viidentoista ikäinen tyttö, joka oli hieman juonut, vaikka ei ollut missään kaatokunnossa. Hän oli kyllästynyt illanviettoon ja sanoi soittaneensa isälle, että tämä tulisi hakemaan hänet pois.

Hän kertoi kavereidensa pitävän häntä hulluna. Isä saisi selville, mitä hän on tehnyt.

"Mutta minä soitan. Isä sanoi, että aina saa soittaa vaikka olisi tapahtunut mitä tahansa. En välitä niiden varoituksista. Minä soitan."

Tämä kertomus on myös kannanottoni Jumalaa koskevaan keskusteluun.

*  *  *

Ehkä maailman armottomuus ja kaikkinainen suopeuden puute on saanut minut viime aikoina miettimään riittämättömyyden tunnetta ja toisaalta armoa, joka sen kumoaa. Tästä pohdiskelusta on syntynyt tämä viiden kirjoituksen sarja: 

* Työpaikkailmoituksen mahdottomat vaatimukset

* Kun ei riitä niin ei riitä

* Julma, hyvää tarkoittava elämänohje

* Joskus joutuu tsemppaamaan että olisi edes huono

* Isä, hae minut pois

Joskus joutuu tsemppaamaan että olisi edes huono

Korttipelissä olen ollut lukemattomia kertoja siinä tilanteessa, että olen voinut toivoa vain uutta jakoa. Elämässä on tapahtunut samaa silloin tällöin.

Niin kuin siinä tapauksessa, josta mielelläni kertoisin suorasanaisesti, mutta vaitiolovelvollisuus estää puhumasta. On tyydyttävä vertaukseen.

Ikään kuin olisin ollut kolaripaikalle osunut pelastaja, joka näkee, että tienvierusta on täynnä uhreja ja autettavia. Joku on kuollut, ja joku toinen ei elä sairaalaan saakka. Ensin siitä poimii lapset ja aikuisista ne, joiden voi toivoa selviytyvän. Jostakusta tuumaa, että tuolle ehtii vain heittämään lämmittävän viltin. Kaikkea ei osaa, kaikkea ei kykene.

Tein, mihin pystyin. Muutaman päivän kuluttua joku omainen soitti ja valitti, että olin toiminut huonosti, kun yhden loukkaantuneen päälle olin ainoastaan viskannut viltin.

Vastasin: "Sori nyt, mutta olen tavallaan ylpeä siitä, että heitin edes sen viltin. Siinä tilanteessa huonoon yltäminenkin oli saavutus."

Julma, hyvää tarkoittava elämänohje

Moni on oppinut vanhemmiltaan ja opettajiltaan lauseen: "Yritä aina parhaasi."

Tässä ihmisten maailmassa ei kuitenkaan ole julmempaa elämänohjetta, ei ajatusta jonka noudattaminen olisi mahdottomampaa kuin tämän. Juuri tällaisen idean totteleminen johdattaa loputtomien haasteiden maailmassa rajattomaan ahdistukseen. Ihmisellä pitää olla oikeus tehdä joitakin asioita myös huonosti.

Vaatimus aina parhaansa yrittämisestä ei anna tilaa luonnolliselle väsymykselle eikä sille, että jokainen ihminen välttämättä tuntee ajoittaista kyllästymistä ja tarvetta hellittää, antaa periksi. 

Ongelmana on vielä sekin, että joka hetki täysillä panostava ihminen ei lopulta saavuta mitään erityistä. Alkusarjassa riittää, että on vain kyllin hyvä. Sitten jaksaa olla finaalipelissä parhaimmillaan.

Kun ei riitä niin ei riitä

Elämäntaito-oppaiden hokema "sinä riität" on päässyt jopa kirkon Yhteisvastuukeräyksen julisteisiin, joissa sitä tosin lievennetään sanoilla "hyvään vanhemmuuteen". Kristillisessä mielessä ajatus ihmisen omasta riittävyydestä on harhaoppi. Kirkon perussanoma lähtee siitä, että parhaimmillaankaan ihminen ei riitä ja juuri sen vuoksi Kristusta tarvitaan kumoamaan laskelmat riittävyydestä ja riittämättömyydestä.

Tuskinpa elämäntaito-oppaiden toitotus vastaa myöskään ihmisten elämänkokemusta työ- ja opiskelupaineiden keskellä. Valmentajat sanovat kovin usein voittopelinkin jälkeen, että parannettavaa jäi.

Räppäri Paperi T:hen yhdistetyt karkeat sanat tuntuvat totuudellisimmilta: "Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska."

Olisiko totuus jossain niiden välissä, toiste toisin ja toiste toisin?

Olen ylpeä siitä, että olen saanut edustaa näkemystä, joka ei ole kumpikaan ääripää eikä myöskään niiden välissä. Kristillisen opin mukaan riittävyys ei tule ihmisestä vaan hänen ulkopuoleltaan hänestä itsestään riippumatta. Sitä kutsutaan armoksi, Jumalan armoksi.

Niin kuin vanhemmat, jotka jättävät illalla eteisen valon palamaan merkiksi siitä, että lasta odotetaan rakastaen kotiin - mistä ja milloin ikinä hän tuleekin.

Työpaikkailmoituksen mahdottomat vaatimukset

Viime vuonna törmäsin erään seurakunnan työpaikkailmoitukseen, jossa etsittiin tekijää vuoden verran kestävään erityisnuorisotyön projektivirkaan.

Projektin tavoitteeksi sanottiin, että se vähentäisi kouluikäisten ja nuorten kokemaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta ja auttaisi syrjäytymisvaarassa olevia nuoria.

Etsittiin tekijää, jolla on taito kohdata kaikenlaisia lapsia, nuoria ja perheitä. Siis "kaikenlaisia".

Valinnassa kerrottiin painotettavan etsivää työotetta ja monipuolista ryhmänohjaamisen kokemusta, kokemusta koulu- ja verkostoyhteistyöstä ja perhetyön osaamista, tavoitteellista työotetta, hyviä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja sekä sosiaalisen median tuntemusta. Työssä edellytettiin valmiutta ilta-, viikonloppu- ja leirityöhön.

Tavoitteiden toteuttamiseen olisi aikaa yksi vuosi. 

Tehtävänmukaiseksi peruspalkaksi määriteltiin 2616,44 €/kk. 

En tiedä, millainen taikuri virkaan valittiin.

Tappajaterroristin puolustusasianajaja

Viime vuoden rippikoululaiset eivät enää muistaneet norjalaista Anders Breivikiä, joka monikulttuurisuutta vastustaessaan  surmasi ensin Oslossa pommilla kahdeksan ihmistä ja sen jälkeen ampui Utøyan saaren nuorisoleirillä 69 ihmistä.

Erään edeltäneen oikeusjutun perusteella Breivik pyysi asianajajakseen melko tuntematonta Geir Lippestadia. Vastaus ei tullut empimättä. Lippestadista terroriteko oli yhtä kuvottava kuin kenestä muusta norjalaisesta tahansa. Lisäksi oli syytä epäillä, että hänet samastettaisiin ajatustensa puolesta Breivikiin. Monien olisi vaikea ymmärtää, että kukaan voisi puolustaa ihmishirviötä.

Lippestad kertoo kirjassaan Olin Anders Breivikin asianajaja elämänhistoriastaan, joka oli tehnyt hänestä sellaisen kuin hän oli. Kun hän oli lukiossa, hänen isänsä ajautui henkilökohtaiseen konkurssiin ja vei samalla perheensä puille paljaille. Poika piti tapahtumaa oikeusloukkauksena ja kiinnostui juridiikasta.

Toinen merkittävä tapaus liittyi Lippestadin ja hänen viiden kaverinsa elämäntarinoihin. Yhdestä pojasta tuli insinööri, toisesta lääkäri ja Geir Lippestadista asianajaja. Monistakin vaikeasti selitettävistä syistä kolme muuta päätyi ilmeisesti rahapulassaan räjäyttämään 1980-luvun alussa Oslon rautatieasemalla pommin, joka surmasi nuoren naisen. Yksitoista ihmistä loukkaantui. Lippestad sanoo, ettei ole koskaan lakannut ihmettelemästä, miksi toisille käy näin ja toisille noin.

Lippestad suostui harkinnan jälkeen Breivikin asianajajaksi, koska hän uskoi vankkumatta norjalaiseen oikeusjärjestelmään. Siinä pahinkin ihminen on ihminen ja ansaitsee moitteettoman oikeuskäsittelyn. Puolustaessaan Breivikiä hän tunsi puolustavansa sitä yhteiskuntaihannetta, jota vastaan Breivik oli hyökännyt.

Lopullisesti Lippestad vakuuttui sairaanhoitajavaimonsa sanoista: "Jos tämä mies olisi tullut sairaalaan vaikeasti loukkaantuneena, lääkärit olisivat leikanneet hänet ja me hoitajat olisimme hoitaneet häntä. Emme olisi kyselleet, kuka hän on tai mitä hän on tehnyt ja miksi. Eikö sinun työtäsi ole huolehtia hänen eduistaan."

Kun ei ole sitä, miltä päälle päin luulisi

Vihkimisen yhteydessä käyn toisinaan keskustelua symbolien merkityksestä. Olen yrittänyt välittää kantaa, jonka mukaan symbolisia tekoja olisi aina tutkittava sen mukaan, mikä ajatus on niiden takana. Välillä olen sanonut, ettei morsiamen isän tosiaan tarvitse taluttaa tytärtään alttarille, koska sinne voi astella ihan kahdestaankin. Tytärtään talutteleva isä ei synkkaa nykyaikaisen tasa-arvoajattelun kanssa. En ole kuitenkaan esitellyt tätä käsitystä mitenkään äänekkäästi. Jos morsian haluaa saattamista, mikäpä minä olen sitä estämään tai edes olemaan nihkeä.

Onneksi morsiamet eivät ole vielä keksineet käyttää huntua, neitsyyden symbolia. Kahden lapsen äidin astellessa huntupäisenä alttarille ei voisi välttyä kiusallisilta kysymyksiltä. 

Kun sisältö ja muoto eivät vastaa toisiaan, syntyy epäaitoutta. Huijattu olo on myös silloin, kun talon vanhanaikainen Hollywood-seinä kätkee taakseen täysin modernin rakennuksen.

Kuluneella viikolla tunnistin itsestäni kiusaantuneisuutta varsin vaarattomassa asiassa. Olen harrastanut 1960- ja 70-lukujen autojen bongailua ja niiden valokuvaamista. Jyväskylän reissulla silmiini osui auto, jonka merkistä en ollut täysin varma. Hetken epäröityäni päättelin, että sen täytyi olla Fiat 1100. Kotiin tultuani tarkistin netistä, että olin oikeassa. Löytyi jopa tämä näkemäni auto, jota kaupattiin 4000 euron hintaan. 

Ilmoituksesta selvisi, että vain auton kuoret olivat Fiatia. Tekniikka oli Ladasta. Jäin ihmettelemään, mikä se lopulta olikaan.

Kun muoto kadottaa sisältönsä, jäljellä on vain kuoria ja pinnallisuutta.

Fiatin kuoret ja Ladan tekniikka

Jalkapallotähti hyvää tekemässä.

Olen iloinnut siitä, että Englantilainen jalkapalloilija Marcus Rashford on taas päässyt pelaamaan Manchester Unitedin avauskokoonpanossa. Minulle hän sopii jalkapalloilijanakin, mutta myötätuntoni perimmäiset syyt ovat muualla.

Rashford on kotoisin köyhistä oloista. Hänen äitinsä rehki minimipalkalla varmistaakseen, että perheen viisi lasta voisivat illalla syödä riittävän aterian. Rashford ei ole unohtanut lähtökohtiaan. Ensimmäisenä koronakeväänä hän perusti erään hyväntekeväisyysjärjestön kanssa kampanjan, joka järjesti aterioita sulkuaikana ilman kouluruokaa jääneille lapsille. 

Kampanjan tavoitteena oli ensin taata 400 000 ateriaa Manchesterin lapsille, mutta lahjoitusten suuri määrä auttoi lopulta tarjoamaan yli neljä miljoonaa ateriaa ympäri maata. Vihdoin Englannin hallituskin suostui myöntämään varoja noin 1,3 miljoonan lapsen maksuttomaan ruokailuun kuuden kesälomaviikon aikana.

Vähävaraisten perheiden lisäksi Rashford on auttanut kotiseutunsa kodittomia. Jotain hänestä kertoo, että jopa jalkapalloilullinen päävastustaja Liverpool FC on kiittänyt häntä Twitter-tilillään.

Pöyristymisen aiheita

Monet ihmiset tarvitsevat jokapäiväisen pöyristymisensä. Joskus päivät ovat kuitenkin niin latteita, että on vaikea lietsoa itseään kunnon tuohtumukseen. Uutisissa kerrotaan vain tavanomaisista liikenneonnettomuuksista, SM-liigan tuloksista ja sotealueen johtajavalinnoista. Mopopojat eivät ole päristelleet, eivätkä koirankakat erotu. Tähän ankeuteen muutamia pöyristymisen aiheita:

1. Lähes tyhjässä bussissa istuutuisi ainoan matkustajan viereen.

2. Hääjuhlassa kävisi leikkaamassa kakkua ennen kuin hääpari ehtii.

3. Lainaisi kolmenkymmenenviiden vuoden ikäistä Audin raatoa ja pysäköisi sen golfkentän Audi-parkingiin.

4. Kiinnittäisi isoisän jäämistöstä löytyneeseen ritarikunnan mitaliin koukun ja lähtisi kalaan.

5. Selostaisi jalkapalloa televisiossa ja alkaisi puhua potkupallosta. Salibandyn sijasta sanoisi että sähly.

Kolmenkymmenviiden vuoden ikäinen Audin raato tähän.

Kaunokirjallisuuden lukemisesta on silkkaa hyötyä

Ihminen on kohtalokkaasti oman elämänsä vanki. Hänen lähipiirinsä, äidinkielensä ja henkilökohtainen lahjakkuutensa rajoittavat ratkaisevasti hänen näkemyksiään. Omat rajansa voi murtaa lähinnä kolmella tavalla. Ihminen voi kerätä ennakkoluulottomuudellaan laajan tuttavapiirin. Hän voi matkustella muuten kuin turistina ja vaihdella työ- ja asuinpaikkoja. Kolmas menetelmä on kaunokirjallisuus.

Tässä on vastaus siihen, mitä hyötyä on kaunokirjallisuuden lukemisesta.

Monivuotiset yliopiston psykologiopinnot olen voinut korvata lukemalla Fjodor Dostojevskia. Alexander Solzhenitsynin ansiosta olen saanut perehtyä suurvallan diktatuuriin ja sortojärjestelmään, ja ilman Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppua voisin vain arvailla, millaista on ollut vuoden 1990 jälkeinen elämä naapurimaassamme. Antti Jalavan ja Susanna Alakosken ansiosta olen tutustunut ruotsinsuomalaisten elämään. Väinö Linna on antanut pohjan ymmärtää suomalaisuutta, ja Leo Tolstoille olen paljon velkaa yleisestä historiannäkemyksestäni. John Steinbeckin Helmi vie kapitalismin perustragediaan, ja Graham Greenen Voima ja kunnia todistaa, että kelvoton pappi ja ihminen voi käsittämättömällä tavalla tuottaa hyvää. Miguel de Unamunon Pyhän miehen uhri kannustaa kertomalla, että uskonsa perustan kanssa on joku muukin joutunut kamppailemaan. Ismail Kadaré avasi keskusteluyhteyden sattumoisin tapaamani albanialaismiehen kanssa, ja ilman Richard Wrightia en tietäisi paljonkaan siitä, mitä on ollut mustan ihmisen elämä Yhdysvalloissa.

Eikä unohdeta Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Se on suomen kielen kurssini.

Kävelyretki pahamaineisessa Rinkebyssä

Tukholmassa sijaitseva Rinkeby on niin sanottu pahamaineinen lähiö, jonne menemistä matkaoppaat eivät varauksettomasti suosittele. Poikkesin siellä viime torstaina.

Myönnän, että syvennyin alueeseen vain pintapuolisesti; en ole koskaan asunut siellä enkä tunne sieltä ketään. En ollut Rinkebyssä yön pimeinä tunteina, vaan tavallisena arkipäivänä. Tutustuin paikkaan vain sen verran kuin yhden tunnin kävelyreissulla ehtii.

Mielestäni tunnelma oli sekä leppoisa että turvallinen. Ympäristö oli ruotsalaisen siistiä. Ei ollut roskia eikä graffiteja eikä mikään ollut rempallaan. Autojen uskoisin menevän katsastuksesta läpi kertaheitolla.

Väestörakenne tuntui kuitenkin olevan vinossa. Kaikki näkemäni ihmiset olivat maahanmuuttotaustaisia, eikä perinteisiä svenssoneita näkynyt.

Ehkä voisin jopa asua siellä. Se kaikki ei näyttänyt lainkaan hullummalta. 

Tavallinen Rinkebyn kerrostalo

Kahdeksan kohdan ohjelma nuorten ahdistuksen vähentämiseksi

Tutkimukset kertovat siitä, että nuorten ahdistus on kasvanut. Tässä on kahdeksan kohdan parannusohjelma, joka ei käsittääkseni maksa juuri mitään. Ainakin se on paljon halvempi kuin palkata terapeutti joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.

1) Luodaan tunne siitä, että viimeistä mahdollisuutta ei ole. Toisin sanoen rakennetaan järjestelmä, jossa tulevaisuus pysyy avoimena, vaikka koulussa ei onnistuisikaan.

2) Vähennetään radikaalisti itseohjautuvuutta. Ainakaan kaikki ammattikoululaiset eivät siihen kykene eivätkä monet lukiota aloittavatkaan.

3) Hyväksytään, että lukioikäiseltä kuluu aikaa ja voimia myös aikuiseksi kasvamiseen.

4) Eräissä oppiaineissa pudotetaan oppimistavoitteita. Ainakin biologiassa mennään nykyään kauas yleissivistyksen tuolle puolen.

5) Matematiikan painoarvoa vähennetään niiltä oppilailta, jotka todennäköisesti tarvitsevat vain prosenttilaskuja ja neljää peruslaskutoimitusta. Nykyään englannin kielen opiskeluihin pääsemiseen auttaa enemmän pitkän matematiikan kuin pitkän englannin eximia. Eihän tämä näin voi olla. Matematiikan osaajista on varmaan pulaa, muttei se helpotu tällaisilla älyttömyyksillä.

6) Lukion oppilaille palautetaan kokemus luokkayhteisöstä. Se vähentäisi yksinäisyyttä.

7) Luovutaan harhasta, että ammattikoulujen alkeisopetus voitaisiin korvata työelämän harjoittelujaksoilla.

8) Ei kuvitella, että kaikkien peruskouluaan lopettelevien pitäisi tietää tulevaisuudensuunnitelmansa.

 

Kaikki mitä ihminen tarvitsee

Helsingin junamatkalla aina jossain Tikkurilan kohdalla mieleeni tulee junamuisto. Vastapäisellä penkillä istui kaksi vanhahkoa miestä. Toinen osoitti radanvarren maisemaa ja kertoi kotinsa olevan niillä main.

"Tuossa minä asun", hän sanoi. "Siinä on lähellä kirkko ja viinakauppa. Siinä on kaikki mitä ihminen tarvitsee... elääkseen ja kuollakseen."

Harmittaa että olen unohtanut, mainitsiko hän ensin kirkon vai viinakaupan. Jos muistaisin, minua ei kiusaisi kysymys, kummalla niistä hän viittasi elämään ja kummalla kuolemaan.

Jumala on suuri sinä meidän keskellämme

Sairaalakäytöksen perussääntöjä on, että potilaan vuoteen äärellä hänestä ei keskustella niin kuin hän ei lainkaan olisi läsnä. Moniin kristillisiin teologeihin vaikuttanut juutalainen ajattelija Martin Buber tunnetaan siitä, että hän on soveltanut tätä vaatimusta jumalapuheeseen. 

Buberin ajatus on, että Jumalasta ei saisi puhua yksikön kolmannessa persoonassa. Jos hän todella on sellainen Jumala kuin hänen opetetaan olevan, hänestä ei pitäisi sanaa "hän". Eihän kukaan puhuttele keskustelutoveriaan häneksi, jos tämä hän sattuu olemaan paikalla. Yksikön kolmannen persoonan mukana Jumala tuomitaan poissaolevaksi, tai sitten häneen suhtaudutaan niin kuin johonkuhun, jolla ei ole sananvaltaa edes omiin asioihinsa. Sen sijaan Jumala on suuri sinä keskellämme, tai vielä paremmin olisi sanottava, että sinä Jumala olet suuri sinä meidän keskellämme, että sinä liityt kaikkeen siihen mitä me olemme ja teemme.

Buber havainnollisti ajatustaan kertomalla juutalaisesta rabbista, joka usein lauloi laulua: "Minne menen – Sinä! Missä seison – Sinä! Vain Sinä, jälleen Sinä, aina Sinä! Sinä, Sinä, Sinä! Jos voin hyvin – Sinä! Jos tunnen tuskaa – Sinä! Vain Sinä, jälleen Sinä, aina Sinä! Sinä, Sinä, Sinä! Taivas – Sinä, maa – Sinä, ylhäällä Sinä, alhaalla – Sinä! Mihin käännynkään, joka käänteessä vain Sinä, jälleen Sinä, aina Sinä! Sinä, Sinä, Sinä!"

Sopii kiinnittää huomiota myös monille tuttuun psalmiin 23. Sehän alkaa niillä tutuilla sanoilla, että Herra on minun paimeneni. Kesken runoa yksikön kolmas persoona vaihtuu toiseen persoonaan. Yhtäkkiä siinä sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat, sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Näin käy, kun Jumala tulee riittävän läheiseksi ja kun hän lakkaa olemasta jokin vieras kolmas ja alkaa olla sinä meidän keskellämme.

Punaisia valoja päin

Onko lakia aina ja joka paikassa noudatettava? Jos vastaa tähän kysymykseen myöntävästi on ilman muuta väärässä. Oikea vastaus on jotain sellaista kuin "niin pitkälle kuin on mahdollista ilman, että lain noudattamisesta on merkittävää haittaa".

Viime toukokuussa Tampereella tapahtui jotain mikä osoittaa, että yhteisen hyödyn nimissä on joskus unohdettava laki ja vaihdettava se kansalaistottelemattomuuteen ja hyvään moraaliin.

Kaupungin keskustassa kaikki liikennevalot lakkasivat toimimasta. Joka suuntaan näytti punaista. Suomalaiset ovat lainkuuliaista kansaa, ja viisitoista minuuttia jaksettiin odottaa valojen vaihtumista. Sitten tehtiin yhteinen, sanaton päätös, että valot on unohdettava. Alettiin ajaa punaisia päin.

Poliisi ei torunut, eikä liikennevahingoista mainittu.

Joogaenkelit ja muita seurakuntavaalien valitsijayhdistyksiä

Ensi syksynä on seurakuntavaalit, ja paraikaa käydään keskusteluja valitsijayhdistyksistä ja niiden nimistä. Ne ovat välillä olleet niin vaikeaselkoisia, että niitä helpommin ymmärtää Pyhän Kolminaisuuden salaisuudet.

Olen päivittänyt ehdotukseni siitä, millaisia lähes selkokielisiä nimiä olisi käytössä:

* Seurakunnan sisäpiiri

* Kirkollisveronmaksajat

* Joogaenkelit

* Uskovaiset

* Miehen ja naisen avioliitto

* Ateistit kirkon puolesta

* Kirkkomuseo

* Seurakuntalaisten demokraattinen liitto (SKDL)

* Kassanvartijat

* Pappien kahviseura

* Muutos 1980

* Periaatteessa myötämieliset

* Lyhty

* Rakenneuudistuksilla taivaaseen

* Eläkeläiset

* Yksi nuori aikuinen

* Koti, uskonto ja isänmaa

* Lgbtqia+

* Globaalisti yleisuskonnolliset

* Ei senttiäkään ulkomaille

Tie tykkää siitä, että sitä käytetään

Lapsuuteni metsäteillä ei ollut ainuttakaan kylttiä kertomassa ajokiellosta. Missä oli tie, siitä sai ajaa ilman lupalappuja. Kulkuoikeutta varjeltiin niin kuin sitä, että kuka tahansa sai poimia marjoja ja sieniä mistä tahansa, kunhan ei tullut toisten pihaan. Sanomista tuli lähinnä siitä, että joku ajatti raskaita tukkikuormia kelirikon aikaan, mutta tästä valituksesta yksinkertaisesti pääsi sillä, että tien möyhijä kunnosti tien entiselleen.

Vuosien varrella metsäteille on alkanut ilmaantua ajokieltoja siitäkin huolimatta, että kukaan ei pysty valvomaan niiden noudattamista. Ne kaikki ovat ns. kaupunkilaisten pystyttämiä. Alkuperäiset maalaisihmiset tietävät, ettei kielloissa ole järkeä.

Tie nimittäin tykkää siitä, että sitä käytetään. Tukkikuormien lisäksi rallin ajaminen tekee tielle huonoa, mutta asiallinen ajo henkilöautolla vain tasoittaa pintaa. Meidän omalle mökkitiellemme erityisesti hevoset kärryineen olisivat tervetulleita. Ne tekisivät hyvää tien keskikaistalle, joka tuppaa ruohottumaan.

Samalla lähetän tässä terveisiä sille huutavalle päälle, joka valitti kolmannen kerroksen ikkunasta, kun minä koulumatkalla hieman oikaisin hänen asumansa kerrostalon pihan poikki. Ei se piha siitä kolmentoista vanhan kulkemisesta kulunut.

Yllättäen melkeinpä suosikkipyhäni

Yhdeksi kirkkovuoden suosikkipyhäkseni on tullut keskellä kesää oleva kirkastussunnuntai. Se ei ole ytimeltään minun tyyliäni, mutta ehkä juuri sen vuoksi se on alkanut kiehtoa.

Päivän tekstin mukaan Jeesus vei kolme oppilastaan vuorelle rukoilemaan. Siellä hän ja hänen seuraajansa kokivat merkillisen ilmestyksen, jonkinlaisen valoilmiön, jonka kuvaamisessa evankeliumin kirjoittajalla on ollut huomattavia vaikeuksia. 

Olen luonnontieteellisesti suuntautunut kristitty, mutta tämän verran mystiikkaa mahtuu minuunkin. Varsinaisesti minua kiinnostaa ne yhdeksän muuta oppilasta, jotka eivät tulleet kutsutuiksi vuorelle, vaan jäivät alarinteille toimittelemaan omiaan. 

Samaan aikaan vuorella koetun mystisen hetken kanssa nämä yhdeksän muuta oppilasta törmäsivät isään, joka pyysi heitä parantamaan sairaan pojan. Oppilaista ei siihen ollut, ja kaikesta päätellen tuloksena oli sekasotku ja kalabaliikki.

On se niin kotoisa tilanne, aivan niin kuin minäkin olisin ollut siellä alarinteillä ihmettelemässä, että mitenkäs tähän rauha saadaan.

Tekotaiteellinen Queen ja tekohieno "postmoderni"

Äskettäin Tampereella esiintynyt Queen on tekotaiteellista möhkömusiikkia. Olin tätä mieltä jo lukioikäisenä, eikä aikuisuus ole saanut luopumaan minua varhaiskypsästä mielipiteestäni.

Samanlainen ilmiö on sana postmoderni. Sitä käyttämällä ihminen ei sano mitään maailmasta vaan ainoastaan itsestään. Puhumalla postmodernista paljastuu tekoviisaaksi keikaroijaksi, varsinaiseksi ergenaatikoksi.

Tietysti myös postmoderni tarkoittaa jotain. Suomen kielellä sen merkitys on "sekava, ruma, ympäristöönsä sopimaton ja ikuisesti keskeneräinen." Alla on selitykseen liittyvä valokuva.

Hotelli Torni Tampereelta

Korona vei pummit ja lipaskerääjät

Koronan mukana käteinen raha muuttui harvinaiseksi. Yli kahteen vuoteen en ole maksanut mitään kolikoilla tai seteleillä. Aika vähän on mietitty, mitä kaikkea on kadonnut käteisen rahan mukana.

Ensimmäisenä ovat kadonneet pummit, jotka ovat pyytäneet rahaa bussilippuun, ruokaan tai "jos mä rehellisesti sanon niin kaljaan se menee". Toisaalta itsensä alamaihin juoneista pultsareista tai spurguista on muutenkin tullut harvinaisuuksia. Hieman kaipaan heitä, sillä he ovat kuuluneet kaupunkiin niin kuin pulut, lokit ja liikennevalot. Alkoholismi on entistä enemmän eliitin sairaus, kun kaduilla kulkee lähinnä narkkareita.

Katusoittoa ei kuule enää missään. Se katosi, kun sitä oli juuri opittu hyväksymään. Kerjäläistenkin ansiomahdollisuudet ovat kadonneet, mutta heitä minun ei ole ikävä. Lipaskeräykset hyvän asian puolesta eivät kannata, ellei ole tarjolla maksupäätettä.

Kirkkokolehdit ovat vaikeuksissa. Päätemaksua voidaan tietysti harkita, mutta alkuperäinen idea katoaa. Alkuaanhan kolehti oli sitä, että elämäntarpeita kannettiin alttarille jaettaviksi köyhille ja sairaille.

Saako rallikuskista lumoutua?

Julkaisin Facebook-päivityksen: "Älkää toimittajat liittäkö Kalle Rovanperästä kertovaan uutiseen sanaa 'hämmästyttävä'. Siinä kaverissa ei hämmästytä enää mikään."

Niin kuin arvasin, joku vastasi sillä ymmärrettävällä ja moraalisesti pätevällä vastaväitteellä, että ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa moottoriurheilua ei pitäisi harrastaa eikä uutisoida.

En kuitenkaan voi olla ihailematta Kalle Rovanperän suvereenia tyyliä. Jo kymmenen vuotta sitten oli nähtävissä, että Rovanperän perheessä kasvaa ainutlaatuinen lahjakkuus. 

Ammattinyrkkeily on kyseenalaista aivojen murjomista, eikä kädellä pitäisi tehdä jalkapallomaaleja. Rockmuusikoiden elämäntapa on edistänyt huumeiden käyttöä, ja monet taitelijat ovat aiheuttaneet piittaamattomuudellaan tuhoa itselleen ja läheisilleen. 

Tästä kaikesta huolimatta olen ihaillut Muhammad Alia, joka on hallinnut kroppansa kenties paremmin kuin kukaan toinen. Tunnen sympatiaa  Maradonaa  kohtaan, joka hallitsi jalkapallokenttiä yksinvaltiaana. Kuuntelen haltioituneena Jimi Hendrixiä, johon kaikkia huppukitaristeja verrataan, ja olen kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että Pentti Saarikoski ei noudattanut terveydenhoitajien ohjeita.

Moottoriurheilu on moraalisesti arveluttavaa toimintaa, muttei se poista Rovanperän poikkeuksellisuutta, joka minut lumoaa.

Oma kiinnostava näkökulmansa on siinä, että eräissä vertauksissaan (esim. Luuk. 16: 1 - 3) Jeesus pyysi ottamaan esimerkkiä moraalisista väärintekijöistä. Hän ei pyytänyt seuraamaan heidän rumia tekojaan, vaan toimimaan yhtä älykkäästi ja innokkaasti kuin he. Logiikka oli nykyelämään sovittuna tällainen: "Niin kuin huumeiden salakuljettajat ovat valmiita vaarantamaan henkensä ja vapautensa, niin olkaa tekin valmiita toimimaan hyvän puolesta."

Tai rallimaailmaan sovitettuna: "Ottakaa omat lahjanne käyttöön niin kuin Kalle Rovanperä ottaa omansa."