Taaperoimetystä ja saunavihtoja

Vanhempani muistelivat usein tätä juttua:

Joku naapurin äiti imetti poikaa lähes kaksivuotiaaksi. Sitten äiti lopetti kertalaakista. Hänen selityksensä oli tämä: "Poika sanoi, että perkele älä käänny! Ajattelin, että jos poika osaa kiroilla, niin saavat imetykset olla."

Toisen jutun olen taas kuullut jonkun syntymätamperelaisen suusta:

Kertoja muisteli lapsuuttaan ja sanoi, että hän tapasi käydä isän kanssa hakemassa joka lauantai saunavihdan Tammelantorilta. Aivan samannäköisillä vihdoilla oli kuitenkin erilaiset hinnat. Jossain vaiheessa hinnoittelun syy selvisi. Toisten sisällä oli viinapullo, toisten ei.

Kysyin, kumman vihdan isä osti. "Kyllä se taisi ostaa sen kalliimman."

Onnellinen onnettomuus

Aamun lehdessä kerrottiin avioliitosta, joka oli saanut alkunsa ojaanajosta. Tapaus on taas todiste siitä, että onnea ja onnettomuutta voi olla vaikea erottaa toisistaan. Ainakin on vältettävä nopeita johtopäätöksiä.

Muistuipa mieleeni oma tarina, joka on Karungin historiaa käsittelevästä kirjasta. Karunki on Tornionjoen varrella sijainnut kunta, joka on kauan sitten liitetty etelämpänä olevaan Tornion kaupunkiin.

Kirjassa kerrotaan, kuinka 1600- ja 1700-luvulla Ruotsin kuninkaan Euroopassa käymät sodat koettelivat raskaasti kansaa. Miehet kuolivat taisteluissa, ja varsinkin taudit riistivät monelta hengen. Aluksi vältettiin värväämästä isäntämiehiä, mutta lopulta heitäkin vietiin ja talot jäivät ilman miestä. Tyrmistyttävää oli lukea myös siitä, että mielipuolten elämä ratkaistiin sulkemalla heidät pieneen koppiin, joka heille varta vasten rakennettiin. Kiinnostavaa oli sekin, että Tornionjoen pitäjät olivat ennen kahta puolta jokea, mutta vuoden 1809 jälkeen tilanne muuttui, kun valtakuntien raja halkaisi ne.

Varsinainen tarinani kertoo kirjailija Martta Haatasesta. Hänet tunnettiin lähes sata vuotta sitten valtakunnallisesti, mutta myöhemmin hän on unohtunut.

Tämä konttoristi Martta Sandström oli 22 vuoden ikäinen, kun hän päätti lähteä käymään Ruotsin puolella. Puutteellisten paperiensa takia hän joutui karjalaissyntyisen tullivartijan Jukka Haatasen pidättämäksi. Häät vietettiin vielä samana vuonna.

Tornionjokea Karungin kohdalta.

Uskonnon opetuksen ratkaisematon ongelma

Todennäköisyysmatematiikassa voidaan päästä elämykselliselle tasolle, kun pohditaan millaisella kädellä korttipelissä voittaa ja häviää.

Vieraita kieliä opitaan parhaiten harjoittamalla niitä vieraskielisessä ympäristössä. Pallopelien säännöt tulevat aivan huomaamatta tutuiksi, kun oppilaat viedään kentälle ja annetaan pelata. Kotitaloudessa taas ei tyydytä vain opiskelemaan reseptejä ilman, että itse kokattaisiin ja sitten myös syötäisiin.

Näin se toimii kaikissa aineissa. Käytännön soveltaminen on tärkeää.

Koulussa on kuitenkin yksi oppiaine, jossa elämykselliset metodit on melkeinpä kielletty tai ainakin niitä on ratkaisevasti rajoitettu. Uskonnossa on sallittua perehtyä uskontojen historiaan ja niiden dogmeihin eli resepteihin, mutta siihen on tyydyttävä. Joku opettaja onnistuu näissäkin rajoissa olemaan kiinnostava, mutta se on vaikeaa.

Usko on sellainen mokoma, että siihen oikeasti paneutuminen edellyttää sille altistumista. Sillä tavoin se on vaarallinen laji.

Liitän tähän jälleen kerran sitaatin, joka on ruhtinas Myškinin sanoja Dostojevskin Idiootista: "Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin; tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta."

Kippasivat neljän tonnin vaatekasan keskelle kaupunkia

Tasavallan aukio (Náměstí Republiky) on Prahan tärkeimpiä maamerkkejä. Se kulkee mukanani kaikkialla, missä itsekin kuljen, koska sieltä ostettu vyö kannattelee housujani. Myös aukion nimi on tärkeä. Sitä kantava metroasema muistuttaa, että seuraavalla asemalla minun on noustava maan pinnalle päästäkseni yösijoille.

Viime maanantaina törmäsin aukiolla yllättävään näkyyn. Suuren kauppakeskuksen eteen oli varhain aamulla kipattu neljän tonnin vaatekasa. Vierelläni oli muitakin ihmisiä hämmästelemässä läjää, jolle ei ollut selitystä. Oliko joku päättänyt ratkaista lumppujensa loppusijoituksen? Oliko tämä Elokapinan uusin tempaus? 

Muutamaa tuntia myöhemmin luin Prahan kaupungin lupauksesta selvittää, oliko vaatekasa jätettä ja kuka sen oli tuonut. Seuraavan päivän lehdistötilaisuudessa kerrottaisiin, mitä tapauksesta tiedettiin. Tietyt poliittiset tahot kiiruhtivat jo paheksumaan tekstiilivuorta.

Tiistaina sitten paljastui, että kyseessä olikin Prahan kaupungin oma kampanja, jolla havainnollistettiin pois heitettyjen vaatteiden paljoutta. Aukiolle kipattu neljän tonnin tekstiilivuori vastaa vaatemäärää, jonka nelihenkinen tšekkiperhe kuluttaa elämänsä aikana. Vuosittain keskimääräinen Tšekin kansalainen heittää pois 10 - 12 kg tekstiilijätettä, mikä vastaa EU-kansalaisten keskiarvoa. 

Tempaukseen liittyi Prahan kaupungin lupaus keräilypihoille lisättävistä tekstiilisäiliöistä, jotta ihmiset voivat viedä niihin tarpeettomat vaatteensa kierrätystä varten.

Keskiviikkona ajoin ratikalla Tasavallan aukion halki. Vuori oli madaltunut, kun kaupunkilaiset olivat poimineet siitä vaatteita uuskäyttöön.

Tällaiseen vaateläjään törmäsin keskellä Prahaa.

Kaunisteltuja kuolinkirjoituksia

Taannoin luin muistokirjoituksen lääkäristä, jonka tekemisiä olen joutunut seurailemaan. Minua ei haitannut, että kiiteltiin hänen saavutuksiaan autourheilun maailmassa. Uskon senkin, että hän saattoi olla monilapsisen perheensä erinomainen isä.

Sen sijaan en ole vakuuttunut, että hänen työssään olisi toteutunut kaikki ne kymmenen hyvää ja yksitoista kaunista, joilla häntä muisteltiin. Minun silmissäni hän oli päätynyt hoitamaan virkaa, jossa hän menestyi kohtuullisen kunniallisesti vain sen takia, että ammatillisesta kunnianhimosta oli siinä oikeastaan vain haittaa. Samalla tämän lääkärin oli vaikea myöntää, että joku pitkälle edennyt spesialisti oli erikoisalallaan häntä pätevämpi ja siltä pohjalta korjaili hänen lääkemääräyksiään.

Todellisen elämän ja jälkikäteisten muistelujen ristiriita on kaunokirjallisesti herkullinen. Kansainvälisesti tunnetuimpia esimerkkejä on amerikkalaisen Edgar Lee Mastersin teos Spoon River antologia, jossa pikkukaupungin vainajat pääsevät lausumaan jälkisanat elämästään.

Pentti Haanpään novellissa Kuolinuutinen kaksi miestä istuu iltaa jollain tukkikämpällä. Toinen heistä osuu lukemaan sanomalehdestä, että miljoonamies Vakoharju on kuollut. Sanomalehden  mukaan hän oli ollut tunnustettava taloudellinen kyky, joka "vaatimattomasta alusta kohosi huomattavaan varallisuuteen".

Miehet ajattelivat toisin. He sukeutuivat muistelemaan ja tiivistivät omat käsityksensä: pohjaltaan murtomies, maantieryöväri, joka osasi käyttää taipumuksiaan niin, ettei poliisilla ollut oikeutta tarttua olkapäähän.

Sydämen sivistys tuottaa rennon ilmapiirin

Opiskeluvuosien loppuvaiheessa annoin opetusnäytteen, jonka arviointia kuulemaan menin Helsingin hienostoalueelle Eiraan. Soitin ovikelloa, ja vanha herra päästi minut sisään. 

Vavahdin. Ikänäni en ollut nähnyt missään kodissa yhtä paljon kirjoja. Niitä oli jalkalistoista katonrajaan saakka. Lisäksi oli patsaita niin kuin olisin ollut Ateenassa antiikin osastolla. Tunsin haisevani maaseudulta.

Vanha herra istutti minut keittiöönsä ja tarjosi kahvia ja itse leipomaansa hiivaleipää. Äkkiä jännitys oli poissa. 

Keskustelu oli hyvää. Professori antoi minulle perusvinkin hyvän oppitunnin jakaantumisesta kolmeen osaan. Painoin sen mieleeni, ja edelleenkin siinä on kaikki se, mikä didaktiikaksi ja pedagogiikaksi kutsutuista tieteenaloista on ollut käyttökelpoista. Olen soveltanut hänen oppiaan, ja muun olen oppinut omin päin itsekriittisyyttä harjoittaen.

Olin huomaavinani, ettei tämä oppinut pitänyt minua aivan pösilönä. Oli vähän onneakin. Hän joutui hieman haeskelemaan Origeneeseen liittyvää käsitettä: "Apokatastasis... apokatastasis... apoka..."

"Apokatastasis pantoon", osasin täydentää. Olin juuri luennolla oppinut.

"Niin, se juuri se."

Miten neuvoisin 20-vuotiasta itseäni?

Fyysikko Kari Enqvistiltä kysyttiin syntymäpäivähaastattelussa, miten hän neuvoisi 20 vuoden ikäistä itseään. Hän neuvoisi ostamaan Nokiaa ja myymään osakkeet ennen vuosituhannen vaihdetta.

Vastaus on toiseksi paras, mitä olen havainnut tämän kysymyksen yhteydessä. 

Minäkin olen miettinyt mitä vastaisin. En kykenisi Enqvistin nerokkuuteen, mutta mielestäni oma vastaukseni ei ole lainkaan huono: En olisi vain neuvonut, vaan olisin suorastaan kieltänyt opiskelemasta väsyneenä ja kuvittelemasta, että tukkoon menneillä aivoilla kannattaisi vielä jotain tehdä. Pinnistelemisen sijasta on pohdittava, miten voisi lepäämällä tai muuten virkistäytymällä saada päänsä taas toimimaan. 

Tämän velvollisuuden levätä opin Matti Bergströmin kirjasta Aivojen fysiologista ja psyykestä.  Ainakaan aikuisiällä en ole lukenut kirjaa, joka olisi yhtä paljon vaikuttanut elämäntapoihini.

Olen unohtanut, kuka haastatelluista on vastannut kaikkein parhaiten. Muistan kuitenkin ajatuksen: "En edes yrittäisi neuvoa 20-vuotiasta itseäni. En olisi kuitenkaan kuunnellut."

Tappaminen on vaikeampaa kuin äkkiä luulisi

Puolalaisen Krzysztof Kieslowskin Lyhyt elokuva tappamisesta on yksityiskohtia myöten harkittu teos. Se osuu ihmisyyden ydinkysymyksiin, vaikka sen tekemiseen ei tarvittu suuria budjetteja eikä tuotantokoneistoja.

Kieslowski halusi kuvata yhteiskunnan monopolisoimaa tappamista, ja toiseksi hän halusi sanoa, että tappaminen on aina väärin. Vihreiden suotimien avulla hän tehosti julmuuden, tylsyyden ja tyhjyyden vaikutelmaa, vaikka periaatteessa vihreä on toivon ja elämän väri. 

Elokuvan päähenkilönä oleva nuorimies surmaa selittämättömästä syystä taksinkuljettajan. Tappaminen on hänen menetelmillään työlästä, ja hänen on vaikea saattaa sitä loppuun. 

Murhakohtaus oli elokuvahistorian pisin, kolmetoista tai kuusitoista sekuntia pidempi kuin edellinen ennätys. Se kertoi, että tappaminen voi olla lähes ylivoimaisen vaikeaa myös murhaajalle niin kuin se on sietämätöntä rintamasotilaille, joista useimmat ampuvat tutkimusten mukaan mieluiten vihollisesta ohi. Militarismin ihannointi ja räiskintäpelit hukkaavat kaiken pimeyden.

Kiinni jäätyään elokuvan murhaaja kärsii teostaan kuolemantuomion. Lopun teloituskohtaus näyttää väkivallan uudesta näkökulmasta. Se oli Kieslowskin mukaan tuskaisen työläs tehdä, vaikka se oli vain näytelmää. Harjoitusten edetessä kaikkien polvet rupesivat pehmenemään, ohjaajan myös. Kohtausta ei kyettykään tekemään yhdessä työjaksossa, vaan hermoja oli välillä lepuutettava yön yli.

Sähköauton kaasupoljin

Viisasteleminen on elämän suuria nautintoja. Olen harrastanut sitä silloin, kun joku on puhunut auringonlaskusta tai -noususta: "Kopernikuksesta lähtien on ollut selvää, että ei aurinko laske eikä nouse. Maa vain muuttaa siihen suhdettaan."

Monet sanat jatkavat entisellään, vaikka tekniikka katoaa niiden alta. Ne lakkaavat tarkoittamasta sitä, mitä ne ovat aikanaan kirjaimellisesti tarkoittaneet. 

Musiikkia yhä nauhoitetaan, vaikka nauhoja ei ole käytetty aikoihin. Esitelmöitsijöillä on kalvonsa, vaikka todellisuudessa he näyttävät käppyränsä tietokoneelta, eikä rippikoululla ole pitkään aikaan ollut mitään tekemistä ripittäytymisen kanssa. Oma lukunsa ovat ne sanat, jotka ovat tyystin hukanneet alkunsa. Harva tietää esimerkiksi sen, että ymmärtäminen on joskus merkinnyt ympäri kulkemista.

Olen pelkästä kiinnostuksesta mukana sähköautoilijoiden ryhmässä. Kysyin siellä, vieläkö heikäläiset puhuvat kaasupolkimesta. Vastauksia tuli runsaasti.

Ylivoimaisesti eniten ääniä sai perinteinen kaasupoljin. Enemmän kuin puolet vastaajista (27) kannatti sitä. Voimapoljin mainittiin viidesti ja vauhtipoljin neljästi. Muille sanoille tuli hajaääniä.

Sympaattisin vastaus oli talla. Se on tuttu polttomoottorien ajalta ja sopii mutkattomasti sähköautoihin. Tosin sillä on oma sävynsä, koska se liittyy lähinnä ilmaukseen talla pohjaan! 

Pyhäinpäiväksi melkeinpä hartauskirjoitus

Kirkkomaalla vastaani tuli haudan äärelle pysähtynyt ihminen. "Siinä ovat sinun ihmisesi", sanoin. "Niin ovat", hän vastasi ja alkoi saman tien kertoa, että siinä lepäävät vainajat olivat joutuneet lähtemään kahdesti evakkoon. Hän sanoi kuljeskelevansa hautausmaalla mielellään eikä ymmärrä, että jollekulle se on pelottava paikka. Joskus lapsena hän oli jopa poiminut mansikoita hautausmaalta, kun kesäpäivä oli lämmin ja marjat hohtivat punaisina. 

Muualle haudattujen muistokivellä paloi kuusi kynttilää. Kiersin uurnahautojen ohitse, sitten kävelin kirkon seinustalla olevien muistomerkkien kautta ja lopulta tulin hautausmaan uudelle puolelle, jossa puut eivät vielä olleet kasvaneet täyteen korkeuteensa. Ne kasvavat kun vain jaksaa odottaa. Niissä on samaa pysyvyyttä ja turvallisuutta kuin Jumalan armossa, mutta toisaalta voi ajatella niinkin, että aukealla paikalla taivas näkyy paremmin. 

Taivas on merkillinen asia. Se näkyy jokaisessa maapallon kolkassa. Ei ole niin surkeaa paikkaa, ettei ulos päästessään näkisi taivasta. Se on suurenmoinen vertauskuva siitä, että Jumala ja hänen lahjoittamansa taivas kuuluvat kaikille. Minnekään ei pääse pakoon. Ei ole niin julmaa tyrannia, että hän voisi kieltää kodittomilta heidän taivaansa.

Ympyräni tuli täyteen, ja kuuden kynttilän sijasta niitä oli yhdeksän.

Niin kuin muka voisi jatkaa entiseen tapaan

Yksi lapsuuteni kuvakirjoista kertoi tulivuoren juurella eläneestä kansasta, joka pelkäsi koko ajan, että purkautuva vuori syöksisi laavansa ihmisten päälle. Kysyin vanhemmiltani, miksi nämä ihmiset eivät vain muuttaneet muualle. Olen unohtanut kirjan juonen ja sen, mitä minulle vastattiin. 

Kysymys ei ole hellittänyt aikuisenakaan. Entistä useammin ihmettelen, miksi vain jäädään paikoilleen niin kuin muka olisi mahdollista jatkaa entiseen tapaan.

Esseekokoelmassaan Siperia opettaa Martti Anhava ei vastaa kysymykseeni, mutta tuottaa siitä uuden version.

Anhava kirjoittaa, että monet Saksan juutalaiset olisivat pelastuneet, jos vain olisivat paenneet ajoissa, kun tuhon merkit olivat ilmeiset. He eivät kuitenkaan osanneet jättää kotiaan eivätkä takanreunalla olleita posliinikissoja.

Sama paikallaan pysymisen tarve jähmetti myös Stalinin uhreja. Vain harva haettiin kotoaan aivan yllättäen. Ensin tuli selvityspyyntöjä milloin mistäkin asiasta, työtoverit ja sukulaiset joutuivat vaikeuksiin. 

Neuvostoliitosta ei ollut pääsyä ulkomaille, mutta jos olisi muuttanut Keski-Aasiaan tai Siperiaan, olisi voinut hyvin selviytyä. Salaisella poliisilla oli riittämiin tarkkailtavia, pidätettäviä, vangittavia ja teloitettavia asutuskeskuksissakin.

Ei vain lähdetty. Jähmetyttiin kotiin, kunnes jonain yönä musta auto ajoi talon eteen ja ovelle koputettiin.

Irwiniä ja Rautavaaraa

 Neil Young, Tuomari Nurmio ja Arvo Pärt ovat ehdottomia suosikkejani. He ovat riipaisseet, mutta on niitä muitakin hyviä muusikkoja.

Kuuntelin autossa menomatkalla kokoelman Irwin Goodmanin lauluja. Minua yllätti se, kuinka paljon hänen varhaistuotannossaan on kuunneltavaa materiaalia. Sanoista on vastannut muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta Vexi Salmi. Lapsuudestani muistan, kuinka työmiehen lauantai eteni kaavalla "viideltä saunaan ja kuudelta putkaan". Oli muitakin hyviä sanoituksia, eivätkä ollenkaan kaikki liittyneet alkoholiin.

Tuskin jaksaisin aivan kokonaisia Irwinin levyjä, mutta Irwinin parhaat -osastolle on tungosta.

Paluumatkalla kuuntelin Tapio Rautavaaraa. Lukuisten laulujen joukossa ei ollut yhtäkään kappaletta, joka olisi ollut vain tyhjänpäiväinen ralli. Kaikissa oli jokin ajatus. Syviin elämäntuntoihin osuu varsinkin Juokse sinä humma: "Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla."

Rautavaaran elämässä hämmästyttää hänen monipuolisuutensa. On keihään olympiakultaa ja jousiammunnan joukkuemaailmanmestaruutta. Rautavaara näytteli monissa elokuvissa, ja elämäkerta on lukemisen arvoinen kirja.

Moni tärkeä muusikko on mainitsematta. Seuraavaksi voisin kirjoittaa Jaakko Löytystä.

Unohdettu mahdollisuus

Metsässä vaeltaminen, pilkillä istuminen, liikunta, jooga ja mindfulness ovat nykyaikaisia keinoja henkiseen hyvinvointiin.

Minä puolestani olen havainnut hyväksi menetelmäksi sen, että menee sunnuntaina tavallisiin kirkonmenoihin, sen jälkeen vähän käppäilee ulkosalla ja lopuksi käy hörppäämässä kahvit. Kierroksen jälkeen on tavallisen hyvä olo.

Entäs kirkonmenojen sisältö? - Ainakin minulle saarna on tärkeä. Melkein aina on jokin miettimisen arvoinen ajatus, mutta taso tietysti vaihtelee. Välillä on tosi hyviä. Jos ajatus karkaa, niin antaa karata. Ei sekään aika mene hukkaan. Nykyvirret ovat parempia kuin ennen vanhaan, mutta ne eivät silti ole lempimusiikkiani. Tosin en kuule suosikkejani viihdeohjelmissakaan. Niissä on lähinnä jumputusta ja vilkkuvaloja.

Parasta on, että saa olla reilun tunnin omissa oloissaan. Kukaan ei vaadi osallistumaan eikä taukojumppaamaan. Ei ole ryhmätöitä eikä palautekyselyjä. 

Jos kirkossa käy usein, tulee kirkkotuttavuuksia. Voi harjoittaa myös hyväntekeväisyyttä. Jos kohde ei kiinnosta jonain pyhänä, olen antamatta ja annan joskus toiste kaksin verroin.

Parasta tämä kaikki on säännöllisenä tapana. Lenkkeilemiseenkin pätee, että toiston jälkeen alkaa maistua.

Yhdellä tavalla kirkossa käyminen on ylivoimainen kaikkiin itsehoitoterapioihin nähden. Se toteuttaa etiopialaisen sananlaskun opetuksen: "Sitä sanaa, joka auttaa, sitä et voi sanoa itsellesi."

Ensin on mielipide, sitten haalitaan perustelut

En ota tässä kantaa siihen, onko kotikuntaani Pirkkalaan viisasta rakentaa ratikka. Kirjoitan yleisellä tasolla.

Minua hieman huvittaa, millä varmuudella ihmiset ovat puhuneet tulevaisuudesta. Sopii mennä aikakoneella vuoteen 2019. Kuka silloin arvasi koronaepidemiaa tai kuka ennusti Ukrainan sodan? Tai kuka vielä viime talvena aavisti, että Ukraina hyökkäisi Kurskiin?

Jos ihminen olisi edes kohtuullinen ennustaja, niin sanotut asiantuntijat voittaisivat aina jalkapalloveikkauksessa. Sama pätee talouden kehitykseen. Olen muistellut Etelä-Koreasta kerrottua uutista, jonka mukaan viisivuotias papukaija menestyi sijoituskilpailussa erinomaisesti.

Ratikan kaltaisissa kysymyksissä yritetään tietysti tehdä laskelmia. Yhtälöt ovat kuitenkin niin vaikeita, että huolellisimmatkin skenaariot ovat vain valistuneita arvauksia.

Suurin osa ihmisistä valitsee kantansa jonkinlaisen elämäntunnon perusteella. Tuntuu hyvältä tai ei tunnu. Sitten valitaan tätä elämäntuntoa tukevat tosiasiat tai tilastot.

Jotain päättäjien on kuitenkin päätettävä. Äänestyksen koittaessa on suostuttava arvaamaan, vaikka kaikkia tosiseikkoja ei ikinä saada kokoon. Toisen maailmansodan lopulla Dwight Eisenhoweria syytettiin jahkailusta. Vihdoin hän sanoi: ""Riippumatta siitä miltä sää näyttää, meidän on lähdettävä liikkeelle nyt. Odottaminen voi olla vielä vaarallisempaa. Lähdetään!"

Kutsuttuina lastensa kavereiden perhejuhliin

Hiljattain olin hautajaisissa, joihin isäänsä saatelleet lapset olivat pyytäneet mukaan sukulaisten lisäksi omia kavereitaan. Isä oli ollut heillekin tärkeä. Mieleeni muistuu myös tapauksia, joissa vihkipari on kutsunut häihinsä eräiden kaveriensa vanhempia. 

Nämä vierasluettelot ovat vakuuttavia todistuksia siitä, että jossain on onnistuttu. Eivät vain omat lapset arvosta, vaan myös lasten kavereista on tullut tärkeää lähipiiriä.

Pari onnistumisen selitystä tulee mieleen. Ensinnäkin lasten vielä asuessa kotona heidän kaverinsa ovat olleet toivottuja kyläilijöitä eivätkä suinkaan perherauhan häiritsijöitä. Eteisessä lausutut tervehdyssanat ovat olleet jotain muuta kuin: "Kengät pois!"

Toisena selityksenä on se, että lasten kasvaessa aikuisiksi heiltä ei ole kyselty liikaa eikä tarjoiltu neuvoja, joita he eivät usko tarvitsevansa. Vanha polvi saa olla kiinnostunut lasten ja heidän kaveriensa elämästä, mutta vain kohtuullisesti. Pitää varoa visusti sitä, ettei kiinnostus paisu uteliaisuudeksi.

Muuan tuttu kertoi: "Olin mukana tyttäreni ja hänen kahden kaverinsa ulkomaan reissulla. Ehkä se johtuu siitä, että olen kehittynyt äitinä ja lakannut kyselemästä, mitä aikuiset lapset aikovat tehdä."

Neljästi Jumalan selän takana

Matkustin niin sanotusti Jumalan selän taakse. Pieksämäestä seuraavia junan pysähtymispaikkoja ovat Heinävesi, Vihtari ja Viinijärvi. Anne Sumela väitteli niiden takana Juhani Rekolan ajattelusta.

Harvoja olen arvostanut niin paljon kuin Rekolaa. Tämä pätee sekä hänen elämäntapaansa että ajatteluunsa. Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina hän kasvoi legendaksi. Erityisesti Slussenin sissit tunsivat hänet omakseen, nämä ulkoilmakavereiksi pudonneet ruotsinsuomalaiset miehet. Heidänkin voi sanoa eläneen Jumalan selän takana.

Kirjallisessa tuotannossaan Rekola perehtyi syvällisesti siihen eurooppalaiseen kirjallisuuteen, jonka ihmiskuva liittyy Kierkegaardiin ja Dostojevskiin. Myös se on selkäpuolen maailmaa.

Omasta itsestään Rekola sanoi elämänsä loppupuolella: "Minun elämäni päättyy täydelliseen epäonnistumiseen." Eikä hän esittänyt lausumansa päälle tavanomaisia lievennyksiä.

Sodan aikana rintamalla Rekola oli havainnut, että luoti osui yhtä tarkasti niihin, jotka rukoilivat, kuin niihin, jotka eivät rukoilleet. Rekola ei ymmärtääkseni vähätellyt rukouksen arvoa, vaan tahtoi sanoa vain sen, ettei rukousta pidä käyttää ylimääräisten, itsekkäiden etujen hankkimiseen. Rukoilijalle kuuluvat samat uhkat kuin muillekin ihmisille.

Rekola näki valon myös selkäpuolella. Siitä ovat todisteina Reinhold Schneiderin sanat, jotka hän oli valinnut Schneideria käsitelleen väitöskirjansa motoksi: "... onnettomuuden puvussa kulkee armo varmoin askelin läpi aikojen." 

Anne Sumelan väitöskirjaa voi lukea täältä: 

Taivas avautui ja vuoti kellareihin

Kummityttärelle syntyi viime yönä lapsi. Mielet mullistuivat ja vallat kumoutuivat. Kaikki oli ylösalaisin ja suunnat olivat sekaisin. Maailmaan oli ilmestynyt ihmislapsen mittainen kaide, josta kiinni pitämällä voi kävellä.

Jälkeisenä aamuna Gaza unohtuu eikä Donetskin alueella käydä sotaa. Jäätiköt eivät sula, eikä Golf-virta ole vaarassa kääntyä, ja höpsistä sen valtionvelan kanssa. 

Illalla menen jalkapallopeliin, eikä senkään tuloksella ole niin väliä, sillä taivas on auennut ja vuotanut kammioihin ja kellareihin.

Sanokaa vain, että olen väärässä. Sanokaa, että olen unohtanut suhteellisuudentajun ja hukannut laskutaitoni.

En välitä. 

Tasainen kahdeksikkojen rivi riittää

Asioimastani firmasta soitettiin ja kysyttiin asiakaskokemuksen laatua. Kaikki oli sujunut eriomaisesti. Kanssani asioinut työn vastaanottaja oli osaava, kohtelias ja sopivan huumorintajuinen. Varsinainen työ tehtiin moitteettomasti.

Ongelmakseni tuli arvosanan antaminen asteikolla nollasta kymmeneen. Päässäni vaivasi sellainen taka-ajatus, että täyteen kymppiin tarvittaisiin erityisiä, kuten kakkukahvit tai etukortti, jolla saa seuraavan käyntikerran ilmaiseksi.

Annoin kuitenkin kympin, koska en keksinyt mitään, millä tavoin varsinaisen asian olisi voinut hoitaa paremmin.

Myös hotelleihin pätee se, että ne ansaitsevat täyden kiitoksen palveluistaan, jos hinnan ja laadun suhde ovat kohdallaan. Ei pidä kuvitella, että muutamalla lantilla saa kuninkaallisen sviitin.

Elämässä pätee, että riittävän hyvä on kylliksi. Rippikouluista tehdyt tutkimukset ovat tuottaneet muillekin elämänalueille sovellettavan tuloksen. Kun nuoret ovat arvioineet rippikoulunsa välittämättömästi leirin jälkeen lähelle täyttä kymppiä, muisto on kuitenkin haalistunut muutamassa kuukaudessa. Kuukausia jälkikäteen tehdyissä mittauksissa se on tuntunut vain yhtä hyvältä kuin aikanaan kohtalaisen hyväksi arvioitu leiri, jonka mielikuva on puolestaan kestänyt ajassa tai jota muistot ovat jopa hieman kaunistaneet.

Tätä ajatusta olen koettanut hokea itselleni: Vältä täydellisiä floppeja, sillä ne muistetaan kyllä. Muuten riittää, että teet kahdeksikon suorituksia kerta toisensa jälkeen.

Käsky "Älä tapa" liittyy myös häpäisemiseen

Professori Timo Veijolan tutkimus kymmenen käskyn alkuperäisistä merkityksistä oli kuin jännityskirja. Se avasi radikaalisti uusia näkökulmia ihmisten yhteisiin moraalikysymyksiin. Erityisen tärkeiltä tuntuivat Veijolan huomiot siitä, että vanhempien kunnioitukseen liittyvä käsky oli muiden käskyjen tavoin suunnattu ennen muuta aikuisille ihmisille. Se merkitsi vanhustenhoidollista vaatimusta, jonka mukaan myös nuoruutensa voiman ja hyödyllisyyden kadottaneita ihmisiä on kunnioitettava.

Tärkeitä olivat myös Veijolan havainnot viidennestä käskystä. Hän kirjoitti, että Vanhan testamentin hepreassa oli useita tappamista merkitseviä verbejä, eikä käskyssä käytetty sana ollut niistä lainkaan yleisin.

Niinpä käskyn käyttöalue oli rajattu. Eläinten surmaaminen, abortti, eutanasia, sodassa tappaminen, itsemurha ja kuolemanrangaistus eivät kuuluneet sen piiriin. Verbin rajallinen käyttöalue ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että ne olisi välttämättä hyväksytty. Niihin liittyviä ongelmia käsiteltiin toisaalla. 

Älä tapa -käsky kuului kaikessa suppeudessaan yksilöetiikkaan ja kielsi väkivaltaisesti surmaamasta toista ihmistä oman käden oikeuden nimissä.

Myöhempi rabbiininen tulkintaperinne on liittänyt toisen ihmisen häpäisemisen nimenomaan tähän viidenteen käskyyn. Jos toista ihmistä häpäisee julkisesti, syyllistyy verenvuodatukseen, koska silloin ihminen kalpenee ja veri katoaa hänen kasvoiltaan.

Miten kävi nuoruuden kirjarakkauksille?

Olohuoneessamme on lapsuudenkotini peruja oleva arkku. Sen sisältä löytyvän Papillonin luin kymmenen iässä. Vieläkö se säväyttäisi?- Ehkäpä.

Samoihin aikoihin tutuksi tulleen Monte Christon kreivin olen lukenut aikuisena myös aikuisena. Siinä oli yhä jotain kiehtovaa. Miehelle tehtiin vääryyttä, mutta yllättävä rikastumisensa jälkeen hän palasi kostamaan. Hän teki mitä teki ja purjehtii pois. Mitäs tähän olisi lisäämistä? 

Kaikki nuoruuden kirjarakkaudet eivät ole toimineet. Hermann Hessen Arosusi jäi uusintakierroksella kahdeksaankymmeneen sivuun. Se on hyvä kirja mutta vain nuorelle ihmiselle. Saman kirjailijan Lasihelmipeli teki lukion loppuaikoina vaikutuksen, mutta nykyään en jaksaisi sitä sivuakaan. 

Tänä vuonna olen testannut Niko Kazantzakiksen Pyhää köyhyyttä, joka on romaani Franciscus Assisilaisesta. Nykyisetkin ajatukseni vaurastumisen ja varallisuuden turmiollisuudesta johtuvat osin häneltä. Jaksoin lukea Pyhän köyhyyden loppuun, mutta kirjana se ei puhutellut. Aika ei ollut enää sopiva.

Franz Kafka on kestänyt suosiossani. 

Musiikki on säilynyt kirjoja paremmin. Kun Neil Youngin After the Gold Rush lähtee soimaan, tuntuu samalta kuin aivan alussa.

Viisi ehdotustani rauhan palkinnon saajiksi

Minua ei pyydetä raateihin. Niinpä rupesin itse raadiksi ja valitsin ehdokkaat rauhan palkinnon saajiksi. Listani nimet ovat aakkosjärjestyksessä:

Eva Biaudet, kansanedustaja. Yksinäisyyttä pelkäämättä Biaudet yrittää säilyttää politiikan realiteettien keskellä johdonmukaisuuden ja rehellisyyden rippeet. Kavereita ei näytä olevan oikein missään.
Marcelo Bielsa, jalkapallovalmentaja. Bielsan joukkue Leeds United pelasi viimeisiä otteluitaan noususta Valioliigaan. Leeds teki Aston Villaa vastaan epäreilun maalin, jonka jälkeen Bielsa määräsi pelaajansa päästämään tahallisen hyvitysmaalin. Sen mukana Leedsin nousu jäi haaveeksi.
Harri Henttinen, naapuriseurakunnan pappi. Vierastan meikkaavan ja värikkäitä vaatteita suosivan Henttisen pukeutumistyyliä. En innostu hänen puheistaan, sillä olen katsomuksiltani paljon karumpi ja harmaampi. Silti Henttinen ansaitsee kunnioitukseni. Hän on rohkea ihminen, joka tulee merkillisesti toimeen muidenkin kuin kaltaistensa kanssa.
Geir Lippestad, asianajaja. Lippestadia arvosteltiin ankarasti, kun hän suostui 77 ihmistä surmanneen Anders Breivikin asianajajaksi. Hän onnistui kuitenkin vakuuttamaan suuren yleisön siitä, että näin tehdessään hän parhaiten kunnioitti norjalaista oikeusvaltiota, jossa jokainen ihminen tulee asiallisesti tuomituksi. (Tarkemmin tässä blogissani.)
Jenni Vartiainen, muusikko. Vartiaisen Missä muruseni on? on niin herkkä ja kaunis rakkauslaulu, että sen kuultuaan ei voi lähteä ammuskelemaan tai ilkeilemään.

Minullakin on lapsuuden trauma

Jokaisessa merkittävässä elämäntarinassa on omat traumansa. Niinpä poikkean henkilökohtaisia paljastuksia karttelevasta linjastani ja kerron lapsuuteni kipeästä hetkestä.

Vuonna 1968 englantilainen Manchester United ja portugalilainen Benfica olivat selviytyneet Euroopan Cupin finaaliin, joka vastasi nykyistä Mestareiden liigan loppuottelua.

Kentällä vilisi ajan supertähtiä. Benfican suuri nimi oli Mosambikissa paljain jaloin pelaamisen aloittanut Eusébio, joka oli voittanut edellisten MM-kisojen maalikuninkuuden ja valittu turnauksen parhaaksi pelaajaksi.

Manchesterissa pelasi Bobby Charlton, joka on hyvä ehdokas kaikkien aikojen parhaaksi englantilaispelaajaksi. Juuri vuonna 1968 hänet valittiin Euroopan toiseksi parhaaksi. Voiton vei hänen seurakaverinsa George Best, joka tunnettiin pallotaituruutensa lisäksi riehakkaasta yöelämästä. Häntä kutsuttiinkin viidenneksi beatleksi.

Tulossa oli suuri spektaakkeli, joka lopulta ei pettänyt odotuksia. Varsinaisen peliajan jälkeen tilanne oli tasan, mutta jatkoajalla manchesterilaiset tekivät yhdeksässä minuutissa kolme maalia.

Pelin piti alkaa iltakymmeneltä. Äiti kuitenkin kielsi katsomasta, koska yöuni jäisi liian lyhyeksi enkä jaksaisi herätä aamulla kouluun.

Vesi kuuluu kaikille

Ajatus siitä, että joku voisi omistaa vesivarat on outo. Yhtä kummallinen olisi ajatus siitä, että joku voisi hankkia omakseen hengitysilman - vaikkapa vain vähemmistöosuuden siitä.

Niinpä muistan erinomaisesti espanjalaisen filmin Sade kuuluu meille. Se on elokuva elokuvan tekemisestä. Innokas eurooppalainen ohjaaja oli valinnut aiheekseen Kolumbuksen ja sen, kuinka espanjalaisvalloittajat ovat sortaneet alkuperäisväestöä. Tarinassa kuvaukset sijoitettiin kustannussyistä Boliviaan, koska siellä saatettiin palkata avustajiksi köyhiä intiaaneja muutaman dollarin päiväpalkalla. 

Elokuvan tekeminen häiriintyi, kun kuvauspaikalla Cochabambassa intiaanit olivatkin kapinassa. Vesilaitos oli yksityistetty, eikä heillä ollut enää varaa veteen. Tältä osin Sade kuuluu meille perustuu vuoden 2000 historiallisiin tapahtumiin.

Kertomuksen varsinainen jännite syntyi siitä, että tärkeässä elokuvaroolissa ollut intiaani oli aktiivisesti mukana myös vesikapinassa. Ohjaajaa kiinnosti ennen muuta vain hänen oma filminsä. Niinpä hän vaati, ettei tämä intiaani osallistuisi mihinkään, mikä voisi vaarantaa elokuvan valmistumisen.

Oltiin uudessa asetelmassa. Äkkiä elokuvan tekijät olivat osa sitä ongelmaa, jota he olivat tulleet kuvaamaan.

Icíar Bollaínin elokuva Sade kuuluu meille kertoo intiaanien vesikapinasta.

Örkenyn Minuuttinovelleja

Unkarilaisen kirjailijan István Örkényn kirja Minuuttinovelleja sopii ihmiselle, jonka aika on pieninä palasina maailmalla. Teoksen sisältönä lyhyitä kertomuksia, jotka ehtii lukemaan suunnilleen minuutissa, kun keittää löysiä kananmunia tai puhelinnumero tyyttää varattua.

Esimerkistä käyköön Örkenyn novelli Vapahtaja. Se kertoo kirjailijasta, joka oli saanut yöllä näytelmänsä valmiiksi. Hän keitti aamukahvin, käveli alas rantaan ja etsii käsiinsä soutajan. Hän pyysi soutajaa viemään hänet vesille.

Niin mentiin Unkarin suurimmalle järvelle Balatonille. Hetken kuluttua kirjailija kysyi soutajalta, vieläkö ranta oli näkyvissä. Ja olihan se. Kyllä ranta näkyi vielä. Ei muuta kuin soudettiin lisää. Pysähdyttiin ja kirjailija kysyi taas samaa, mutta ranta oli yhä näkyvissä. Kolmannella kerralla ei enää ollut, ja niin pysähdyttiin.

Sitten tulee novellin loppu. Se menee näin: 
"Kirjailija potkaisi sandaalit jalastaan ja nousi seisomaan."
- Vetäkääpä airot sisään, hän sanoi. - Yritän hieman kävellä vetten päällä.

Ja mikä oli tarinan opetus? En minä tiedä. Hyvistä kirjoista harvoin tietää. Sitä jää vain miettimään.

Yhdestä huitaisusta tuli neljätoista vuotta

Muiden Helsingin Sörkan kavereidensa kanssa Henri vietiin sotaa pakoon jonnekin Keski-Suomeen. Heitä syytettiin aina, kun jotain oli sattunut. Oli huonot lähtökohdat tai korttipelin kielellä huono käsi.

"Mutta ehkä kaikki johtui vain siitä että...", Henri sanoi, "kerran oltiin ulkona ja tuli riitaa, tytöistä ehkä. En tarkoittanut. Satuin vain huitaisemaan, mutta kaveri horjahti ja löi päänsä pyörätelineeseen ja siihen kuoli."

Ensikertalainen pääsi lyhyellä tuomiolla, mutta siitä tuli silti pitkä reissu. Henri lusi neljätoista vuotta. Se ei sopeutunut vankilaan, karkasi, joutui kiinni, karkasi ja joutui kiinni ja lopulta millään ei ollut väliä. Vaikka olisivat pitäneet siellä kuolemaan saakka ja pikkuisen yli. 

Kun se lopulta yli kolmekymppisenä miehenä pääsi siviiliin, maailma oli vieras paikka. Ei tiennyt miten avataan pankkitili tai pyydetään naista tanssiin.

Kun minä tulin tuntemaan Henriä, se oli jo vanha mies. Muistan, kuinka joku oli pyytänyt sitä lapsiaan kaitsemaan ja niistä se tykkäsi. Poliisiradiota se kuunteli salaa. Se oli sen harrastus.

Lopulta tuli syöpä. Maha oli turvoksissa niin kuin sisällä olisi ollut kukkakaali, kivestä tehty. Olin sen luona sairaalassa ja se pyysi käymään pankkiasioillaan, ja niin kävin nostamassa sille seitsemänsataa. Se oli hänen saaliinsa elämältä. Vielä oli sairaalaan pyjama ja putkisukat, jotka eivät pysyneet jaloissa.

Sairaus tykkää että siitä puhutaan

Sairaus tykkää, että siitä puhutaan. Se intoutuu kasvamaan, kun se huomataan. Kun pidät sitä esillä, se valtaa mielesi ja siitä tulee elämäsi keskus. Se määrittää, mikä on suotavaa ja mikä on haitaksi. Se rajaa sinulle kuuluvat elinalueet ja kertoo, että kaikki vähänkin epäterveellinen on sairaudelle hyväksi, se on vihollisen maata, jonne ei pidä mennä. Se on elämäsi päätähti sinun itsesi sijasta. Se on näköisesi kaksoisolento, joka vie sinulta paikkasi.

Kun jaat auliisti diagnoosia ja tilannearviota, tuttavasi alkavat nähdä sinut sairautesi oirekimppuna. He eivät enää kysy, mitä sinulle kuuluu vaan miten sinä voit. Olet ennen muuta sairautesi, tai ainakin sairaus on ulkoasusi, joka on ainoa mikä sinussa kiinnostaa. Ei haittaa, jos lääkäri ei muista nimeäsi, sillä he voivat palavereissaan viitata sinuun sairautesi mukaan.

Jos olet tavallinen tallaaja, joka olisi halunnut olla enemmän, sairaus tekee sinusta erityisen. Siitä voi puhua niin kuin sotamuistoista, perheen koirasta tai vesivahingosta. Se takaa, että kerrankin kelpaat puheenaiheeksi. Saat lohtua ja sinua säälitään. Vaivojasi voivotellaan.

Jos taas satut olemaan unohdettu julkkis, pääset vielä kerran etusivuille. Saat kertoa tarinasi ja nousta puheenaiheeksi unohdettujen iskelmätähtien kaatopaikalta. Ehkä vanhoista levyistäsi otetaan uusintapainos ja joku laulaa sinua karaokessa.

Taistelu kaupungilla

Osuin kaupungilla käydessäni silminnäkijäksi. Erään baarin edessä oli noin viidentoista ikäinen tyttö koiransa kanssa. Hän väitteli vieressään olleen äitinsä kanssa. Koira rimpuili ja olisi ollut menossa johonkin, kotiin kai. 

Ihmisiä kulki ohi, ja liikennevalot näyttivät punaista ja vihreää, punaista ja vihreää. Ne ehtivät vaihtua taistelun aikana monta kertaa.

Koira tempoi, tyttö tarttui äitinsä takin hihasta kiinni ja huusi. Äiti kiskoi baarin ovea auki, ja tyttö kielsi vielä kovempaa: "Äiti, älä mene sinne, äiti, äiti, älä mene!"

Minun aikani tuli täyteen. Sivullisten perhedraamaa voi seuraa vain kohtuullisen ajan. Varmaan joku asiantuntija olisi tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä en tiennyt.

Käännyin pois ja lakkasin katsomasta näytelmää. Viimeistään kadun kulman takana äänet hiljenivät. Liikennevalot näyttivät punaista ja vihreää, punaista ja vihreää.

Äiti, kissa ja lapset keittiössä

Joitakin taidenäyttelyitä ei voi niiden synkkyyden takia suositella ainakaan mielenterveyskuntoutujille. Maailma itsessään on riittävän ahdistava. Toisaalta minua ei miellytä sellainenkaan taide, joka on todellisuuspakoa ja jonka ongelmattomaan kauneuteen ei voi uskoa.

Monesti ääripäiden väliin osuu naivismiksi nimetty kuvataiteen suunta. Alkuaan suhtauduin siihen ennakkoluuloisesti. Luulin naivismin olevan sitä, että aikuiset ihmiset rupeavat piirtämään ja maalaamaan kuin lapset ja nimittävät sitten osaamattomuuttaan taiteeksi. On myös laadutonta naivismia, mutta on myös sellaista, joka herättelee katsojaa sekä ajatusten että tunteiden tasolla.

Yksi suosikkejani on Brasiliasta kotoisin oleva mutta Suomessa asuva ja työskentelevä Luciana Mariano. Hän tallentaa värikkäisiin ja kauniisiin teoksiinsa arkisia tilanteita, joissa jokaisessa on jokin ajatus. Marianon teokset osoittavat, että kuvissa voi olla myös huumoria ilman, että ne muuttuisivat pilapiirroksiksi.

Suomessa asuvan Luciana Marianon tuotantoa.

Modernia taidetta hämmästelemässä

Kokemukseni nykytaiteesta ovat kahtalaisia. Monet teokset eivät kosketa mitenkään tai saavat tuntemaan, että olen hölmö, kun minut on saatu tölläämään tällaista. Toisaalta on teoksia, jotka jäävät positiivisesti mieleen ja tuottavat oivalluksia.

Loppukesästä törmäsin Helsingin Kiasmassa teokseen, jonka nimi oli Babel. Nimi viittasi Raamatun kertomukseen, jossa ihmiset rakensivat taivaaseen saakka yltävää tornia. Siitä tuohtuneena Jumala päätti sekoittaa ihmisten kielet niin, että kaikki ihmiset eivät enää ymmärtäneet toistensa kieltä.

Kiasman Babel koostui neljä metriä korkeasta tornista, johon oli koottu vanhoja radioita. Ne oli viritetty toistamaan lähetyksiä eri kanavilta. Kielten ja äänten sekamelska oli niin kuin tämä meidän aikamme. Tunteita syntyi myös siitä, että pinossa näki monia radiomalleja, jotka ovat tuttuja omasta menneisyydestäni.

Toisenlainen kokemus oli New Yorkin Modernin taiteen museossa, jossa olin vanhan kaverini kanssa. Sinne oli tuotu esille jonkinlainen palkki, jossa en onnistunut näkemään taiteellisia arvoja enkä muutakaan osaamista.

Sanoin: "Tällä kertaa minun on pakko käyttää kulunutta sanontaa, että tuon minäkin olisin osannut tehdä."

Minulla oli niin sanotusti jauhot suussa, kun kaverillani oli vastaus valmiina: "Varmaan osaisit tehdä, mutta osaisitko tuoda sen tänne?"

Radioista rakennettu neljän metrin korkuinen Baabelin torni.

Säästä puhuminen on nostettava ansaitsemaansa arvoon

Säätila on turhaan vähätelty puheenaihe. Se pitäisi nostaa siihen arvoon, joka sille kuuluu.

Säätila vaikuttaa kaikkeen tekemiseemme. Juuri se ratkaisee, onko luonnollisempaa lähteä uimaan vai hiihtämään. Niinpä se kuuluu keskusteluaiheena normaaliin aamiaispöytään ilman, että siinä olisi mitään teennäistä tai väkinäistä.

Säästä puhumalla voi helposti viritellä keskustelua ulkomaalaisen kanssa, koska jokaisessa maassa on ilmasto. Kakkoshyvänä puheenaiheena heidän kanssaan tulee jalkapallo. Sitä pelataan kaikkialla, ja jos joku ei satu sitä ymmärtämään, se on kapeakatseisuudessaan huomiota ansaitseva seikka.

Säätila on myös sopivan neutraali aihe. Ventovieraan kanssahan ei voi aloittaa siitä, miten hänellä sujuu puolisonsa kanssa. Kaikki ovat tasa-arvoisia mielipiteidensä kanssa. Joku pitää auringosta, joku toinen pilvipoudasta, ja molemmat ovat yhtä oikeassa. Toisaalta säätilasta voi näppärästi edetä ilmastokysymyksiin, ja äkkiä ollaan elämäntapamme ja tulevaisuutemme peruskysymyksissä.

Ilmoista puhuminen on tervehtimistä seuraava askel tutustumisen tiellä. Se on hienovarainen vihje siitä, että voisimme tutustua enemmän.

Toisaalta säätilat ja vuodenaikojen vaihtelut voivat tuottaa latteuksien latteutta. Kun näen jonkin kirjoittavan kolumnissaan tai blogissaan säästä tai syksyn tulemisesta, välttämätön johtopäätökseni on: et sitten mitään muuta keksinyt.

Räikkösen ja Litmasen autot

Kun nuori urheilija tekee ensimmäisen rahakkaan ammattilaissopimuksensa, hän menee ensimmäisenä autokauppaan ja ostaa sieltä unelmiensa pelin miettimättä kovin paljon edes sitä, sopiiko se hänen käyttötarkoituksiinsa. Merkiksi kelpaavat Ferrarit, Maseratit, Porschet ja sellaiset.

Kun pelivuosia ja varallisuutta karttuu, talliin tulee vaihtoehtoja. Teemu Selänteellä on kotonaan Kaliforniassa 25 auton kokoelma.

Jotkut ajattelevat hieman toisin. Ajaxin vuosinaan Jari Litmanen ajoi Opel Corsalla: "Se oli pieni ja näppärä, ja se oli nopea moottoritiellä. Kotoa lentokentälle siihen sai kaikki ihmiset ja laukut, ja se oli helppo parkkeerata kaupungilla." Viime aikoina Litmasen on nähty ajavan Rättäriä vanhassa kotikaupungissaan Lahdessa.

Kimi Räikkönen puolestaan sanoi suosikkiautokseen Volkswagen Caddyn: "Sinne voi laittaa paljon tavaroita. Sen voi jättää minne tahansa. Jos joku naarmuttaa sitä, niin ei haittaa. Kukaan ei katsele sitä tai huomaa." 

Kimi Räikkösen suosikkiauto Volkswagen Caddy.

Selkäpuolella ja kasvopuolella on eroa

Tiettyyn aikaan viikosta ei ole yhdentekevää, käveleekö Tampereen Aleksanterin kirkon viereisen puistikon halki ylämäkeen vai alamäkeen.

Alamäkeen kävellessä näkee vain ihmisten selät, mutta toisin päin kulkiessa vastassa ovat ruoka-apua jonottavien ihmisten kasvot. Silloin ei tiedä, miten päin asettelisi omat silmänsä.

Jo kasvojen kohtaaminen muuttaa asennoitumisen. Ihminen ei olekaan vain yhteiskunnallinen kuluerä tai tuloksen tekijä. Hän on ihminen, persoona.

Lähikuvassa menee vielä vaikeammaksi. Näkemys muuttuu, jos tuntee ihmisen nimeltä tai on joskus käynyt hänen kanssaan samaa koulua, pelannut joukkueessa tai kävellyt yhtä matkaa kotiin.

Korotetaan panoksia: Suorastaan uskonnollinen ahdistus iskee päälle, kun muistelee kirkon pihassa Kristuksen sanoja, että minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet minulle. On vaikea olla ajattelematta, olisiko meidän sunnuntailounaallemme mahdollista kattaa yksi lautanen lisää.

Tuore aviomies vaimonsa ilona

Älypäät tempaisevat esiin outoja Vanhan testamentin kohtia ja sanovat, että katsopas kuinka järjetöntä tuokin on: ei muka saisi pukeutua vaatteeseen, joka on kudottu kahdesta erilaisesta langasta.

Kun asioita vähän tuntee, vastaus on helppo. Jo vuonna 49 jKr. varhaiset kristityt julistivat olevansa vapaita Vanhan testamentin rituaalilaeista. 

Tämä on selkeä ratkaisu, mutta kaikkea hyvää ei kuitenkaan pidä heittää sen mukana pois. Mooseksen kirjoissa on paljon viisasta ja hellyttävän kaunista, jonka soisin edelleen otettavan todesta (esim. viides kirja ja luku 24).

Mainittakoon vaikkapa nämä ajatukset:
- Jos mies on vastikään mennyt naimisiin, hänen ei tarvitse lähteä sotaan eikä häntä saa kutsua muuhunkaan palvelukseen. Hän saa vuoden ajan olla vapaa ja pysyä kotona vaimonsa ilona. 
- Kukaan ei saa ottaa lainan pantiksi jauhinkiviä, ei edes päällimmäistä kiveä, sillä niiden varassa on toisen ihmisen henki. 

Varastamisen kysymykset saavat puolestaan uutta sävyä, kun saa lukea, että lähimmäisensä viinitarhasta saa syödä rypäleitä nälkäänsä, kunhan ei rupea keräämään niitä marjaämpäriin.

Huumeita kirkon kellarista

Mieltäni on jäänyt hiertämään vanha lehtijuttu, jossa kerrottiin kuinka erään hollantilaisen kirkon kellarissa myytiin heroiinia ja kokaiinia.

Kun suostuin lukemaan otsikon alta varsinaisen tekstin, en osannut paheksua. Joskus ihmisyydessä mennään niin pohjalle, että tavanomainen hyvä ei enää riitä. 

Kirkko oli valinnut kolme luotettavina pitämäänsä huumediileriä, jotka saivat monopolin käydä huumekauppaa kirkon kellarissa. Poliisi tiesi käytännöstä, mutta katsoi sitä sormien läpi, koska se oli rauhoittanut lähitienoota.

Tavoitteena oli pitää narkomaanit poissa rikoksista. He myivät kirkon Straat-lehteä, jonka myyntituloilla he saattoivat ostaa puhtaita huumeita. 

"Tämä kirkossa myytävä kama on puhtainta mitä voi saada. Kadulta kun ostaa, ei voi koskaan olla varma aineesta", kertoi haasteltu käyttäjä.

"En sanoisi tätä käytäntöä menestykseksi", tunnusti kirkon koordinaattori. "Ollaan selkä seinää vasten ja tehdään mitä voidaan. Ongelma on maailmanlaajuinen. Tuskin saamme koskaan vastausta siihen, mikä olisi paras ratkaisu huumeongelmaan."

Komentelevalla äidillä oli ehkä syynsä

Tampereen junassa osuin vaunuun, jossa oli varattu tilaa lastenvaunuille ja pyörätuolille. Niille sijoille asettui nuorehko nainen kolmen lapsen kanssa, joista kaksi hän pani istumaan läheisille normipaikoille. Nollavuotiaansa kanssa hän jäi vaunujen viereen. Keskimmäinen lapsista oli ehkä kahden ikäinen ja vanhin kenties neljän.

Olin päivästä väsynyt, ja olisin suosinut hiljaisuutta, mutta yksi lapsista vikisi koko matkan. Enimmin minua häiritsivät äidin kovaääniset ja tehottomiksi jääneet torumiset. Lapset kitisevät kun ovat kitistäkseen, mutta aikuinen voi säätää äänenkäyttöään.

Äidiltä olivat kasvatuskeinot vähissä. Tuumin, että kertoisipa joku hänelle muistakin lasten hallintakeinoista kuin äänekkäästä komentamisesta ja hyvin äänekkäästä komentamisesta.

Sitten muistin jotain kokonaan muuta.

Mieleen tulivat Markku Envallin sanat. Ne osuivat kuin kirves, joka halkaisee jään. Ne iskivät kuin Jumalan Sana: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

Muistamattomat kännipäät tuomiolla

Viikonloppuna tapasin muutamaa siilinjärveläistä siitä Kuopion naapurista. Olenhan minäkin siellä ollut ja vieläpä kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla yövyin, ja ensimmäinen kertani oli käräjillä.

En ollut syytettynä enkä edes todistajana. Olin vain saattamassa muuatta miestä, joka oli ollut osallisena puukotusjutussa.

Känniremmi oli ollut koolla. Kukaan ei osannut kertoa vakuuttavasti, mitä oli tapahtunut, ja luultavasti kukaan ei oikein muistanutkaan. Lopputulos oli kuitenkin selvä. Jotakuta oli tuikattu puukolla niin pahasti, että hengen lähtö oli lähellä. 

Tuomaria kävi sääliksi. Joku piti tuomita, mutta täysin pitäviä todisteita tai perusteluita ei ollut.

Minulle syntyi vaikutelma, että oli kuitenkin päätetty tuomita joku. Sillä tavoin päästiin vähimmällä, ja niin yksi paikalla ollut arvottiin puukkomieheksi. Hänelle lätkäistiin lyhyehkö vankilatuomio.

Kaikki tuntuivat olevan kohtalaisen tyytyväisiä juopporemmiä ja tuomittua myöten, kun saatiin tapaus jaloissa pyörimästä. Mitä sitä enempää murehtimaan. Tällä kertaa minä ja toisella kertaa joku toinen.

Lakituvasta poistuessani käsitin, miksi kreikkalaisen oikeuden jumalattaren silmät oli sidottu.

Pyöräurheilija Saikansalo

Vanhan kirjallisuuden päivillä tein hinta–laatu-suhteella mitaten parhaan ostokseni ikiaikoihin, kun löysin Pentti Haanpään kymmenosaisen Kootut teokset. Hintaa oli kaksi euroa kappale. Kirjat olivat siistejä ja hyväkuntoisia, mutta nykymuodin mukaisia värikansia niissä ei ollut. Minä hankin kirjat kuitenkin lukemista varten. Kuvia voin katsella jossain toisaalla.

Haanpäätä ei ole täysin unohdettu. Hänen tekstiään on sovitettu elokuviksi ja näytelmiksi. Joku voi muistaa vaikkapa TV-elokuvan Pyöräurheilija Saikansalo. Se kertoo urheilijasta, joka sitoi pyöränsä köysillä saunan kattoon ja aloitti armottoman harjoittelun. Saikansalo polki kiukaan yllä riippunutta pyöräänsä, ja hänen kaverinsa heitteli alhaalta löylyä. Hän hikoili katonrajassa tuntikausia, kunnes hän lopulta putosi saunan lattialle ja ryntäsi sieltä piehtaroimaan lumihankeen. 

Haanpään novellit ovat tukkikämppien ja jätkämiesten kirjallisuutta. Hän vähät välittää draaman kaarista ja muista taiteellisuuksista. Hän vain kertoo juttuja. Niistä monet ovat epäilemättä syntyneet tupailloissa, joiden tarinan iskentää televisio ei ollut pilannut. 

Jos Haanpäästä haluaa nopean otoksen, voi ottaa luettavakseen kokoelman Jutut. Siinä on esimerkiksi tarina Amerikan kävijästä, joka kotiin palattuaan kuittasi matkansa moninaiset vaiheet toteamalla, että "oli ollut joutavan jäljillä".

Oma ostokseni oli kanneltaan apeampi kuin tämä, mutta oleellista onkin teksti.

Aikalaiset liioittelevat oman aikansa merkitystä

Ihminen liioittelee aina omaa aikaansa. Hän uskoo sen menetysten, menestysten ja käännekohtien olevan merkittävämpiä kuin ne oikeasti ovatkaan. Kun historiaa katselee, ne kaikki eivät välttämättä ole niin poikkeuksellisia kuin omassa pienessä päässään kuvittelee.

Olen lukenut Heikki Ylikankaan kirjan Aikansa rikos. Se avaa näkymiä keskiajan maailmaan. Sen ajan rikoskäytäntöjä lukiessa paljastuu, että oikeudenkäytössä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Vaihtoehtoina olivat lähinnä oman käden oikeus ja kuolemanrangaistus. Jonkin verran määrättiin sakkoja ja korvauksia, mutta niiden tehoa haittasi ratkaisevasti perintäkeinojen niukkuus. Tuomittu jätti liian usein vain maksamatta.

Taposta ja murhasta selvisi usein sillä, että onnistui pakenemaan paikalta. Useita vuosia maanpaossa ollut tappaja saattoi kotiin palatessaan hyvinkin päästä sopimukseen omaisten kanssa kohtuullisista korvauksista, ja asiasta selvisi sillä. Murhamies saattoi päästä kunniallisiin asemiin ja oli jopa istumassa käräjiä. Varkaiden kohtalo oli tyly murhamiehiin nähden. Melko pienistäkin rikoksista joutui hirtettäväksi.

Sotaväkeen otot olivat alituinen pelon aihe. Joku surmasi mieluummin itsensä kuin lähti käymään kruunun sotia kauas Eurooppaan. Sai kuolla edes kotona. Joskus samasta talosta kutsuttiin väkeen montakin poikaa. Asialla käytiin kauppaa. Vallitsevaksi hinnaksi tuli maatalon hinta. Sen verran oltiin valmiita maksamaan siitä hyvästä, ettei joutunut kruunun sotamieheksi kaukaisille maille.

Kylähulluja, mediapersoonia ja Riukulehto

Minulle sana kylähullu ei lainkaan viittaa mielenterveyden ongelmiin, vaan yhdenmukaisuuden paineita purkavaan poikkeusihmiseen. Hän saa nauramaan ja epäilemään virallisia istumajärjestyksiä. Hän tuottaa aineistoa niille, joiden moraalitaju vaatii ravinnokseen paheksumisen kohteita. 

Kylähullut voivat sanoa totuuden silloin, kun toden puhuminen sallitaan vain heille.

Vanhassa maalaisyhteisössä oli aina kylähullunsa. Silloin ei ollut laitoksia, joihin heidät olisi voitu toimittaa. Niinpä heitä oli vain siedettävä. Olemassaolollaan he tarjosivat liikkumatilaa muillekin.

Vanhalla Venäjällä puhuttiin Kristuksen tähden houkista. Poikkeavuudessaan he muistuttivat elämän vaietuista puolista, kun tsaari ja kirkko valvoivat tarkasti sanomisen rajoja. 

Monet nykyajan mediapersoonat toimittavat kylähullun virkaa. Yksi heistä oli jämsäläinen Arto Riukulehto, jonka puolivirallisesta asemasta todistaa se, että hänen kuolemansa noteerattiin sekä sanomalehdissä että Ylellä.

Riukulehto tunnettiin siitä, että hän aina järjesti itsensä television urheilulähetysten kuviin. Hänen erityisesti suosimansa paikka oli keihäänheiton vauhdinottoradan takana. Kyse ei ollut ainoastaan hänen pettämättömästä kameravaistostaan, vaan myös siitä, että tutut kuvaajat poimivat hänet aina mukaan. 

Mistä lapset tulevat? Vaihtoehtoinen vastaus

Vanhempainilloissa olen kertonut englantilaisen kirjailijan Graham Swiftin romaanista Veden maa. Se osoittaa, että kaikessa täsmällisyydessään luonnontieteet eivät tavoita elämän perimmäisiä merkityksiä. Syvyyteen tarvitaan taiteellista tai uskonnollista ilmaisua tai niiden yhdistelmää. 

Olen aloittanut ajatuskulkuni perinteisestä kysymyksestä: "Mistä lapset tulevat?" Vastauksissa yleensä viitataan biologian suuntaan. 

Swift kulkee toista tietä. Hän kuvaa keskustelun, jonka isä kävi hieman kehitysvammaisen poikansa kanssa. Poika oli jo fyysisesti aika mies, mutta hänelle eivät asiat olleet niin sanotusti selviä. Niinpä hän kysyi syntymisen ihmettä isältään, ja tämä vastasi: "Lapset tulevat... rakkaudesta."

Mielestäni Swiftin vastaus on puhutellut vanhempia. Se tuntuu osuvan myös heidän lapsiinsa. Kerran kysyin rippikouluryhmältä, olivatko he kuulleet Swiftin teoriasta. Kahdeksan peruskouluvuotensa jälkeen he sanoivat, että tällaisesta mahdollisuudesta ei ollut koulussa lainkaan puhuttu. 

Arvaan mahdolliset vastaväitteet, jotka heräävät juttuni äärellä: mainitaan ei-toivotut raskaudet ja laiminlyödyt lapset. Myös Swift on kirjassaan selvillä elämän raadollisesta puolesta. 

Mutta sittenkin: Jospa romaanin isä on kaikesta huolimatta oikeassa. Jospa useimmat lapset syntyvät maailmaan toivottuina tai vähintään sallittuina ja jonkinlaisen rakkauden hetken jälkeen. Jospa liki lapsi tulee maailmaan jonkun rakastamana ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jospa hän on rakastettu vähintään syntymänsä hetkellä ja maailmankaikkeuden uusimpana ihmisenä. - Olisihan sekin jo paljon.

Kaatumisen taito

Onpa kyseessä ollut jalkapallo- tai jääkiekkomaalivahti, kaikki jututtamani ovat olleet samaa mieltä siitä, että heidän pelipaikkansa tärkeimpiä ominaisuuksia on koota itsensä lirautuksen jälkeen. Kaikilta pääsee joskus helppo, mutta parhaat eivät romahda siihen.

 Periaate toimii muuallakin kuin joukkuelajeissa. 

Tapasin parikymppistä nuorta naista, joka kertoi löytäneensä poikaystävän. Tämä oli ammattiurheilija hieman harvinaisemmasta lajista, pikaluistelusta. Nainen kertoi itsekin kokeilleensa luistelua. Hän selitti sen tekniikkaa, mutten ymmärtänyt selityksestä kovinkaan paljon, sillä pikaluistelu on minulle liian vieras laji. Hän sanoi, ettei se ole hänenkään omansa, mutta sen sijaan hän sanoi olevansa parempi rullaluistelussa. Hän jopa opettaa sitä jossain seurassa. 

Tässä vaiheessa havahduin. Mieleeni tuli kysymys, jonka vastaus oikeasti kiinnosti minua. Kysyin häneltä, mitä hän ensimmäiseksi opettaa kun joku tulee alkeiskurssille. 

Sain kuulla, että ennen kuin ketään opetetaan luistelemaan, hänet on opetettava kaatumaan. Se on kaikkein ensimmäinen taito: ensin  polvilleen, sitten kyynärvarsien ja sitten kämmenten varaan. Ja kun on opittu kaatumaan, sen jälkeen opitaan jarruttamaan, ja vasta sitten voi oppia jotain eteenpäin menemistä eli niin sanottua varsinaista asiaa.

Ruotsissa torpataan tytärtään vihille saattelevaa isää

Ruotsin kirkossa väitellään siitä, saako morsiamen isä saatella tyttärensä vihille. Länsinaapureiden puhdasoppisuudessa on sikäli itua, että saattaminen voi viitata vanhaan miesvaltaiseen kulttuuriin, jossa nainen oli omaisuutta, ensin isänsä ja sitten miehensä. 

Ruotsalaiset taitavat kuitenkin mennä oikeaoppisuudessaan liian pitkälle. Ehkä symbolisella eleellä tarkoitetaan nykyään jotain muuta. Voihan saattaminen kertoa vaikkapa siitä, että morsiamen tärkein mies on vaihtunut tai on vaihtumassa.

Toisin kuin luullaan, saattaminen ei ole ikiaikainen, katkeamaton perinne. Nykymuodossaan sitä alkoi esiintyä Tampereen korkeudella vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen. Ilmeisesti vanhassa, skandinaavisessa perinteessä pari on tullut alttarille kahdestaan.

Saattelijoita on ollut monenlaisia. Olen nähnyt vaihtoehdoista melkeinpä kaikki, mutten sentään edellistä poikaystävää. Mihinkään täysin sietämättömään ideaan en ole törmännyt, ja mielestäni pari saa päättää tällaiset asiat itse. Voin pappina ehdotella tai enimmillään vähän toppuutella, mutta siihen se on jäänyt ja saa jäädä.

Italialais–suomalaisissa häissä sulhasen äiti talutti poikansa alttarille. Minulle vakuutettiin, että kyseessä oli italialainen tapa. En vieläkään tiedä, uskoisinko. Sain kuitenkin jalkapallomieheltä muistoksi AS Roman huivin.

Vielä on tärkeää muistaa, että vihkimisen voi toteuttaa kirkollisesti myös äärimmäisen yksinkertaisella tavalla ilman kaikkia koukeroita. Siitäkin olen joskus kertonut.

Nasujaisten ja nahkiaisten ei pitäisi kuulua tähän aikaan

Jotkut Helsingin lukiolaiset ovat taas viettäneet nasujaisia, joissa uudet tulijat käsitellään ylempiluokkalaisten määräämillä tavoilla. Tiettävästi Tampereella tai Turussa tällainen perinne on jätetty 1900-luvulle.

Järvenpäässä lukioni aloittamiseen ei liittynyt erityisiä rituaaleja. Toisin oli, kun silloisen järjestelmän mukaisesti aloitimme neljän kouluvuoden jälkeen ensimmäistä luokkaa uudessa koulussa. Puhuttiin nahkiaisista.

Eräänä syyskuun päivänä poikien piti tulla kouluun hameeseen pukeutuneina, tyttöjen vaatetusta en muista. Yhdentoista iässä emme osanneet suhtautua määräykseen ja uhkailuun huumorilla. 

Päivä oli hameineen epämiellyttävä, vaikka en muista siinä tapahtuneen mitään sen pahempaa. Iltagaalassa oli selvempää rääkkäämistä. Näyttämön takaisessa pukuhuoneessa piti syödä väkevää pippurisekoitusta. 

Luokan pienimpien poikien oli pullisteltava saliyleisön edessä lihaksia. Pullistelin enkä tainnut lapsellisuuttani ymmärtää, että meitä nolattiin. 

Kaksi vuotta myöhemmin oli meidän vuoromme järjestää nahkiaiset, mutta juuri silloin ruvettiin katkomaan perinnettä. Tuskin oli sattumaa, että eniten traditiota vastusti opettaja, jonka oma poika oli juuri tullut ekalle luokalle. Olimme loukkaantuneita, kun emme saaneet laittaa vahinkoa kiertämään. 

En laskisi näitä nahkiaisia koulukiusaamiseksi, vaikka samasta ajatusmaailmasta molemmat nousevat. En saanut traumaa, mutta vastenmielinen olo niistä tuli. Tapahtuman merkitys jäi avoimeksi niin kuin sekin, miksi opettajat sallivat kaiken tapahtua.

Puskutraktorilla vaikka hautausmaan poikki

Ymmärrän pohjoisen ihmisiä, kun he ärsyyntyvät etelän väestä, joka ensin on vuosikymmeniä tuhonnut omia asuinsijojaan ja sitten tulee suojelemaan pohjoisen luontoa, niin kuin Lapin pitäisi olla yksi luonnonsuojelualue turistien iloksi. Toisaalta pohjoisessa tuntuu olevan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä, joka vie raakut ja kaikki. Niin kuin intiaanit kuvittelivat biisonien olevan loputon luonnonvara, samoin ajatellaan, että kairaa ja sen eläinlajeja riittää miten pitkälle tahansa.

Kuvailemani tapaus on Pudasjärveltä, läheltä Lapin rajoja. Tapahtumasta on kulunut niin kauan, että uskallan sen kertoa. Tiedonkulun puute oli yksi tapahtuman syy, muttei ainoa.

Tekstini on lähes sanatarkka lainaus kirjoittamastani raportista ja sitä täydentävistä muistiinpanoistani.

Kesän rippileirien jälkeen tultiin syksyn ensimmäiselle nuorten reissulle. Perillä oltiin syvän hämärän aikaan. Ennalta oli tiedossa, että leirikeskuksen pihassa oli tehty jotain ulkotöitä, mutta tuhon laajuus tyrmistytti. Takanani kävellyt kesän rippikoulupoika sanoi: "Miksi tää paikka on laitettu paskaksi?"

Keskelle mökkimäistä pihaa oli rouhaistu tie. Majoitusrakennuksen luota alkoi sadan metrin pituinen sepeliväylä, joka vei tupamaisen keittiörakennuksen kautta saunalle. Pientareineen uomalla oli leveyttä seitsemän metriä. Syvyyssuunnassa maata oli louhittu metrin verran. Keittiön nurkalla ajoväylä leveni niin, että kaksi henkilöautoa olisi kyennyt ohittamaan toisensa. Irtomaa oli kasattu entisen pingispaikan päälle, ja keskelle kangaspohjaista pihaa oli näin rakennettu neljän auton parkkipaikka. Pysäköintialue mukaan lukien väylällä oli tällä kohdin leveyttä yksitoista metriä. Tästä eteenpäin tie jatkui alamäkeen viiden metrin levyisenä väylänä kohti saunaa. Sen oikealle seinustalle oli kaivettu puolentoista metrin syvyinen ja neljän metrin levyinen kuilu.

Tämä kaikki oli tehty pihalle, joka alkuaan muistutti kesämökin pihaa, ei tavaratalon parkkipaikkaa. Pihamaasta oli jätetty koskematta molemmat nuotiopaikat. Kaikki muu oli yhtä sorakenttää.

Tultuani sunnuntai-iltana kotiin soitin puskutraktorin kuljettajalle. Kysyin asiallisella, joskin varmaan kirpeällä äänellä, mistä hän oli saanut ohjeet niihin maansiirtotöihin. Hän änkytteli erään sivullisen (ja viinaan menevän) seisoskelijan nimen, jonka ei olisi kuulunut olla seurakunnan eikä työmaan kanssa missään tekemisissä. Keskustelu jatkui seuraavaan tapaan:

- Ja sen takia piti vetää seitsemän metriä leveä ja lopulta yksitoista metriä leveä väylä keskelle pihaa, parkkipaikka ja kaikki?
- Sinä et kuule ymmärrä näitä asioita. Koneet on sen kokoisia kuin ovat.
- Niin että jos sinulla on kolmekymmentä metriä leveä kone, niin sinä teet kolmenkymmenen metrin baanaa?
- Totta kai.
- Ja jos sulla on sadan metrin levyinen tela, niin sinä vedät sadan metrin uraa?
- Totta kai.
- Vedät vaikka hautausmaan poikki?
- Totta kai.
Tässä vaiheessa keskustelu muuttui mahdottomaksi, ja luurit lyötiin alas.

Ennen seuraavan kesän rippileirejä piha oli saatava kohtuullisen kuntoon. Siinä onnistuttiin sen ansiosta, että iso ryhmä nuoria miehiä otti viikon vapaan töistään ja opiskeluistaan ja korjasi pihaa käsipelillä ja lapioilla. En muista, oliko traktoria lainkaan käytössä, mutta joka tapauksessa siitä ei voinut olla maaston muotojen ja herkkyyden takia suurta apua.

Heidän tultuaan kotiin näin heidän käsissään olleet känsät. Mitään palkkaa he eivät edellyttäneet eivätkä saaneet. Tekivät työn silkasta rakkaudesta. Jokin jouluinen konvehtirasia olisi silti ollut paikallaan.

Oikeassa laidassa seisoskelevien nuorten kohdalla piti olla parkkipaikka.

Arvioita koiran nimistä

Kymmenen viime vuoden aikana Tampereen seudun yleisin koiran nimi on ollut Luna 31 osumalla. Seuraavana listassa ovat Kerttu ja Hilla.

Minun on hieman vaikea ymmärtää, miksi koirille annetaan yleisiä ihmisten nimiä. En innostuisi tavatessani yhden niistä 18 koirasta, jotka ovat saaneet nimeksi Hilman. Se oli sentään minun mummuni nimi. 

En ole hankkimassa koiraa, mutta olen leikkinyt ajatuksella, millaisen nimen antaisin omalleni. Ykkösehdokkaani olisi Laika niin kuin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäellä. Laika oli neuvostoliittolainen avaruuskoira, joka lähetettiin maata kiertävälle radalle ennen Juri Gagarinia, ensimmäistä kosmonauttia.

Argos ei ole äänteellisesti kyllin iskevä sana, mutta sen sisältö olisi syvällinen. Kun Odysseus palasi harharetkiltään, vain hänen koiransa tunnisti hänet. Argos on esimerkki elinikäisestä uskollisuudesta. 

Rin Tin Tin muinaisen televisiosarjan mukaan olisi saksanpaimenkoiralle sopiva nimi. Olisi hupaisaa, jos näkisi sen farmari-Wartburgin tavaratilassa. En kuitenkaan valitsisi sitä, sillä paljon pätevämpi sussarin nimi olisi Hoenecker entisen DDR:n johtajan ja hänen rajavartijoidensa muistoksi.

Ressussa olisi kulttuuriulottuvuutensa, mutta ehdotonta tyyliä olisi myös perinteisissä mutta nykyään hyljeksityissä Rekussa ja Mustissa. Ne olisivat vastalauseita tälle ajalle, jossa erikoisuuden tavoittelussa on tullut massailmiö.

Tapolan musta makkara Raamatun valossa

Raamatun eniten ihmetellyimpiä lauseita on tämä: "Älä pue yllesi vaatekappaletta, joka on kudottu kahdesta erilaisesta langasta." Kun Vanhaa testamenttia lukee, löytää muitakin kummallisuuksia, joille ei ole viisasta käyttöä meidän ajastamme, ei kirjaimellista eikä vertauskuvallista.

Tällaiset oudot säädökset eivät kuitenkaan ole olleet kristinuskossa ongelma, vaikka Vanhaa testamenttia edelleen kunnioitetaan ja sen viisauksia noudatetaan. On ymmärretty, että niistä voi poimia hyvät ja lykätä huonot sivuun.

Jeesus tunnetaan tällaisesta elämänasenteesta: "Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille... mutta minä sanoin teille..."

Uudessa testamentissa on paljon jälkiä siitä, että ensimmäiset kristityt ratkoivat suhdettaan juutalaisuuteen ja Vanhan testamentin säädöksiin. 

Jerusalemissa pidettiin vuonna 49 jKr. apostolien kokous, jonka tuloksia kuvataan Apostolien tekojen 15. luvussa näin: "Tästä syystä ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen. Meidän on kuitenkin lähetettävä heille kirje ja kehotettava heitä karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu." 

Näiden periaatteiden mukaan on menty. Esimerkiksi ympärileikkaus hylättiin. Tapolan mustamakkara on vuoden 49 päätöksestä lipsumista, muttei sitäkään pidä paheksua. Ymmärryksensä lisääminen on edelleen sallittua.

Vanhus jätettiin erämaahan kuolemaan

Olen lukenut George Catlinin teosta Pohjois-Amerikan intiaanit, joka on kirjoitettu 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Catlin oli alkuaan juristi, joka vaihtoi oikeustieteen maalaustaiteeseen. Hän kierteli intiaaniheimojen keskuudessa, maalasi ja piirsi heidän elämäänsä.

Intiaanien rakastajana Catlin halusi kumota lännen tarinoiden käsitykset julmista ja verenhimoisista villi-ihmisistä. Hänen mukaansa intiaanit olivat päinvastoin vieraanvaraisimpia, ystävällisimpiä ja rehellisimpiä ihmisiä mitä hän tunsi.

Varjonsa oli heissäkin. Kirjassa ovat silmiini pistäneet biisonien hillitön lahtaaminen, naisten alistettu asema ja väkivaltaiset aikuistumisriitit.

Ajatuksia herättää myös intiaanien tapa jättää heikko vanhus yksinään kuolemaan. Evääksi annettiin pari kaluttua luuta ja vesiastia, ja vanhuksen loppu olisi kirjaimellisesti suden suussa. Hän itsekin tiesi, ettei hän kykenisi hankkimaan ruokaansa eikä seuraamaan mukana, kun tasankointiaanien oli vaellettava ravinnon perässä. Kaikesta huolimatta hylkääminen tuntui julmalta. Vanhus alistui välttämättömään, muttei hän tehnyt sitä stoalaisesti tasapainoisin mielin.

Ja samaa taitaa tapahtua meikäläisissä laitoksissa, vaikka lapsuudesta asti on muistutettu tästä alkuaan vanhustenhoidollisesta käskystä: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi.”

Pate Mustajärven puolustus

Helsingin Sanomien Arttu Seppänen on murskannut Pate Mustajärven uuden soololevyn: "Levyn nimen Pelkkää Patee jälkimmäinen sana tekisi mieli korvata eräällä toisella p-alkuisella sanalla."

En ole Mustajärven musiikin ylin ystävä, mutta Kuuma kesä on maailman paras kesäbiisi. Popedalla ja Mustajärvellä on muitakin hienoja kappaleita, kuten Yö, Mää ja Tapparan mies ja Tahdotko mut tosiaan. Toisaalta on täydellisiä floppeja ja myötähäpeän herättäjiä, kuten Kersantti Karoliina ja Kaasua, komisario Peppone. 

Joskus nuorena soitettiin Mörri Möykky levyautomaatista viidesti peräkkäin. Joku tosin kyseli, voisiko vaihtaa välillä. 

Parasta Pate Mustajärvessä on, että hän ei ole koskaan yrittänyt olla enempää kuin yks Pate Tampereen Ikurista. Kaiken tekemänsä hän on tehnyt jäljittelemättömän aidosti, ja siitä on tullut karisma.

Kuuntelin Mustajärven uutta levyä selvittääkseni, onko se niin huono kuin Arttu Seppänen on kirjoittanut. - Ei ollut.

Minun luokitteluissani Pelkkää Patee sijoittuu osastoon "kuullessani sitä en vaihda radiokanavaa". En suuresti ihastu, mutta annan soida vapaasti. Minun korviini laulut ovat vähän yli radiosoiton keskitason. Paljon huonompaakin tehdään.

Jos kriitikolla sattuu olemaan hammassärkyä tai äkillinen parisuhdekriisi, pitää puuhailla jotain muuta kuin kirjoittaa lehtiartikkeleita.

Parkkiruutuihin ei mahdu

Ei tarvita Tekniikan maailmaa sen havainnon vahvistamiseen, että autot ovat vuosi vuodelta leventyneet. Parkkiruutuun pitää ajaa kieli keskellä suuta, jotta kapeasta oviaukosta onnistuisi pääsemään ulos.

Tuore Tekniikan maailma tarjoaa kiinnostavia lukuja. Uusiin autoihin tulee leveyttä keskimäärin puoli senttiä vuodessa. 

Noin puolet uusista autoista on liian suuria minimivaatimukset täyttäviin eurooppalaisiin ruutuihin. Tietysti voidaan maalata leveämpiä ruutuja, mutta ne kaventavat kaduilla liikkumatilaa ja vähentävät parkkipaikkojen määrää. 

Autojen pituuskin on kasvanut. Uusimman VW Golfin farmariversio on melkein metrin pitempi kuin ensimmäinen malliversio. Autoihin on tullut paljon lisää korkeutta, mutta se on vain harvoin kanssakulkijoiden ongelma.

Ihminen ei enää mahdu hänelle annettuun maailmaan. Autojen pellit pursuavat ruutumerkintöjen yli. Teollinen ruoansulatusjärjestelmä valuu meriin, eivätkä ihmisen teot enää mahdu ilmastoon. - Joko pitäisi kääntyä pieniin päin?

Oma kysymyksensä on se, millaisia ihmisiä ovat parkkiruutuja täyttävät työväentalon kokoisten miehistönkuljetusajoneuvojen omistajat. Eiväthän vain niitä, jotka eivät housuihinsa mahdu?

Suunnittele mitä suunnittelet

Koronassa on ollut hyvää ainakin se, että ihmiset tuntuvat kestävän suunnitelmien toteutumattomuutta paremmin kuin ennen. Tautia edeltävällä ajalla oli katastrofi, jos joku lähipiirin ihmisen ei päässyt odotettuihin perhejuhliin. Nykyään ajatellaan entistä helpommin, että tällä kertaa kävi näin, toisella kertaa toisin, ei voi mitään.

Lopulta ihminen ei voi päättää tulevaisuuttaan. Voimme aikoa vaikka mitä, mutta lopulta toteuttaminen ei ole meistä itsestämme kiinni.

Tänään Helsingin sanomissa haastateltu, toista vuotta Suomessa asunut ukrainalainen sanoi viisaasti ja ajankohtaisesti: ”Mielestäni kaikki, jotka väittävät tietävänsä, mihin Kurskin hyökkäys johtaa, ovat väärässä, koska ei ole mitään tapaa ennustaa tällä hetkellä mitään.”

Elämänkulkua ei voi päätellä tasaisen vauhdin taulukosta. Se on aaltoilua, yllätyksiä ja äkkikäänteitä.

Elämän tarkoitus

Hyvän aikaa sitten espoolaisen Eestinkallion 3A-luokka etsi vastausta ihmettelyynsä, mikä on elämän tarkoitus. Asiaa päätettiin kysyä kirjeitse asiaa sadalta tunnetulta suomalaiselta. Postin saajien joukossa oli tiedemiehiä, kirjailijoita, pappeja, taiteilijoita, poliitikkoja ja toimittajia, ja useimmilta tuli myös paluupostia.

Rockmuusikko Ismo Alanko: "Elämän tarkoitus on elää".
Piispa Ambrosius: "Elämän tarkoitus on olla toiselle enkeli, iloita ja jakaa elämä läheisten kanssa."
Historioitsija Matti Klinge: "Elämän tarkoitus on salaisuus, mysteeri. Vasta kun ihminen kuolee, tiedämme millainen hänen koko elämänsä oli, ja silloinkaan emme tiedä, miksi tämä elämä elettiin."
Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki: "Elämän tarkoitus on hankkia luontoa ja ihmistä kunnioittava henkilökohtainen moraali ja sen jälkeen noudattaa sitä."
Kirjailija Hannu Salama: "Voi rakkaat lapset, minä en tiedä."
Professori Päivi Setälä: " Elämän tarkoitus on ihmisen henkinen kasvu."
Arkkipiispa John Vikström: "Elämän tarkoitus on siinä, että rakastamme Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme."

Oman vastaukseni pätevyyteen uskon ainakin silloin, kun seuraan vanhempia, joilla on muutaman kuukauden ikäinen lapsi.

Minä vastaisin näin: "En osaa vastata kysymykseesi elämän tarkoituksesta, mutta kun löydät sen ihmisen tai ne ihmiset, joita rakastat, silloin sinä et enää kysy."

Ruotsinsuomalaiset mamuina

Maahanmuuttajien ymmärtämistä auttaa se, että syventyy Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten elämään: Mitä tapahtui meidän kaltaisillemme, kun he olivat tulleet vieraaseen maahan vieraan kielen keskelle? Mitä meikäläisistä ajateltiin silloin?

Veli-Pekka Järvinen on toiminut Jönköpingissä neljä vuotta siirtolaispappina. Hänen kaudellaan 80-luvun alussa Jönköping oli noin Tampereen kokoinen kaupunki. Siellä asui noin 2000 suomalaista, jotka tekivät enemmän rikoksia kuin yli 150 000 ruotsalaista. Joukossa oli myös seksuaali- ja väkivaltarikoksia.

Todellisuudessa tilastot jättivät kertomatta, että suomalaisten rikoksista peräti 90 % oli 9 - 12 hengen jengin tekemiä. Pieni vähemmistö todellakin pilasi enemmistön maineen.

Järvinen kertoi, että hänen nelivuotiskaudellaan suomalaisia jo ymmärrettiin paremmin kuin ennen. Tiedotusvälineet olivat toimineet viisaasti, ja Ruotsissa oli totuttu suomalaisiin. Kantaväestö ei enää tuominnut kaikkia suomalaisia niin kuin vielä parikymmentä vuotta aiemmin. Silloin oli raskasta tulla yleisen mielipiteen tuomitsemaksi ilman omaa syytä, kun joku toinen suomalainen oli puukottanut, varastanut ja ylipäätään tehnyt kaikkia niitä rikoksia, joita ihmiset toisilleen tekevät. 

Hyvä tarina päättyy arvoitukseen

Olen viehättynyt tarinoista, jotka päättyvät kesken ja joista ei tiedä, miten niissä lopulta kävi. Ratkaisemattoman arvoituksen mukana saa ikään kuin monta kertomusta sen sijaan, että tuloksena olisi yksi oikea vastaus, jossa ei ole mitään pohtimista.

Olen joskus ostanut divarista amerikkalaisen Man Rayn omaelämäkerran. Hän oli monialainen amerikkalaistaiteilija, jonka tyylilajeja olivat lähinnä dadaismi ja surrealismi, vaikeatulkintaisia lajeja molemmat.

En erityisemmin pitänyt kirjasta. Sitä vaivasi sama vika kuin monia muitakin ulkomaisia omaelämäkertoja: tekstissä on liikaa ihmisiä, joista ei ole aiemmin kuullut ja joita ei osaa sen vuoksi liittää oikeisiin yhteyksiinsä.

Kansilehden käsin kirjoitetut saatesanat kuitenkin pysäyttivät miettimään: "Pekalle lahjaksi, jota ei tarvitse palauttaa, kävi rakkautemme miten hyvänsä. Rakkaudella Tuula."

Naisten sarjojen sukupuolirajoista keskusteltiin jo ennen vanhaan

Olen tyytynyt seurailemaan otsikoita, jotka koskevat olympialaisissa naisten sarjan voittaneen nyrkkeilijän sukupuolta. Minulla ei ole aiheeseen liittyvää asiantuntemusta, joten sivuutan käydyn keskustelun tältä osin. Sen sijaan voin huomauttaa, että tällaiset keskustelut eivät ole lainkaan uusi ilmiö.

Lapsuuteni tupakansavuisissa huoneissa isot miehet kertoivat sotajuttuja ja katsoivat olympialaisia mustavalkoisista televisioista. Yksi keskustelunaiheista oli neuvostoliittolainen Tamara Press.

Hän voitti vuonna 1960 Rooman olympialaisissa naisten sarjan kultaa kuulantyönnössä ja hopeaa kiekonheitossa. Neljä vuotta myöhemmin Tokiossa hän voitti molemmat lajit. Kisoissa mukana ollut Pauli Nevala kuvaili hänen olemustaan sanalla "roteva".

Tamara Press ja hänen samanoloinen sisarensa Irina jäivät pois Budapestin EM-kisoista vuonna 1966, kun sukupuolitestit tulivat käyttöön. Neuvostoliittolaisten viranomaisten mukaan he olivat jääneet hoitamaan sairasta äitiään.

Olin Tokion kisojen aikaan pikkupoika enkä osaa sanoa, millaisia sanoja isot miehet käyttivät arvioidessaan Tamara Pressiä. Olen kuitenkin muistavinani, että omissa tulkinnoissaan he sijoittivat Pressin sisarukset jonnekin miehen ja naisen väliin.

Älä koskaan sano

Voi olla vaikea keksiä, mitä sanoisi läheisensä juuri menettäneelle. Tietynlaisesta muodollisuudestaan huolimatta "otan osaa" toimii kohtuullisesti. Ainakaan siitä ei voi loukkaantua.

Lohdutusten kanssa on syytä olla jo varovaisempi. Liian usein ne ovat heppoisten elämäntapalehtien neuvoista tehtyjä jäljitelmiä. Puhutaan surutyöstä, vaikkei kukaan mene suruun niin kuin töihin mennään.

Typeryyden maksimointia on tämä: "Minä tiedän miltä sinusta tuntuu, kun minultakin on kuollut äiti."

Ensinnäkään kukaan ei tiedä, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Voi tietysti arvailla, mutta arvaustaan ei voi julistaa tiedoksi, koska jokainen arvaus on väärä. Jokainen ihmissuhde on erityisensä, eikä ihminen itsekään välttämättä tiedä, miltä hänestä tuntuu. Voi olla suorastaan loukkaavaa kuulla, että joku toinen kykenee tunkeutumaan omaan, intiimiin, sisäiseen maailmaan je kertomaan millaista siellä on.

Toiseksi jonkun toisen äidin kuolema ei lainkaan lohduta, kun oma äiti on juuri kuollut. Useimmat nielevät ajatuksensa kuullessaan mauttomat lohdutuksen sanat, mutta näinkin voisi vastata: "Sori vain, mutta tällä kertaa suren omaa äitiäni, en sinun."

Tyhjää tilaa ja hiljaisuutta

Tallinnasta tunnin bussimatkan päässä Laulasmaalla oleva Arvo Pärt -keskus on sekä arkkitehtuuriltaan että ympäristöltään samanlaista kuin Pärtin musiikki. Oleellisia elementtejä ovat tyhjä tila ja hiljaisuus.

En muista käyntikohdetta, jonka pysäköintipaikka olisi valittu yhtä harkitusti. Sieltä oli kohtalainen kävelymatka perille. Metsän halki patikoidessa oli pakko hiljentää mielensä ja sillä tavoin valmistautua kohtaamaan Pärtin epämuodikas maailma.

Siinä kävellessä tajusin, että päästäkseen perille on suostuttava kulkemaan matka. Siihen tarkoitukseen kävely olisi paras tapa, mutta auto ja junakin käyvät, kun taas lentokone on liian nopea. Sillä kuljettaessa syntyy vain pomppu, johon ihminen ei ehdi mukaan. Jos lentää Roomaan, on vain rahastettava turisti, mutta jos matkustaa maita pitkin ja hitaammin, voi yltää jonkinlaiseksi pyhiinvaeltajaksi.

Jos haluaa mitata, kuinka paljon on nähnyt maailmaa, ei pidä laskea bongaamiensa kaupunkien lukumäärää. Ratkaisevaa on maita pitkin kuljettu matka.

Kohtaaminen julkkiksen kanssa

Hääjuhlassa mies säesti kitaralla naisen laulua. Esitys oli kaunis, ja laulun sanat olivat hienot. Tyylillisesti mieleeni tuli Violeta Parra.

Kävin kiittelemässä esiintyjiä ja kyselin, oliko laulu heidän omansa. He myönsivät sen olevan, ja minä kysyin edelleen, olivatko he esiintyneet hyvinkin paljon, ja he myönsivät vaatimattomasti, että kyllä olivat. Lopulta minulle selvisi - taisi selvitä vasta sen jälkeen, kun asiaa suoraan kysyin - että muusikot olivat Kaija Kärkinen ja aikanaan Hurriganesissakin soittanut Ile Kallio.

Nolotti. En ollut tunnistanut, vaikka olisi pitänyt. Toisaalta se oli ymmärrettävää, koska en tunne julkkiksia ulkonäöltä. Katson televisiosta yleensä vain jalkapalloa enkä seuraa keveitä aikakauslehtiä.

He saivat kuitenkin minulta vilpittömän kiitoksen. Olin vaikuttunut heidän osaamisestaan, en heidän kuuluisuudestaan.

Lopulta pääsin kuiville, koska tietokilpailuvarastossani oli Ile Kallioon liittyvä knoppikysymys. Muistin, että aloitteleva U2 oli vuoden 1982 Ruisrockissa Ile Kallion ja Dieselin lämppärinä, tai ainakin se oli ensin lavalla. Sain vahvistuksen sille, että tapaus oli tosi.

Vielä puhuttiin Ile Kalliolle tärkeästä jalkapallosta. Hän kertoi, että hänellä oli Sami Hyypiältä saatu lippu Istanbuliin Mestareiden liigan finaaliin. Liverpool oli aina ollut hänen suosikkinsa, koska se on Beatlesien kaupunki.

Leonardon Viimeinen ehtoollinen on hänen oma kuvitelmansa

Pariisin olympialaisten avajaisista on keskusteltu yksityiskohtia myöten. On väitelty esimerkiksi viittauksesta Leonardo da Vincin maalaukseen Viimeinen ehtoollinen.Tosin oikea viittauksen kohde taitaa olla pikemminkin Ranskan Dijonissa esillä oleva Jumalten pidot. Tai sitten jokin muu, minun mielestäni aivan sama mikä niistä vai ne kaikki.

Onpa asian laita miten tahansa, eri taidemuodot ovat historian aikana viitanneet loputtomasti vanhoihin kertomuksiin ja kuviin ja samalla muokanneet niitä omaan käyttöönsä. Nämä viittaukset ovat pikemminkin kunnianosoituksia lähtökohdilleen kuin jonkinlaista vääristelyä. Oma väitöskirjani Pentti Saarikoskesta oli suurelta osin juuri sen tutkimista, miten kirjailija on käyttänyt uskonnollisen kielen ilmaisuja ja muokannut niitä omaan käyttöönsä. Jos olisin keskittynyt Saarikosken paheksumiseen, väitöskirja olisi jäänyt kirjoittamatta ja monet kristillisen uskonkin kannalta kiinnostavat asiat olisivat jääneet löytymättä.

Keskustelussa on toinenkin huvittava piirre, nimittäin se, että Leonardon kuvaamalla ateria-asetelmalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten Jeesus oli aikanaan asettunut illalliselle oppilaidensa kanssa. Leonardon mallina oli hänen oman aikansa italialainen juhlapöytä.

Todellisuudessa Jeesuksen elinympäristön pöydissä röhjötettiin makuulla toiseen käsivarteen nojaten. Pöytä oli vain kahden- tai kolmenkymmenen sentin korkuinen, ja se oli muodoltaan U-kirjaimen kaltainen. Evankeliumikirjojen kuvauksen mukaan oppilaiden paikat oli määrätty kiinnostavasti. Esimerkiksi sopii vaikkapa se, että Juudas istui paikalla, joka oli ajan tapojen mukaan varattu illan kunniavieraalle. Plaseerauksessa saattoi nähdä Jeesuksen puolelta jopa ivaa, tai ainakin se oli testi, joka mittasi petosta suunnitelleen Juudaksen hermojen pitävyyttä

Oikeasti Jeesuksen ja hänen oppilaidensa ateria näytti toisenlaiselta.

Pariisin avajaisista hämmentyneenä

Elämäni ensimmäisen kerran istuuduin katsomaan urheilukisojen avajaisia. Oli ennakkotietoa siitä, että Pariisi tarjoaisi jotain ainutlaatuista, eikä aavistus pettänyt. Vain kerran spektaakkelitaide on säväyttänyt minua. Se edellinen kerta oli Suomen satavuotisjuhlissa, kun Saana-tunturi oli valaistu. Olisin mielelläni lähtenyt muutaman nuorenmiehen kanssa paikalle, mutta joulukuun menoni eivät sallineet.

Pariisin spektaakkelista ei voi sanoa moitteen sanaa. Komeaa oli tai peräti lumoavaa. Viimeiset puoli tuntia olivat TV-katsojalle turhaa vetkuttelua, mutta ehkä pitkittämiselle oli syynsä.

Mitä sitten mahtoivat ajatella ne asunnottomat, jotka poliisivoimin kuskattiin juhlien alta ties minne?

Tai mitä tuumataan Los Angelesissa, jossa on seuraavat kesäolympialaiset? Kestävätkö suuruudestaan lumoutuneet amerikkalaiset sitä, että pariisilaiset onnistuivat luomaan vielä vaikuttavamman spektaakkelin? Los Angelesissa on rahaa, tekniikkaa ja kekseliäisyyttä, mutta siellä ei ole Pariisin historiallisuutta eikä kulttuurista syvyyttä.

Spektaakkelitaiteen ehdottomalla huipulla on nyt käyty. Sieltä voitaisiin kulkea itsetunto säilyttäen vain minimalismin suuntaan, mutta siinä lajissa amerikkalaiset eivät ole parhaimmillaan.

Ihmisellä on suuruudenhullu tarve luoda maailmaa suurempi maailma.

Asioita, joilta olen välttynyt

On asioita, joilta olen elämässäni välttynyt.

Ikea: Menen heti ostoksille, kun jotain tarvetta ilmenee.

Ooppera: Kerran olin Italiassa sentin päässä, kun ravintolaillallisella esitettiin kuuluisia aarioita, mutta varsinaisen oopperan väistin täpärästi. Oopperamusiikin taso ylittää oman musikaalisuuteni, ja korkeat naisäänet ovat sietämättömiä. Libretot vaikuttavat lapsellisilta tekeleiltä tai parhaimmillaan tekotaiteelta.

James Bondit: Aina on ollut tähdellisempää tekemistä, kuten hyvä kirjan lukeminen tai jalkapallo-ottelun katsominen. Viime keväänä yritin yhtä Bondia, mutta puolen tunnin kuluttua tajusin, ettei minun ole pakko haaskata lyhyttä elämääni kaupallisiin tusinaelokuviin.

Auringon ottaminen: Tarkkaan ottaen olen kokeillut loikoilua yhden päivän Tessalonikassa. Sai kuitenkin jäädä siihen. Tulee vetelä olo, aivot pehmenevät, ja nahka kerää ihosyövän alkuja.

Uskonnollinen herätyskokous: Kiihkoilu, hyppiminen, kaatuilu, huuto ja heiluminen eivät kuulu syvimpään vakaumukseeni. Tykkään rauhallisemmasta menosta. Samanlaista hurmosta voi tavata joissakin konserteissa. Vierastan niitäkin.

Taru sormusten Herrasta: Olen lukenut Tolkienin elämäkerran, joten periaatteessa arvostan häntä enkä lainkaan tyrmää. Fantasiakirjallisuus töksähtää kuitenkin jo kolmannessa lauseessa. On kuin homejuusto, en ole onnistunut siedättymään

Isän ja äidin kotiintuloajat

Ilta-Sanomat on selvittänyt lukijakyselyssään suomalaisten mielipiteitä siitä, mikä on lasten ja nuorten sopiva kotiintuloaika. Ihmisten käsitykset eivät vaihtele paljonkaan, ja poliisi on samoilla linjoilla suuren yleisön kanssa.

Kaksitoistavuotiaan pitäisi olla kyselyn mukaan kotona iltakahdeksalta. Iän mukana vastuuta tulee lisää. Yläkoululaiselle luvataan lisäaikaa noin kaksi tuntia ja yli viidentoista ikäiselle noin kolme. Viikonloppuisin poliisi sallisi viipyä ulkona puolelle öin, jos ikää on enemmän kuin viisitoista.

Kyselystä puuttuu kokonaan yksi tärkeä näkökulma. Perheessä elämiseen kuuluu nimittäin se, että kaikki perheenjäsenet ja yleensä samassa taloudessa elävät ihmiset ovat perillä toistensa menemisistä. Niinpä olisi pitänyt selvittää myös sitä, mikä on vanhempien kotiintuloaika. Ei käy päinsä, että isä ja äiti eivät kerro menoistaan eivätkä siitä, milloin kotiutuvat: "Ehkä tulen jo illalla tai vasta sitten aamuyöstä. Voi olla, että menee ensi viikkoon."

Ainakin toisen vanhemmista pitäisi olla kotona, kun lapset tai nuoret menevät nukkumaan. Harvat poikkeukset sallittakoon, mutta vain harvat. Poissaolon sallimiseksi ei riitä, että "kyllä se jo pärjää". Ei ole kyse pärjäämisestä, vaan perusturvallisuudesta, sillä koti on se paikka, jossa isä ja äiti ovat tai ainakin toinen heistä on.

Jumalanpilkkaa republikaanien puoluekokouksessa

Pöyristyminen olisi melkoista, jos sunnuntaipiknikille kokoontuneet nuoret levittäisivät nurmikolle suomenlipun, latoisivat eväänsä siihen ja lopuksi istahtaisivat itse eväiden viereen. Kun istuma-alustalle kaatuisi juomaa, siitä ei sen kummemmin välitettäisi; läikäthän lähtevät pesussa.

Samanlaisia tunteita elää minussa, kun luen Trumpin julistusta siitä, että Jumala on hänet pelastanut. On kertakaikkisen kiusallinen olo.

Myös Donald Trumpilla on oikeus uskonnollisiin tunteisiin. Niinpä en moittisi häntä, jos jostain kumman syystä kuuluisin hänen lähipiiriinsä ja hän kertoisi takkatulen ääressä minulle hiljaa pelastuksen tunteestaan. Sallisin senkin, että hän puhuisi kokemuksestaan perheillallisella. 

Jumalanpilkaksi hänen kokemuksensa muuttuu silloin, kun hän puhuu siitä puoluekokouksen puhujankorokkeella. Joistakin asioista on puhuttava hiljaa, tai ne menevät julkisuudessa pilalle.

Tällaisia Jumalan vohkijoita varten on käsky: "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä."

Trumpilaisen julistuksen koko mielettömyys paljastuu ajatuksessa, jonka olen poiminut Pasi Ilmari Jääskeläiseltä: "Heinäkuun 20. päivään 1944 saakka suhtauduin Hitleriin kriittisesti, mutta kun hänet tuolloin yritettiin salamurhata ja hän ihmeellisesti selviytyi, ymmärsin että itse Jumala oli valinnut hänet johtamaan maailmaa."

Vastustamaton ulkonäkö

Joskus vastaantulijan ulkomuoto herättää huomion niin, että haluaisin pysähtyä katsomaan tai vilkaista taakseni, kun hän on mennyt.

Niin kuin sitä ihmistä, joka eilen tuli sinisissä hiuksissaan vastaan jalkakäytävällä. Tatuointeja oli käsissä ja kaulassa, mutta ei kasvoilla. Ne olivat vahvasti meikatut, silmät kuin mustan luolan suu.

Halusiko hän peittää persoonallisuuttaan vai tuoda sen esiin? Oliko hän omien pienpiiriensä massaihminen vai omintakeinen, valtavirroista vapaa kulkija?

Mielestäni molemmat tulkinnat ovat mahdollisia. Pitäisi päästä kysymään, mutta kadulla se ei onnistu.

Kaikilla on syynsä ja tarinansa. Saarikosken sanoin: Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu.

Joskus käytän perinteistä kynää

Tietokoneiden alkuaikoina muuan nuori arkkitehti kertoi, että heidän toimistollaan oli sanonta: "Tehdäänkö koneella vai onko kiire?" Kun itse sain ensimmäistä kertaa PC:n käsiini, oli heti selvää, että kirjoituskone sai lähteä romuläjään, vaikka muutama vuosi myöhemmin muuan alakoululainen kommentoi vastaavaa laitetta: "Juma! Printtaa reaaliajassa!"

Kuvittelin aluksi, että en voisi ikinä kirjoittaa vakavaa tekstiä koneella. Ajattelin, että laite olisi minun ja tekstini välissä keskellä intiimiä tapahtumaa. Pian huomasin, että tekstin rajattomat muokkausmahdollisuudet olivat paljon suurempi etu kuin intiimiys, joka sitä paitsi tuli takaisin, kun totuin koneeseen. 

Muitakin hyötyjä oli. Enää minun ei tarvinnut kärsiä vaikeaselkoisesta käsialastani, jota oli nopea kirjoittaa, mutta sivullisen lähes mahdotonta lukea. Jotkut pedagogit sanovat, että käsin kirjoittaminen olisi avuksi muistamisessa. Enpähän tiedä. Varmaan on, mutta hyödyn hinta on kallis. Koneella kirjoitettu on myöhemmin helposti löydettävissä ja hyödynnettävissä monin tavoin. Lasten näkökulmasta asia voi olla toinen.

Kaikesta huolimatta en ole hylännyt myöskään kyniä. Kotioloissa niitä on aina oltava käden ulottuvilla. Rajattuihin tarkoituksiin kynän käyttöliittymä on hyvä. Kynällä voi merkkailla kirjojen marginaaleja, ja joitakin asioita kirjoitetaan edelleen paperille tai lomakkeelle. 

Kouluvuosien jälkeen en ole ratkonut matematiikan yhtälöitä, mutta arvelen kynän ja paperin sopivan niihin erinomaisesti. Kun lähden kaupungille mielessäni jokin osoite, kirjoitan senkin kynällä muistiin, en tosin paperilapulle vaan kämmeneeni. Siitä se ei huku.